Naisten ja miesten asema – se kulttuurin asettama paikka!

Olen aina arvostanut suomalaista sukupuolten välistä tasa-arvoa ainakin siinä asiassa, että nainen ja mies asetetaan yhdenmukaisesti samalle viivalle esim. koulussa. Vaikka suomalaisten naisten palkka tuppaa olemaan enemmän 80 senttiä miesten 1 euroon verrattuna, on se minusta loppujen lopuksi pienempi paha, kuin ajatus samanlaisesta asemasta, mitä kambodzhalainen nainen saa usein osakseen. Täällä naisen ei toki tarvitse verhota itseään peittävästi, häntä ei lukita kotiinsa niin, etteikö hän saisi sieltä poistua ja kadullakin hän saa kulkea ilman miespuolista sukulaistaan. Tasa-arvo ei ole kuitenkaan täysin sillä viivalla, jota olen tottunut Suomessa näkemään, joten arvostus suomalaista elämänmenoa kohtaan tässä asiassa on vain noussut entisestään!

Kambodzhassa tytöt opetetaan pienestä asti ymmärtämään arvonsa, joka on yhtä kuin hänen siveytensä ja kunnialliset käytöstapansa. Pojat oppivat jo vanhempiensa, erityisesti äidin kautta sen, että omista siskoistaan tulee huolehtia niin, ettei tämä tekemisillään vahingoita perheensä kunniaa. Kasvojen menetys on täällä tosia-asia, jota ei voi välttää kohtaamasta, jos yhtään osaa paikallista kieltä tai ymmärtää ottaa selvää kulttuurieroista.

Yhtenä esimerkkinä voisin kertoa sen, miten täällä tyttöjen odotetaan  (myös yli 18-vuotiaana) tulevan koulupäivän jälkeen suoraan kotiin. Kotona odottavat sitten läksyjen lisäksi kotityöt. Tämä tietenkin sillä oletuksella, että perheellä on mahdollisuus lähettää lapsensa kouluun. Kotitöihin kuuluu yleensä se, että perheen lapset auttavat vanhempiaan elannon hankinnassa, mikäli perheen taloudellinen tilanne sellaista vaatii. Esimerkiksi, jos perhe myy vaikkapa jälkiruokia, lapset auttavat ikäänsä nähden sopivalla tavalla. Toisinaan kyllä aivan pienetkin lapset valjastetaan tekemään asioita, joita Suomessa saa usein tehdä vasta aikuisena, kuten käsittelemään rahaa.

Jos teini-ikäinen tyttö myöhästyy sovitusta kotiinpaluuajasta vaikka 15min. monet äidit lähtevät koululle tai sitten lähettävät poikansa katsomaan, mikä mahtaa olla myöhästymisen syynä. Ettei tyttö olisi vaikka jonkun vieraan pojan seurassa. Sen tarkempia asian suhteen ollaan, mitä lähempänä tyttö on naimaikäänsä. Koska naimisiinmenon hetkellä morsiamen pitäisi olla neitsyt, monet äidit suojelevat tyttäriään hyvin tarkasti ja vahtivat tämän tekemisiä.

Seurustelu ei ole sallittua, elleivät vanhemmat ole keskustelleet siitä ensin yhdessä ja antaneet ns. luvan nuorten tutustumiseen. Seurustelun ei tule myöskään kestää muutamia kuukausia pidempään. Siinä ajassa tulisi molempien jo olla selvillä sen suhteen, aiotaanko mennä naimisiin vai ei. Jos molemmat ovat naimisiinmenon kannalla, vanhemmat keskustelevat vielä uudelleen ja sopivat hääjärjestelyistä ja esimerkiksi sulhasen vanhempien tai sulhasen morsiamen perheelle maksettavan myötäjäisen määrästä.

Minun ja Panun Kambodzhassa järjestettyjen häitten suhteen nuo myötäjäiskeskustelut jäivät kyllä sekavaksi. Kysyin ennen häitä, pitääkö Panun suorittaa joku maksu perheellemme. Isä vastasi ei. Sitten siskoni soitti Kambodzhasta ja kysyi, minkä verran Panu aikoo antaa maksua?! Sitten varmistin asiaa vielä Mengiltä, joka vastasi jälleen, ettei Panun tarvitse mitään maksaa. Riittää, kun tulemme juhlistamaan häitä Kambodzhassa. Loppujen lopuksi äiti ja sisko olivat siinä luulossa, että Panuhan antaa myötäjäisenä jonkin summan ja veljeni sekä isäni sitä mieltä, ettei mitään maksua yms. pidä suorittaa, koska jo matkamme Kambodzhaan itsessään on ollut kallis. Yleensä toivotaan sulhaselta jonkinlaista korua tai koruja tulevalle vaimolleen (nämä jäävät yksin vaimon omaisuudeksi) ja jonkinlaista summaa morsiamen vanhemmille, jotka vastaavat hääkuluista. Isä ja Meng ajattelivat, ettei mitään myötäjäisiä voi vaatia, koska Panu on suomalainen ja myötäjäiset eivät ole suomalaiseen häätapaan kuuluva asia nykypäivänä.

Meillä olikin häitten jälkeen sitten aikamoinen väärinymmärryssotku. Panun vanhemmat, kun antoivat punaisen nauhan seremoniassa rahaa kirjekuoressa ja siinä vaiheessa olisi pitänyt toimittaa vain ns. kuvaava summa rahaa, jolla toivotaan nuorelle parille turvattua tulevaisuutta. Sitten varsinaisessa iltajuhlassa olisi annettu vasta ns. myötäjäiset! No, minä kun ymmärsin väärin, niin raha annettiin jo nauhaseremoniassa ja siitä syntyi pieni harmistus-huudahdus-melkein riitelykohtaus. Normaalisti iltajuhlissa vieraat antavat lähtiessään hääparille rahalahjan. Sillä summalla korvataan mm. ruokailukulut ja jäljelle jäävä summa jää hääparin yhteiselle tulevaisuudelle.

Meidän “häätilimme” jäi reilusti miinukselle, eli ne eivät kattaneet kaikkia kuluja. Tämä johtuu siitä, että koska Panu on länsimaalainen, on hän täkäläisen ajattelutavan mukaan rikas. Silloin nuorta paria ei tarvitse myöskään kovin paljon avustaa. Normaalisti ihmiset antavat häissä (Phnom Penhissä) 15-20 dollaria henkeä kohden. Meidän kohdalla se oli 10 dollarin luokkaa ja äiti oli jo kauhuissaan, mitenkä häät saadaan maksetuksi. Isä oli kuitenkin säästänyt sitä varten. Ei vain ollut kertonut äidille, että oli varautunut siihen, että todennäköisesti tulee käymään niin kuin kävi.

Toisin kuin minun ja Panun 11kk seurustelu ennen kihlautumista (johon ei kysytty lupaa vanhemmiltamme), siskoni ja hänen miehensä kihlautumispäätös tehtiin myös vanhempien luvalla. (Meidän isä ei tosin osallistunut koko prosessiin, hänelle vain tiedotettiin, että häät ovat tulossa). Kihlausaika oli siskollani pari kuukautta ja häät sitten sen jälkeen. Täällä ei ole tapana olla kihloissakaan kuin muutamia kuukausia. Äitini kertoi, että joissain tapauksissa, mies voi kihlautuessaan sopia, että naimisiin mennään vaikka vasta vuoden kuluttua kihlauksesta. Silloin sulhanen voi tehdä ns. yllätystestejä morsiamelleen eli lähettää tämän haluamanaan hetkenään verikokeisiin, jolla varmistetaan mm. ettei morsiamella ole hiv-tautia. Lisäksi myös neitsyys voidaan tarkistuttaa lääkärillä. Tästä johtuen (siskoni mukaan) jotkut jo neitsyytensä menettäneet, usein varakkaammista perheistä olevat tytöt käyvät leikkauksissa, jossa ns. korjataan neitsyys takaisin. Minusta asia on ajatuksenakin jo etovaa!

Siskoni olisi mielellään mennyt naimisiin vasta myöhemmin, jotta olisi saanut viettää häät säiden osalta parempaan aikaan. Äitini ei kuitenkaan suostunut siihen, koska hän pelkäsi (pelkää vieläkin), että siskoni maine menisi, jos kihlausaika olisi pitkä. Siitä, voisi syntyä huhuja, ja jo niiden perusteella sulhanen tai hänen perheensä saattaisi sitten peruuttaa häät. Täällä on yleinen tapa, ettei kihloissa olla pitkiä aikoja (eihän voi olla varmuutta sitten, etteikö nuoripari pysyisi nahoissaan ennen hääyötä!), joten minun ja Panun lähes 2 vuoden kihlausaika oli iso järkytys erityisesti siskoni miehelle! Äitini pystyi jotenkuten sen hyväksymään, vaikka sitten vaatikin, että häitä täytyy järjestää aikaisemmin myös Kambodzhassa. Äidillä oli ajatuksena se, että hän haluaa nähdä minun menevän naimisiin edes täällä, kun ei pääse Suomeen. (Silloin hän ei tiennyt, että pääsisi Suomen häihimme).

Siskoni ja hänen miehensä häät olivat meidän häitä perinteisemmät kaikkine munkkien pitämine seremonioineen ja mikä parasta (ainakin siskoni ja äidin mukaan) hääpari jäi hääjuhlasta plussalle! He saivat sen rahaa niin paljon, että pystyivät sillä summalla hankkimaan myyntipaikan, jonne saatiin kunnollinen lasinen vitriinitiski. Näin siskoni pääsi miehensä kanssa hyvin kiinni leivänsyrjästä naimisiinmenon jälkeen. Anoppilaan jäänyt mieskin saattoi olla tyytyväinen, että pystyi olemaan kunniallinen vävy eli hankkimaan elantoa uudelle perheelleen. Harmillista vain, ettei kännykkäkauppa käy nykyään enää niin hyvin, kuin ennen. Joten siskoni miehineen on ollut helisemässä, kun äiti kyselee, miten bisnes sujuu. Äidin on näet pitänyt lainata nuorelle parille säästöjään, jotta nämä pystyvät maksamaan hankkimansa tavarat myyntipaikoista tavarantoimittajille sekä vuokraa.

Vaikka nainen olisikin naimisissa, on hän asuessaan edelleen kotona vanhempiensa lapsi ja siten heitä on kuunneltava. Myös miehen tulee kunnioittaa anoppiaan ja siten myös tehtävä, kuten anoppi toivoo. Täällä anoppia kutsutaan äidiksi ja appea isäksi, aivan kuin he olisivat omia vanhempiasi. Siskoni joutuu edelleen miettimään tekemisiään niin, ettei aiheuta niillä kunnian menetystä suvulleen. Siskoni menee edelleen töistä tultuaan suoraan kotiin, muuten äidillä on heti tuntosarvet pystyssä ja kysymyksiä valmiina.

Siskoni ei voi matkustaa mopon kyydissä (en tarkoita Tuktukia tai ns. mopotaksikuskeja) kenenkään miespuolisen (vaikka olisikin ystävä) kanssa, jollei tämä ole hänelle jollain tapaa sukua. Hiengin yksi hyvä ystävä, joka on vieraillut minun ollessani joka päivä meillä ihan vain tervehtimässä on myös suvun ulkopuolinen, joten hänenkään kyytiin Hiengillä ei ole asiaa, vaikka he ovat tunteneet toisensa jo vuosia! Täällä nimittäin naapurusto vahtii haukkana toistensa tekemisiä ja on valmiina kertomaan niistä äidilleni, joka matriarkkana on vastuussa perheensä kunniasta!

En edes tiennyt, että täällä ollaan tämän asian tiimoilta niin tarkkoja. Toki se voi olla kiinni naapurustostakin. Siskoni kertoi, että moni täällä vahtaa hänen tekemisiään ihan senkin takia, että voivat ilkkua sitten äidillemme, jos jotain ilkuttavaa löytyy. Kerran yksi naapuri juoksi jo huutelemaan äidillemme, että oli nähnyt siskoni menevän jonkun vieraan miehen kyydissä. Sitten äiti soitti äkäisenä siskolleni ja kyseli, missä tämä oli. Töissä -  asia varmistettiin vielä siskon miehen kautta ja kun häneltä tuli vahvistus, että vaimo on ollut koko päivän töissä hänen kanssaan, äiti uskalsi olla syyttämättä siskoani. Sitten piti mennä selostamaan naapurille, että on joku erehdys sattunut, koska sisko on tosiaan ollut töissä koko päivän.

Siskoni ei uskaltanut edes vitsailla Panun veljen kanssa, kun hän oli käymässä täällä. Koska äiti oli sanonut siihen, että älä nyt luule olevasi eurooppalainen. Eli siskoni ei saa myöskään edes tehdä tällaista, ettei se herätä paheksuntaa naapurustossa. Minun touhujani katsotaan olevan ihan ok – koska minä olen ulkomaalainen!

Siskoa kohtaan tulee kyllä sääli. Itse voin istua päivällä kahvilassa yksin ja hänen on turha haaveilla sellaisesta, koska naimattomien tai naimisissa olevien naisten ei ole soveliasta istua yksin kahviloissa. Tosin olen nähnyt kyllä nyt vieraillessani kahviloissa yksinään koneen kanssa olevia naisia. He ovat kyllä pääosin olleet Töiden jälkeen pitäisi sitten kipittää suoraan kotiin. Joskus siskoni sanoo kyllä menneensä miehensä kanssa salaa hampurilaiselle, koska äitini ei hyväksy “tuhlaamista”. Hampurilaisateria maksaa täällä kahdelta hengeltä noin 5 dollaria ja se on katukeittiössä yhtä kuin 5 hengen ateriat. Siinä mielessä kyllä ymmärrän äidin ajatuksen tuhlaamisesta, mutta täytyyhän elämässä sallia pieniä iloja edes joskus!

Täällä oloni aikana on siskoni sentään vähän voinut vapautua tietyistä häneen naisena kohdistuvista rooliodotuksista. Monissa kohdin hänen ns. erilaista käyttäytymistä voidaan ymmärtää sillä verukkeella, että minä olen täällä vierailulla ja minun vuoksi voidaan sallia, että sisko käyttäytyy eri tavoin kuin normaalisti.

Äitini on täällä kauhulla miettinyt, mitenkä Panu suhtautui siihen, että lähdin tänne ja jätin hänet kuukaudeksi ilman ruuanlaittajaa! (Aivan kuin minä nyt olisin aina se, joka ruokaa laittaa tai Panu ei olisi aikuinen, joka voisi tehdä ruokansa itse…!) Olen saanut neuvoja, että minun tulee sitten palattuani olla kunnollinen vaimo eli tehdä mm. ne kotityöt! Meng ja isä sanoivat heti äidille, että on syytä unohtaa sellaiset puheet. Ei Suomessa elätä enää sellaista aikaa kuin ehkä Kambodzhassa vielä eletään. Äiti ihmetteli vaan, mitenkä täällä avioliitot kestävät, jos naiset eivät tee kotitöitä! Sanoin, että ainakin appivanhempani ovat olleet naimisissa 35 vuotta ja kotityöt on heillä ainakin jaettu ja ruokaakin laittaa pääasiassa appeni ja anoppini on taas parempi tietotekniikan saralla! Kyllä siinä on ollut ihmisillä täällä ihmeteltävää! Siis, että mies laittaa mielellään ruokaa?!

Minä en mene täällä enää siihen muottiin, jota ehkä voidaan ääneti toivoa. Vihasin jo lapsena ajatusta, että pojat ovat tyttöjä tärkeämpiä ja parempia. Olen korostanut kyllä kovasti, miten meillä kotona asiat tehdään sen mukaan, kummalla on siihen juuri sillä hetkellä aikaa. Me emme jaottele asioita miesten ja naisten töihin. Niin ja tytöt voivat olla yhtä hyviä tai jopa parempia kuin pojat! Sukupuolella ei saa  eikä pidä olla merkitystä. Ainakin veljeni pitää ajatusta hyvänä, eri asia on, miten pitkä aika vielä tarvitaan, ennen kuin Kambodzhassa todella naiset ja miehet ovat tasavertaisia jo kotioloista lähtien! Ainakin siemen on nyt laitettu sitä varten itämään .

Rikkaat vs. köyhät – mikä kuilu!

Välillä istuessani mopon (kevytmoottoripyörän) kyydissä ja katselen ohi vilahtavia maisemia, mietin, millainen mahtoi olla Phnom Penh 1960-luvulla, jolloin kaupunkia kutsuttiin jopa nimellä Aasian Pariisi! Minä tahdoin aina lapsena päästä Pariisiin, no nyt olen kokenut sen aasialaisen version (ainakin melkein) muutaman kerran jo!

Täällä törmää jatkuvasti erilaisiin seikkoihin, joita tavallaan Suomessa tulee ajateltua itsestään selvinä asioina esim. puhdas vesi kraanasta! Omalla kohdallani en pidä kaikkea itsestään selvyyksinä, kun olen joutunut joskus elämään sen tosiasian kanssa, ettei puhdas vesi ole ollut saatavilla noin vaan. (mm. Thaimaan pakolaisleirillä ei vettä saanut noin vaan hanasta kääntämällä). Isä ja minä juomme täällä pullotettua vettä, mutta muut  keitettyä vesijohtovettä. Äiti ei anna ottaa (enkä minä ottaisikaan) riskiä, että juotuani tavallista kraanasta tullutta johtovettä (vaikkakin keitettyä) saisin vatsataudin!  Jäitten kanssa pitää olla ajoittain myös varovainen. Useimmat isommat ravintolaketjut, käyttävät pullotettua vettä jääpaloissaankin, mutta pienissä ulkoravintoloissa yms. ei voi asiasta olla ihan varma, joten en ole uskaltanut käyttää jäitä kovin usein.

Juon täällä Lyoon-merkin pullotettua vettä, koska sukulaisten mukaan se on Hi-Tech ja Euro-Tech-merkkien ohella varmasti hyvin valmistettu aina pullotukseen asti. Muihin merkkeihin ei voi kuulemma luottaa, ainakaan jos on ulkomaalainen ja tottunut toisenlaiseen bakteerikantaan. Ajoittain, kun jotkut jopa pullottavat tavallista vettä pulloihin ja muovittavat niitä ikään kuin ne olisivat oikeasti tehtaassa pullotettuja. Ei se yleensä mitään ongelmia tavallisille kambodzhalaisille aiheutakaan. Tällä reissulla koin alussa muutama epämukavan päivän vatsani kanssa. Yksi kerta johtui varmasti siitä, että epähuomiossani huuhtaisin hammasharjaani kraanavedellä ja harjasin sillä suuni. Sen jälkeen olen käyttänyt vain pullotettua vettä ja ongelmia ei ole vatsan kanssa ollut – onneksi!

Äiti kyllä ihmetteli, miten minun vatsani on niin herkkä, kun taas veljeni syö ja juo Kambodzhassa, miten huvittaa ilman, että hänelle tulee vatsan kanssa mitään ongelmia. Olisikohan syynä vaikka veljen tapa aloittaa ja lopettaa päivä kunnon ryyppyyn? Minä en pysty juomaan sellaista kirkasta nestettä kuin tilkkasen, ja sekin kilahtaa aika äkkiä päähän. Äiti tuskin tykkäisi katsoa, minun hihittelyäni pidemmän päälle, joka aamu ja ilta?

Miten muuten tämä maa on tässä melkein kuukauden aikana avautunut minulle? Olen huomannut, miten ihmisten välinen tuloero on vain kasvanut entisestään siitä, mitä se vielä 1990-luvun puolessa välissä oli.  Ihmiset määritellään täällä helposti varallisuuden mukaan. Vaikka varsinaista luokkajakoa ei olekaan, eikä sitä suoraan näe esim. otsaan painetun merkin muodossa, on se silti aistittavissa. Ainakin itse olen huomannut sen.

Minuun suhtaudutaan yleisesti hyvin ystävällisesti ja välillä tuntuu, että minut kuvitellaan jonkin sortin ylhäiseksi. Yksi syy siihen on ihoni vaaleus. (Miten ne suomalaiset näkevät minut niin usein neekerinä?!) Täällä ihon vaaleus on yhtä kuin se, ettei kyseisen ihmisen tarvitse tehdä töitä ulkona ja se taas on yhtä kuin, että ihminen on varakas! Minua pidetään usein myös ulkomaalaisena. Olen kuullut olevani ranskalainen (jestas, minkä näköinen ranskalainen oikein on, jos minäkin menen siihen muottiin?!), japanilainen tai korealainen (no juu, silmäni ovat melkein yhtä vinot kuin heillä). Yksi uskalsi jopa kysyä, voisinko olla kotoisin Venäjältä, jostain läheltä Mongoliaa? Hahahha Olen saanut kyllä niin monet naurut täällä ja ihmiset ovat olleet ihan hämmentyneen hämmästyneitä, kun en vastaa heidän “Hello Madame”-tyylisiin englannin tervehdyksiin samalla kielellä vaan sanon aina Suosdei ja tilaan ruokaakin khmerin kielellä. Joskus on hauska kuunnella, miten minusta puhutaan ummet ja lammet, eikä kellään ole välähtänyt mieleen, että voisin ymmärtää kyseistä kieltä! Minun kielitaidon syyksi on arveltu kambodzhalaista miestä (öhöm, ei kiitos mielellään ikinä!) tai opiskelua täällä. Sitten, kun ihmisille selviää, että molemmat vanhempani ovat täkäläisiä ja minä olen jopa syntynyt täällä, he ihmettelevät, miten minulla on voinut säilyä kielitaito niin pitkään, Monet ovat kertoneet, että useimmat ulkomaille lähteneiden vanhempien pienet lapset ovat unohtaneet tyystin äidinkielensä ja osaavat vain sitä kieltä, jonka maahan he ovat muuttaneet. Esim. eräs naapurimme tyttären lapset puhuvat nykyään vain ranskaa, vaikka lapset olivat Ranskaan muuttaessaan jo kouluikäisiä.

Kielitaitoani on ihmetelty (vaikka itse olen ajatellut, etten ole erityisen hyvä kielissä, tosin englantini on kehittynyt hurjasti siitä, mitä lukiossa osasin) ja sitten olen päässytkin kehumaan suomalaista kielenopetusta. Meillä kun täytyy tosiaan opiskella vieraita kieliä. Täällä se on kiinni siitä, onko varaa opiskella vieraita kieliä. Jotain pientä yleistä opetusta annetaan toki, mutta jos tahtoo opiskella pienestä asti vieraita kieliä, on mentävä yksityisiin kouluihin, jotka ovat kalliita

Koska varallisuuden annetaan määrittää niin paljon ihmisiä, näkyvät yhteiskunnan epäkohdat monissa asioissa ja aika selkeästi myös. Esimerkiksi asunnon vuokraamisen yhteydessä, vuokranantaja voi tehdä vaikka viiden vuoden määräaikaisen sopimuksen, mutta hän voi ajaa vuokralaisen pois helposti kuukauden varoitusajalla. Eikä minkäänlaisia korvauksia tarvitse suorittaa. Täällä ei tunneta sellaista, kuin 3kk irtisanomisaika, jos vuokra-aika on kestänyt alle vuoden ja 6kk, jos vuokra-aika on kestänyt vähintään vuoden. Tätä nykyä asuntojen hinnat ovat karkaamassa pilviin ja siten tavallisten kambodzhalaisten ulottuvilta. Monet rikkaat ovat ostaneet asuntoja halvalla ja sitten kaupittelevat niitä paljon kalliimmalla hinnalla tai vuokraavat niitä törkeillä summilla. Ihmisten palkat menevät siten suurimmaksi osaksi päivittäisiin menoihin ja säästöön ei jää juuri mitään. Siksi se “suomalaiselle muutama sentti” tingitään täällä. Seteleistä pidetään kiinni viimeiseen asti.

Yksi kauhein esimerkki minusta rikkaitten rikastumisesta on maan pääministeri Hun Sen ja hänen asuntonsa Phnom Penhissä. Se on nimittäin lähes yhden korttelin pituinen ja vieressä sijaitsevat Brunein ja Pohjois-Korean suurlähetystö kalpenevat sen rinnalla. Australian suurlähetystö noin 500m päässä näyttää olevan puolet tämän herran asunnosta. Nyt kun uusi vuosi lähestyy, talon ympäristö on verhoiltu kirkkaisiin valolyhtyihin ja ne ovat komeammat kuin muualla ympäristössä. Melkein hienommat kuin Itsenäisyysmonumentti-patsaalla! Hun Sen on kyllä rikastunut hyvin paljon ja myös osannut jakaa virkoja yms. omille perheenjäsenilleen. Hänen vaimonsa on mm. Kambodzhalaisen Punaisen Ristin näkyvimmin esillä oleva “virkamies”. He molemmat edustavat usein myös yhdessä mm. erilaisten kohteiden avajaisissa ja leikkaavat vuorollaan punaisen nauhan. Enpä muista, milloin meillä pääministerin puolisolla olisi ollut sen kummempaa “virkaa”, toisin kuin täällä.

Sukulaiseni kertoivat, että yleisesti täällä pelätään puhua mitään negatiivista pääministeristä tai kenestäkään, jolla on rahaa ja valtaa. Yleensä kun rikkaat tekevät pahaa köyhille. Samoin on kuulemma niin, että jos rikastuminen tapahtuu nopeasti on yleensä kyseessä jonkinlainen korruptio. Mielenkiintoista oli katsoa tv-uutisia, jotka kertoivat pääministerin perustaneen korruptiovastaisen toimikunnan/yksikön, jonka tehtävänä on kitkeä maasta korruptio, tai ainakin vähentää sitä. Jos ihmiselle tulee yllättäen omistukseen maata yms. niin hänen on tehtävä selvitys siitä, mistä rahat maahan ovat tulleet. Hun Sen myös sääti lain, jonka mukana ulkomaalainen ei saa ostaa alimman kerroksen asuntoa. Näin mm. estetään niidenkin kambodzhalaisten asuntohankinnat, jotka ovat muuttaneet parempaa elämää havitellessaan ulkomaille. Useimmat, kun ottavat sitten myös sen maan kansalaisuuden, jotta matkustelu jatkossa helpottuisi, eikä tarvittaisi viisumijärjestelyjä eikä muutenkaan kyseltäisi niin paljon toiseen maahan pyrkimisestä.

Esim. minun Suomen passini on herättänyt täällä kovasti ihailua ja ihmetystäkin, miten olen onnistunut saamaan sen. Suomalaisten kun on useimmiten helppo matkustella eri maihin, eikä heiltä vaadita esim. Thaimaahan mitään viisumia, jos matka-aika jää alle 15 vuorokauteen. Kambodzhalaiset saavat olla maassa 7 vuorokautta. Monilla kambodzhalaisella on haaveena päästä johonkin rikkaampaan valtioon ansaitsemaan parempaa palkkaa, jonka turvin tulla sitten takaisin Kambodzhaan, jossa voisi sitten yrittää, kun on jotain, millä sitä tehdä. Täällähän ei tunneta mitään startti-rahoja yrityksen perustamisessa jne. Jos yritys kaatuu, kaadut sen mukana, eikä mikään taho anna sinulle sitten toimeentuloa. Jokainen on oman onnensa seppä.

Elämä ei siis todellakaan ole kovin helppoa. Sydäntäni särkee nähdä niin paljon erittäin huonoissa oloissa olevia ihmisiä! Äitini sanoi, että en voisi asua täällä, kun sekoisin liiaksi siitä, että tahtoisin auttaa kaikkia vastaantulevia ja itken jo pelkästään yhdestä surkeassa tilanteessa olevan perheen näkemisestä. Olen saanut kyllä tehdä täällä töitä, etten antaisi jokaiselle, joka pyytää muutaman satasen paikallista valuuttaa. Sitten sitä tuntee siinä tilanteessa kauheaa syyllisyyttä siitä, että itselläni on niin paljon paremmat oltavat ja vaikka tiedän ettei oma elämänikään ole ollut helppoa, niin silti en voi lakata ajattelemasta, että  voisin tehdä enemmän näiden kurjissa tilanteissa olevien auttamiseksi.

Erityisesti lasten ja naisten kouluttaminen on minusta se ykkösasia, jolla saataisiin maahan enemmän järkevää talouden ajattelua. Ei mitenkään pahalla miehiä kohtaan, mutta on tutkittu juttu, että naiset siirtävät hanakammin oppimaansa lapsille ja pyrkivät siihen, että lapset pääsivät koulutuksen kautta parempaan elämään kiinni. Ettei tulisi katkeamaton kierre, jossa lapsia syntyy paljon, jotta edes joku jäisi sitten eloon ja huolehtisi ikääntyneistä vanhemmistaan, kuten täällä vielä näkyy paikoitellen olevan, koska köyhien ja rikkaiden välinen kuilu on niin valtava!

Asioilla on kaksi puolta

Nykyisin Phnom Penhissä näkee enemmän länsimaalaisia kuin vielä ensimmäisen Kambodzhan matkani aikana 1990-luvulla. Niin kutsuttu turistialue on tätä nykyä lähellä Mekong-jokea. Siellä on paljon erilaisia kahviloita ja ravintoloita, joissa jo kadulta katsoen voi nähdä, ettei paikallisia juuri ole, paitsi työskentelemässä. Toinen paikka, jossa tapaa paljon valkoihoisia on supermarketti. Niissä on mukava tehdä ostoksia, kun paikka on ilmastoitu ja sieltä saa niitä peruselintarvikkeita, joita ei yleensä toreilta saa. Esimerkiksi maito, jogurtti, juustot ja erilaiset länsimaalaisten ruokien tykötarpeet. Lucky Supermarket on tällä hetkellä Phnom Penhin suosituin päivittäistavarakauppaketju, jossa kylläkin käyvät vain varakkaammat kambodzhalaiset ja ulkomaalaiset. Sieltä olen ostanut tämän reissun aikana pastatarvikkeet, kun perheeni halusi, että kokkaisin heille spagettia jauhelihakastikkeella.  Hinnat ovat yleisesti aika edullisia, vain ns. eurooppalaiset erikoistuotteet kuten ranskalaiset juustot ovat paikalliseen hintatasoon nähden kalliita.

Jos miettii vielä pidemmälle, ostosten tekeminen yleensäkin supermarketissa on kalliimpaa kuin tehdä se “tavallisten” paikallisten tyylillä – ostaa päivittäiset ruokatarpeet toreilta. Hinnat niissä ovat edullisia ja niistä voi vielä tinkiäkin. Suurin muutos, mitä täällä on viimeaikoina koettu, on tapa laskuttaa tuotteista painon eikä määrän mukaan. Monet ovat kokeneet uuden laskutavan ikäväksi, koska hinnat ovat sitä myöden kasvaneet. Itse inhoan eniten maan kaupankäyntitavoissa sitä jatkuvaa tinkimistä, jota pitäisi jaksaa harrastaa. Ymmärrän toki paikallisten tarpeen tehdä se. Itseäni vain kyllästyttää tinkiä 1 tai 2 sentistä, mikä hyöty on euroissa laskettuna   Onneksi tinkimisen hoitaa yleensä joku mukana oleva sukulainen. Eniten kuitenkin viihdyn silloin, kun seurassani on Keng tai sitten olen yksin päässyt kahvilaan. Keng lopettaa tinkimisen nopeammin ja joskus kun sanon, hän ei tingi yhtään, koska minusta olisi kiva joskus antaa enemmän yritteliäälle ihmiselle, kun kerran voin sen tehdä. En toki minä mikään rikas ole, mutta minun kuukausittaisella (suomalaisittain köyhyysrajan alapuolella!) täällä pärjää paremmin kuin moni muu. Keng on onneksi ymmärtänyt tapani ja haluni antaa hiukan enemmän paikallisille, koska voin sen tehdä. Isä ei ole myöskään välittänyt järin tavastani tinkiä “hölmösti”, mutta äidin edessä en edes ala tinkimään. Hän ja sisko saavat yleensä tarpeeksi riittävän hälyn ja joskus vihaisen myyjän lähtiessään, että en jaksa laittaa omaa lusikkaani siihen soppaan. Tässä on muuten yksi yhteinen piirre minussa ja Panussa – kumpikin meistä inhoaa tinkimistä ja välttelee parhaansa mukaan shoppailua (etenkin äitini ja siskoni seurassa)!

Huomaan monissa asioissa ajattelevani suomalaisten tai ainakin länsimaalaisten tavoin. Ihmettelin täällä mm. kaupunkinäkymän kieroutta, kun vieriviereen rakennettujen rakennusten julkisivut poikkeavat niin hurjasti toisistaan. Aivan kuin kaupungilla ei olisi minkäänlaista kunnollista kaavasuunnittelua. Esimerkiksi perheeni asuntoa vastapäätä löytyy viisikerroksinen talo, jonka kolmen ylimmän kerroksen julkisivuista sojottaa epätasaisessa rivissä rautaisia putkia ainakin parinkymmenen sentin verran sivuille. Julkisivun viimeistely on siis jätetty täysin tekemättä! Eikä ole olemassa säädöstä, joka velvoittaisi, että rakennusten julkisivun tulisi olla loppuun asti tehty. Monissa paikoissa näkee samanlaisia tapauksia. Syynä on usein se, että rakennuksen vieressä on tällä hetkellä matalampia taloja, joissa on vielä rakennusoikeutta jäljellä. Kun niihin joskus rakennetaan yhtä monta kerrosta kuin vieressä olevaan, tehdään julkisivun viimeistely vasta sitten.

Toki jotkut talorakennuttajat antavat tehdä julkisivunkin siistiksi, mutta monet säästävät siinä ja jättävät viimeistelyvaiheen puolitiehen. Tuskinpa tällainen menettely sallittaisiin Suomessa. Välillä täällä näkee aivan karmeita väri- ja materiaaliyhdistelmiä, kun jossakin kohdin on purkutuomiovaiheessa oleva hökkeli ja sen vieressä hienon komia viimeisen päälle koristeltu rakennus. Täällä voi nähdä ihmisten varallisuuden kahtiajaon paljon selkeämmin kuin Suomessa.

<== Talo rakenteilla. (Mitä seurasin rakennuspuuhia, ei puhettakaan suojavarusteista…)

<== Yksi kerroksinen talo, jossa vielä rakennusoikeutta jäljellä, mutta sitä ei ole käytetty. (Kaikki eivät myöskään osta oikeutta rakentaa monta kerrosta, vaan se on edelleen myytävänä sille, jonka sen haluaa.)

<== Hyvä esimerkki, miten epätasaisia kerroskorkeuksia pääsee syntymään, kun asuinalueiden rakennuksia ei kaavoiteta sen kummemmin.

<== Tämä asuinalue on kovaa vauhtia rakenteilla. Siellä täällä (kuten vasemmalla) on kuitenkin jo asuttuja taloja.

<== Keskeltä kaupunkia voi sitten törmätä tällaiseen laudoista rakennettuun taloon, jonka vieressä kohoaa hienompi kerrostalo.

Keng kertoi, ettei täällä kaupungeilla tai valtiolla ole tapana tehdä peruskorjauksia kuin korkeintaan joihinkin “julkisiin tiloihin” ja teihin. Edes määräyksiä asuinkortteleiden kunnossapitämiseksi ei ole.  Suurin osa Phnom Penhin asuintaloista ovat omistusasuntoja, joten julkisivun ja talon sisältämän huoneiston  kunnossapito on  yksin huoneiston omistajan tahdosta ja varallisuudesta kiinni. Ei ihan kuten Suomessa, jossa määräyksillä valvotaan myös sitä, että ihmiset elävät turvallisesti rakennetuissa taloissa.

Täällä kerrostaloja voidaan rakentaa niin, että jos ostat maan, jossa rakennusoikeutta on vaikkapa 3 kerroksen verran, voit ensi alkuun rakentaa vaikka vain 2 kerrosta ja säästää rahaa myöhemmin rakennettavaa 3. kerrosta varten. Eikä mikään laki velvoita sinua rakentamaan oikeuttavat kerrosmäärät, jos et halua.   Tämä luo valitettavasti aika rumat julkisivut, kun talot on rakennettu epätasaisesti ja sikin sokin miten sattuu. Rakennus  saatetaan myös jättää kesken, jos raha ei riitä tai ei haluta vielä kuluttaa kyseiseen rakennukseen liikaa rahaa. Esimerkiksi, jos kyseiseen rakennukseen ei ole vielä tiedossa ketään vuokralaista tai elinkeinon harjoittaminen ei siinä vielä kannata, säästetään rahaa ja rakennus voi seisoa keskeneräisenä useamman vuodenkin ilman, että siitä tulee mitään sanktiota. Kuvitelkaa, jos Helsingin keskustassa olisi Stockmannin paikalla keskeneräinen rakennus 5 vuotta ja se näyttää siltä, kuin se voisi romahtaa minä hetkenä hyvänsä. Ei varmaan kovin kaunis näky, joka hivelisi silmiä, kun kävelisi siitä ohi?!

Tällä hetkellä on iso kerrostalo rakenteilla St. Preah Sihanouk Boulevard-kadulle (perheemme oma talo sijaitsee tällä kadulla) noin 500m päässä perheemme talosta ja sen rakennuttaminen aloitettiin jo ennen minun ja Panun ensimmäistä Kambodzhan matkaa vuonna 2009. Rakennuttajia paikassa on ollut useampia ja lopullisesti 42 kerrosta käsittävän rakennuksen  pitäisi olla valmis tämän vuoden syyskuussa. Vaan epäilenpä, onnistuuko! Tälläkin hetkellä rakennustyöt on jätetty jälleen kesken. Kun viime tammikuussa tulimme Panun kanssa viikon visiitille, oli kerroksia saatu 12 lisää edelliseen vierailuumme verrattuna, mutta se odotti silloin taas uutta rakennuttajaa. Nyt kerroksia taitaa olla noin kolmisenkymmentä valmiina ja siitäkin vain sisäosan paalutukset. Eli vielä puuttuu ulkokuori ja kaikenlaiset muut iv- ja sähkötyöt. Tulee mieleen Espoon Leppävaarassa pari vuotta sitten rakenteilla olleen Kultalammen kohtalo. (Tosin siinä oli kesken paljon vähemmän kuin tässä kohteessa). Sen rakennuttanut yhtiö, kun joutui konkurssiin ja jo myytyjen asuntojen omistajien kohtalosta keskusteltiin lehdissä saakka.

<== Keskeneräinen rakennus lähellä sukulaisteni kotia.

Ei ole olemassa myöskään lainsäädäntöä, joka asettaisi asuntoihin vähimmäisvaatimukset. Esimerkiksi perheemme vuokrattu kulmahuoneisto oli vielä vuonna 1995 ilman kunnollista kylpyhuonetta. Hoidin silloin peseytymisen pukeutuen kramaan ja sitten kauhoin isoihin ruukkuihin kerätyn veden päälleni ja peseydyin, joten kuka tahansa ohitseni kulkenut saattoi nähdä peseytymiseni. (Mikä tuskin 9-vuotiaana olisi kauheasti haitannut, vaikka en minä mielelläni yleisestä suihkussa olemisesta pitänytkään. Eipä tarvinnut sentään alasti juosta hankeen, kuten joskus Suomessa tehtiin talvileirillä ja ensimmäisellä kerralla tuijotin vain kauhistuneena näkymää!) Silloin oli hauskaa, kun monsuunisateet tulivat välillä tosi rajuina ja silloin me lapset juoksimme ulos suihkuun, kerrankin sai peseytyä ilman veden kauhomista! Vuoden 1995 vierailumme aikana tehtiin sitten perusteellinen remontti, jolla saatiin parempi kylpyhuone, jossa saattoi peseytyä omassa rauhassa. Vessa-aukko lattiallakin parannettiin ja mikä parasta; kylppäriin tuli valoa! Ennen siellä piti käydä kynttilän kanssa tai sitten pimeys seuranaan. Minusta se oli silloin sangen pelottavaa, kun vielä mielikuvituksellani monet äänet saattoivat lähteä vaikka minkälaisista olioista…!

Ajan myötä talo vuokrattiin nuudeliravintolan pitäjälle, ja koska ruokaa tehtiin paljon hiilillä, mustuivat paikat aikamoisiksi. Minun ja Panun kambodzhalaisten häitten jälkeen tullut uusi vuokralainen päätti sitten teetättää huoneistoon vielä isomman remontin meidän perheemme teettämän pintaremontin lisäksi. Nyt julkisivu on saanut kunnon kasvojenkohotuksen ja hienot valolla toimivat nimikyltit sekä talon sivustalle kukkalaatikot. Korttelin kulmana se näyttää oikein hyvältä päätieltä katsottaessa. Toisin kuin Suomessa yleensä, täällä 1. kerros on yleensä se kallein kohde rakennuksessa – puhtaasti elinkeinonharjoittamisen mahdollistavasta seikasta. Jokainen haluaisi omistaa juuri sen kerroksen ja jos vielä onnistuu saamaan kulmahuoneiston  –  entistä parempi juttu!

Asuinrakennusten sisätilojen kuntotarkastukset saisivat suomalaiset varmaan hyppimään kirjaimellisesti seinille! Itse olen täällä asuessani saanut välillä aikamoisia kylmiä väreitä, kun makuuhuoneen sängyllä istuessani viipottaa yhtäkkiä jalkojen juurella torakka tai pari…. Että inhoan niitä! Sain niistä kerta kaikkiaan tarpeekseni –95 vuoden reissulla. Silloin niitä viipotti runsaasti ja oli sangen inhaa herätä joskus yölläkin siihen, että joku kavereista käveli mahani päältä tai naaman yli! YÖKS! Nyt niitä ei enää onneksi ole niin paljon, vaikka niitä näkyykin päivittäin. Joskus iltaisin, kun Yuri ja Laska saavat ruokansa, niitä vipottaa heidän ruokakulhoissa ja en voi sille mitään, että tekee ihan ällöä, kun Rong vain näpäyttää sormellaan niitä pois kupeista.

Talon alakerran kylppäri, joka on juuri ja juuri sen kokoinen, että siihen mahtuu vessanpönttö ja seisomaan suihkussa olisi hyvä kohde telkkarin tosi-tv-sarjoille, joissa siivousasiantuntijat pistävät siivottomia kohteita siistiksi, jahka ovat ensin kertoneet, mitä kohteessa on vikana. Huoneessa voisi vallan hyvin pitää biologian oppitunnin ötökän elämästä! Olen tavannut kylppärissä mm. liskoja, hyttysiä, muutamia matosia, pari koppakuoriaista ja joitain muita ökkömönkiäisiä. Voitte kai kuvitella, miten olen täällä ikävöinyt kunnollista ja puhdasta suihkutilaa! Kunnon vaahtokylpy se vasta luksusta olisi! (Harmi vaan, että Panun veljen asunnostakin poistettiin putkiremontin yhteydessä amme, meni sitten se viimeinen oljenkorsi!) Lämmintä vettä on tässä talossa myös aivan turha kuvitella saavansa. Nyt ymmärrän vallan hyvin, ettei äitini missään nimessä suostunut antamaan meidän asua täällä Panun kanssa. Tiesi, ettei Panu kestäisi pelkkiä kylmiä suihkuja! Panu on sen sortin ihminen, että jos joku voi ns. jäätyä aamulla pystyyn kuumassa suihkussa, niin siinä on meillä voittaja! Joskus ihan naurattaa, että joku voi niin unohtua sinne suihkun alle!  Täällä minun ei tulisi mieleenikään käydä kuumassa suihkussa. Johan lämpötilakin on yleensä luokkaa 32-35, joten kuka kaipaa kuumaa suihkua?! (Paitsi Panu…)

Vaikka perheeni asuukin täällä vuokralla, ei vuokraisännällä ole mitään velvollisuutta suorittaa kunnollista kylppäriremonttia, vaan asukkaan saavat asunnot asuttavikseen siinä kunnossa kun ne ovat. Toki aina voi kieltäytyä vuokraamasta asuntoa, jos se ei miellytä. Vaan eipä täällä kovin paljon välitetä “muutamasta” pienestä viasta. Itse kyllä vähän kauhulla olen katsellut mm. talon kattoja ja todennut pelkällä maalaisjärjellä, että hometta esiintyy. Siksipä kerroinkin, että sukulaisten (kuten siskoni ja äitini) “selittämätön” huonovointisuuden syynä voi hyvin olla talon asbestiset ongelmat. Vaikeaa kyllä on asialle mitään tehdä, jos talon omistaja ei ota asiaa hoidettavakseen ja täällä ei ihmisillä ole kovin paljon tuntemusta asuintalojen “pikkuvikojen” vaikutuksista terveyteen.  Eikä vuokralainen yleensä ala mitään suuria asioita vaatimaan, koska täällä vuokraaja on paljon heikommassa asemassa kuin vuokranantaja. Sitä paitsi remontit yms. asuntoa parantavat korjaukset tuottavat vuokramäärän korottamista, jota harva vuokralainen kaipaa.

<== Sukulaisteni talon alakerran tämä hetkinen kylpyhuone. En välitä edes tutkia liiaksi, mitä kaikkea sieltä löytyy. Otan sellaisen erittäin pikapikasuihkut!

<== En edes halua tietää, mitä kaikkea tästä väliköstä löytyy (portaat tämän yli vievät yläkertaan, jossa Keng, Meng ja nyt myös vanhempani pääasiassa nukkuvat)… Ainakin olen tavannut herra Rottasen useamman kuin kerran käppäilemästä tuon ns. muurin päältä ja sitä vastapäätä oleva ruudullisen ikkunan takana on minun täällä olon ajan asemapaikkani.

<== Roskat viskotaan sitten paljain käsin ja usein ei ole myöskään tuota koria, mitä tässä kuvassa näkyy, vaan asukkaat keräävät omat jätteensä kukin omalla tyylillään talonsa nurkille, josta ne pitää jäteauton tullessa käydä usein myös itse heivaamassa autoon! (Ainakin Rong on tehnyt aina niin, että käy heittämässä pussit itse!).

Myös perusterveydenhoidon kohdalla on täällä aikamoisia käsityksiä, joista osaa olen joutunut korjaamaan -  tai olen kertonut oman näkemykseni, joka sitten perustuu suomalaiseen tapaan hoitaa asiaa. Yksi on ollut mm. deodorantin käyttö. Sitä on pelätty mm. siksi, että jos vaikka käytön takia kainalon iho värjäytyy tummaksi. Täällähän pyritään suurimmissa määrin saamaan iho vaaleaksi! Selitin, että kyllä deodoranttia voi käyttää, jos se vain sopii omalle iholleen eikä siis aiheuta allergiaa ja useimmat deodorantit ovat nykyään alkoholittomia. Eivät siten kuivata ihoa ja niiden pääasiallinen tarkoitus on siis hien hajun poistaminen. Antiperspirantti taas estää hikoilua. Vitsit, olisiko pitänyt ryhtyä tuoteneuvojaksi?

Terveyteen liittyen mm. e-pillerit ovat täällä yksi kauhistuksen kohde, sillä lääkärit ovat täällä kertoneet, että e-pillereiden käyttö pidempään kuin vuoden aiheuttaa lapsettomuutta ja siten ei pitäisi jättää ensimmäisen ja toisen jne. lapsen välille liian pitkää taukoa, jos haluaa enemmän kuin yhden lapsen! Minun oli sanottava tuohon, että en ole lukenut vielä mistään suomalaisesta julkaisusta tähän mennessä (ja lääkärikään ei ole vielä kertonut sellaista seikkaa), että e-pilleri aiheuttaisi lapsettomuutta. Kondomien käytössäkin on ollut mielenkiintoisia uskomuksia ja siksi monet luottavat ns. luonnolliseen ehkäisymenetelmään. Siinä sitten pyörittelin päätäni ja kerroin, miten meille on jo yläasteiästä asti koulussakin kerrottu, että se on epävarmin tapa yrittää olla tulematta raskaaksi! Siskoni kertoi, että he saivat seksuaalikasvatusta koulussa vasta lukion toisella luokalla! Hän ihmetteli, että meille kerrottiin ihmisbiologiasta jo 5. luokalla.

Kulttuuriero on tässä kohdin selkeä. Täällä ei ole tapana puhua avoimesti mistään seksuaalisuuteen liittyvistä seikoista, ei edes vaikka pääpointti siinä olisi terveydellinen kasvatus. Ainakin siinä mielessä ihan hyvä on ollut mm. elokuvatähtenä menestynyt Jackie Chanin tähdittämä kampanja, joka dupattiin khmeriksi. Siinä pyrittiin herättämään ihmiset ymmärtämään kondomien käytön tärkeys Aidsin ehkäisyssä. Täällä hiv-tartunnat olivat jossakin vaiheessa luvullisesti Kaakkois-Aasian suurimmat! Osasyynä mm. prostituutio, jossa seksiorjina pidetyt tytöt pakotetaan suojaamattomaan yhdyntään. Osa miehistä vielä kuvittelee, että neitsyen kanssa oleminen palauttaa terveyden tai sitten on mentävä jonkinlaiselle gurulle, joka puhaltaa pahan taudin pois!

Paloturvallisuutta on tullut myös käsiteltyä. Esimerkiksi telkkarin ympäristö asunnon tyypin takia pölyyntyy herkästi ja sitä ei jakseta samalla tavalla siistiä, koska esim. lattioiden pitäminen hiekattomana (kadulta pöllyää tosi herkästi irtohiekkaa yms. sisälle) ja puhtaana vaatii päivittäin nihkeäpyyhintää ja monta kertaa. Piti selostaa, miksi on tärkeää, ettei telkkarin lähelle jää liikaa pölypalloja ja pölykerrosta. Pieni kipinä, kun sytyttää helposti tulipalon, joka voi olla hyvin tuhoisaa. Lisäksi tv ei myöskään elektronisena laitteena pidä siitä, että siihen kertyy pölyä yms. roinaa. Lisäksi piti kehottaa vaihtamaan epämääräisesti itse korjatut ja liitetyt johdot uusiin ja varmasti toimiviin, koska täällä niitä käyttäessäni olen törmännyt siihen, miten kipinöitä saattaa lentää. Vielä ei ole sattunut mitään vaarallisempaa, että joku saisi sähköiskun, mutta hyvään tuuriin ei pidä tässä kohdin luottaa liikaa.

Toki ymmärrän, että täällä rahalla on niin iso merkitys, etten oleta perheeni tekevän “neuvojeni” mukaisesti. Täällä kun ajatellaan, että jos laite toimii vaikkakin vähän “muokattuna”, niin sitä ei pidä heittää menemään. Joten olen sitten vähän hankkinut tänne heille toimivia tavaroita käytettäväksi. Vanhoja pystyy sitten myymään osiksi eteenpäin. Täällä kun hyödynnetään kaikki mahdollinen, mikä on sinänsä hienoa ympäristön kannalta, vaikkei täällä se useinkaan ole se pääpointti  – vaan rahan ansaitseminen tavaroiden kierrättämisellä. Täällä monesta tavarasta tehdään kierrättämisen kautta vaikka mitä! <== Tiedä sitten, erottaako miten hyvin, mutta muurahaisia täällä näkee vaikka missä!

Buddha, Kungfutse, esi-isät ja muut = uskonnon harjoittaminen perheessäni

Täällä ollessani en ole voinut välttyä näkemästä uskonnon harjoittamista. Suurin osa kambodzhalaisista on buddhalaisia. Lisäksi monet, etenkin kiinalaista sukujuurta olevat uskovat Kungfutsen opetuksiin, esi-isien palvontaan ja toteuttavat päivittäisissä toimissaan kolmen uskonnon rykelmää. On myös niitä, joille animismi on arkipäivää. Kristinuskossa olevia löytyy jonkin verran, mutta mitä olen kohdannut ihmisiä ja jutellut täällä olevien kanssa, ei heitä ole kovin paljon.

Oma perheeni täällä uskoo aikamoiseen miksaukseen; buddhalaisuus, kungfutselaisuus, esi-isien palvonta ja jopa animismia! En heti tajunnut edes sitä ennen kuin ihmettelin monitahoisia rituaaleja, joita täällä on tehty vierailuni aikana. Ennen ajattelin, että täällä ollaan yksinkertaisesti vain buddhalaisia, mutta kun siskoni laittaa päivittäin monelle eri alttarille hedelmiä, leivoksia, vettä ja teetä aloin ihmetellä, onko kaikki ihan niin kuin kirjaimellisesti buddhalaisuutta. Suitsukkeita poltetaan täällä päivittäin ja kerran viikossa on isompi uhriateria esi-isien muistolle. Hedelmiä laitetaan ja esi-isiä varten ja vasta päivän kuluttua ne otetaan ja syödään heidän kunniakseen.

On ollut ihan mielenkiintoista seurata talossa tehtäviä rituaaleja. Välillä olemme jutelleet myös rituaalien eroista suhteessa kristinuskoon. Äiti on ilmaissut huolensa siitä, että minun ja muun perheen kääntyminen Suomessa kristinuskoon on todennäköinen syy siihen, miksi isä sairastui diabetekseen ja minä puolestaan mm. tähän traumaperäiseen stressihäiriöön. Muutenkin minulle sattuneet vastoinkäymiset johtuvat siitä, että olemme hylänneet vanhan uskomme.  Huomautin, että sairastin jo vauvana useamman kerran vakavasti ja silloin en ollut edes kristitty, joten turha on vetää uskontoa syyksi elämän vastoinkäymisiin.

Äitini on kuitenkin esimerkiksi sitä mieltä, että veljeni ruumiin heikkous johtuu siitä, ettei äiti voinut odottaessaan veljeäni vuonna 1979 (kun maata alettiin jälleenrakentaa punakhmerien vallan kukistuttua) kunnioittaa esi-isiä päivittäisillä ja viikoittaisilla uhrilahjoilla. Syynä oli yksinkertaisesti se, ettei vielä ollut saatavilla tarpeeksi ruokaa. Näin Meng on sitten esi-isien vihan vuoksi syntynyt heikkorakenteisena. Lengin syntyessä vuonna 1983 (tai 1982…) tilanne oli ruuan kannalta toinen ja siten Leng on aina ollut  vahvempi kuin veljensä.vahva. Itse olen sitä mieltä, että Lengin ruumiillinen vahvuus johtuu lihastreeneistä ja siitä, että Leng harrastaa enemmän liikuntaa kuin veljensä. Leng on sitä paitsi pienestä asti tottunut minun laillani tekemään raskasta työtä(kesäisin poimimme marjoja ja vihanneksia päivät pitkät) toisin kuin Meng tai Hieng. Mutta äiti pitää kannastaan, että esi-isillä ja omilla teoillamme suhteessa heihin on vaikutuksia elämäämme. No näistä asioista ei voi oikeastaan kiistellä, tai ainakaan äitini kanssa on parempi, jos ei kiistele.

Siskoni tekee esi-isiä kunnioittavia riittejä kodin lisäksi myös työpaikallaan. Heidän myyntipisteelleen tuodaan joka päivä läheisen myyntikojun omistajan toimesta kahvia ja teetä sekä kuumaa vettä isossa kannussa. Lisäksi eräs leipäsiä myyvä mies tuo heille muutaman leipäsen. Niitä jaetaan sitten yhteensä kolmeen eri alttarille, samoin kuin suitsukkeitakin laitetaan viidelle eri alustalle. Ihmettelin siskolleni, eikö tuollainen jokapäiväinen uhraaminen ja suitsukkeiden poltto yms. käy raskaaksi? Kun sitä varten pitää herätä aikaisemmin ja riitteihin menee myös paljon aikaa. Hän valitteli, ettei välittäisi tehdä niin monia riittejä useissa paikoissa ja jokaisena päivänä, mutta koska äitimme on antanut määräyksen (ja täällähän ei äidin määräyksiä vain ohiteta olankohautuksella!), tehdä riitit, ne pitää myös tehdä.

Äiti on aikoinaan itse tehnyt päivittäiset uskonnolliset rituaalit ja tekee niitä vielä viikoittain, mutta päävastuu on siirtynyt Hiengille. Vastuu olisi kai minun, jos asuisin täällä, kun olen perheen vanhin tytär. Onneksi en asu! Olisi vaikeaa tehdä tuollaista, kun en yhtään usko näihin juttuihin ja toisaalta en varmasti haluaisi jäädä äitini luokse asumaan, jos täällä asuisin. (Tosin en varmaan voisi pahemmin valita, jos olisin asunut aina täällä…!) Täällä on monia riittejä, jotka siirtyvät perheen sisällä äidiltä tyttärelle ja isältä pojalle.

Sen lisäksi, että on uhrilahjat, täällä poltetaan myös kultaisia taiteltuja papereita, joihin on taitellessa “valettu” omat rukoukset. Siskoni tekee polttorituaalin yleensä työpaikallaan. Enpä ole nähnyt koskaan aikaisemmin, miten kauppakeskuksessa kauppiaat vuorollaan heittelevät palavia papereita pitkin katua ja suitsukkeita poltellaan hurjia määriä. Täällä ei edes katsota mihin se palava paperi putoaa, kun se sytytetään oman myyntitiskin edessä ja päästetään tuulen mukana kulkemaan. Onneksi ei ole vielä sattunut mitään onnettomuuksia. Yritin siitä sanoa, että jos joku kerta osuu tielle useampi roskakasa, niin ties vielä syttyisi isompi tulipalo. Ei kuulemma ole koskaan sattunut ja ei pitäisi sattuakaan, kun uhrataan jumalille…

Olen saanut täällä muutaman kunnon kakomisyskimiskohtauksen, kun suitsuke käy minun silmilleni ja kurkulleni. Suoraan sanoen astmaatikon painajainen, enkä minä edes sairasta astmaa!  Yritän kyllä olla suitsukkeiden polttamisen aikana poissa savun ulottuvilta, mutta välillä herään siihen, että nenään käy suitsukkeen tuoksu. Siskoni tekee luonnollisesti rituaalit heti herättyään ja hän herää usein siinä 6-7 välillä. Minä taas nukun tavallisesti tunnin tai kaksi pidempään, kun tulee valvottua pidempään. (Kulutan aikani öisin puhumalla Panulle ja eläimillemme!)

Näiden uskontojen harjoittamisen lisäksi siskoni ja äitini uskovat animismiin. Äiti ja Meng kertoivat, että näkevät toisinaan, miten Hieng näyttää keskustelevan itsekseen He ovat varmoja, että siskossani käy välillä kolme henkeä, jotka juttelevat täällä hänen kauttaan. Hieng itsekin uskoo siihen, että hänessä käy välillä henkiä. Toisinaan ne viettävät koko yön hänen kanssaan ja aamulla sisko on sen takia aivan poikki, kun ei ole nukkunut kunnolla. Äitini mukaan hänen suvussaan ei ole perimätiedon mukaan esiintynyt henkiä, mutta niitä löytyy isän puolelta. Siten Hieng olisi perinyt tämän henkien kanssa keskustelemisen taidon joltakin isän puoleiselta esi-vanhemmalta. Suoraan sanoen minua kylmäsi ajatus siitä, että jokin henki tulisi minuun ja alkaisin hänenä höpöttämään ties mitä. Toisaalta onhan kristinuskossakin tämä Pyhän Hengen lahja mahdollinen. Siskoni vain ei puhu mitään kristillistä tai yleensäkään uskonnollista asiaa. Hän saattaa kuulemma jauhaa jostakin viljasadosta ja sen oletetusta voittomarginaalista. Ei siis mitenkään henkeviä asioita.

Jaajaa on kuulemma osoittanut samanlaisia taipumuksia kuin äitinsä. Näin siskoni ja äitini ainakin väittävät. Kertovat tytön puhuneen asioista, joista tämän ei pitäisi tietää mitään. Kerroin, että tyttö kuulee todella paljon, kun viettää päivät pitkät pääosin vain aikuisten seurassa. Aikuiset eivät myöskään aina tajua varoa sanomisiaan. Täällähän on enemmän sääntö kuin poikkeus, että jos aikuiset keskustelevat, lasten tulee olla hissukseen. Leikkiä saa, jos on hiljaa eikä saa häiritä aikuisten keskusteluja. Itse muistan kyllä, miten yritin aina olla hissukseen ja koska harvemmin vieraiden kotona oli mitään mielenkiintoista, kuuntelin tarkkaavaisena, mitä aikuiset keskustelivat ja kun omistaa hyvän muistin, niin eipä sitä ole vaikea höpöttää itsekseen asioita, joista on kuullut. Joten vaikka Jaajaa onkin vain reilut 3 vuotta, hän voi vallan hyvin muistaa jonkun päivän jonakin hetkenä tapahtuneen asian.

Ei ole mikään kummallinen asia minusta, että tyttö selittää käyneensä jossakin lähipaikkakunnalla tapaamassa sukulaistaan ja syöneensä siellä hyvää mangoa. Täällä ihmiset puhuvat todella paljon arkipäiväisistä asioista siis suurin piirtein siitä, millainen vessapaperi on kenenkin mielestä mukavan tuntuinen tai miltä hyvä mango näyttää ja missä kylässä on tullut syötyä parhaat puurot ja sitä rataa. Jaajaa on usein ollut esimerkiksi jälkiruokia myyvien naapuriemme seurana ja siellä jos missä hän tapaa paljon eri-ikäisiä ihmisiä, jotka aina jakavat jotain siellä samaan aikaan olevien kanssa. Lapset osaavat minusta olla erittäin hyvämuistisia, jopa silloin kun saisivat mieluusti unohtaa sen, mitä me aikuiset lauomme suustamme!

Minulle on ihmetelty sitä, miten voin uskoa kristinuskon Jumalaan, jota ei kuitenkaan tarvitse ruokalahjoin muisteilla jne. Kerroin, että olen lukenut monesta eri uskonnosta, myös koulussa, kun sellainen opetus annetaan meillä Suomessa. Vain kristinuskon Jumala on vakuuttanut minua. En voi millään esimerkiksi sisäistää, että muslimien Allah olisi profeettansa Muhammedin kautta kertonut, että naisten pitää verhoutua peittävästi mielellään myös kasvoista mm. siksi, että Muhammad näki näyssään enkelin, joka häpesi katsoa naisen kasvoja. Reisiä, pakaroita yms. enkeli oli kyllä katsellut. Myös kaikenmaailman epämääräiset selitykset siitä, että me ihmiset voimme omilla teoillamme pelastua ja saamme anteeksi tekemällä hyvää ja jos osallistumme pyhään sotaan (miehet) niin pääsemme taivaaseen, jossa meitä odottaa 79 neitsyettä, on minusta vain aika kuvottavaa.

En osaa ajatella myöskään niin, että minun tulisi koko ajan uhrata ruokaa yms. esivanhemmillemme, jotta emme unohtaisi heitä. Monen sukupolven päästä väkisinkin alkavat ihmiset jäädä unholaan. Ehkä historiankirjoista sitten voi lukea joistakin merkittäviä urotekoja tehneistä, mutta ns. tavallinen ihminen ei jää muistiin, kuin ehkä suvun omassa kronikassa, jos sellainen on. Toisin on uskon, toivon ja rakkauden – ne ovat pysyviä asioita. Aina on joku, joka uskoo, joku joka toivoo ja joku, joka rakastaa.

Ehkä kristinuskossa minut on vakuuttanut se tosiasia, että kun olen rukoillut, olen aina saanut siitä voimaa elää vielä hetki eteenpäin. Vaikeiden aikojen tullessa, olen aina jotenkin pystynyt uskoni kautta selviämään. Ei se helppoa ole ja kyllä minä voin sanoa menettäneeni joskus uskoni. Sellaisia me ihmiset olemme, välillä heikkoja omassa uskossamme. Tunnen myös oloni kotoisaksi kun rukoilen, kun käyn kirkossa, kun kuuntelen kristillistä musiikkia, joten en yksinkertaisesti kaipaa muuta uskontoa, uskomuksia tai tapoja tehdä, kuin mitä kristinuskon kautta olen saanut.

Täällä uskonnolliset rituaalit tehdään usein hyvin näkyvästi, mutta ei kuitenkaan välttämättä yhteisönä ellei nimenomaan erikseen ole tilattu tilaisuutta varten munkkeja tai muuta asialle vihkiytynyttä henkilöä. Monesti jokainen vain tekee rituaalit kotona. Jos mennään pagodaan on usein kyseessä jokin erityistilanne. Esimerkiksi pian alkava uusi vuosi täällä kerää pagodeihin paljon ihmisiä. Ennen sitä ihmiset heittävät toistensa päälle vettä. Ennen Phnom Penhin kaduilla oli tavallista, että ammuskeltiin vesipyssyillä kenen tahansa päälle vettä. Se kuitenkin aiheutti niin monia vaaratilanteita ja onnettomuuksia, että nyt vedellä läträäminen on kiellettyä kaupungissa. Maalla sitä voidaan vielä harrastaa. Vedellä loiskiminen symboloi sitä, että pestään vuoden aikana kertyneet synnit pois ja puhdistaudutaan uutta vuotta varten. Uusi vuosi on tällä kertaa 14.-16. huhtikuuta ja uusi vuosi vastaanotetaan tällä kertaa aurinkokalenterin mukaisesti iltapäivällä siinä 12-14 välisenä aikana. Tällä kertaa alkaa sitten vuosi 2555!

Buddhalaisuus yms. täällä on suvaitsevaista, mutta en ole kellekään erityisemmin korostanut, mihin itse uskon. Täällä jokainen voi uskoa siihen, mihin tahtoo. Vielä en ole törmännyt edes ns. käännyttäjiin. Joitakin mormonin oloisia miehiä taisin nähdä yhtenä päivänä, ja se on ollut siinä. Veljeni kertoi, että häntä oli pyydetty johonkin kristinuskoa muistuttavaan tilaisuuteen ja hän oli mennytkin, mutta puhetta oli riittänyt aivan liian kauan ja lopulta hänen puheistaan sain sellaisen käsityksen, että olisi ollut kyse Jehovan todistajista. Piti sitten selittää, etteivät esim. luterilaiseen kirkkoon kuuluvat pidä heitä varsinaisina kristittyinä mm. erilaisten oppinäkemysten vuoksi.

Olen pitänyt oman kristillisen uskoni visusti vain omassa tiedossani, vaikka kyllä kerron siitä, jos joku on kysynyt. Äitini kun tuntuu vierastavan ajatusta siitä, että rukoilisin hänen talossaan Jumalaa, johon hänen on vaikea uskoa. Olen kyllä sanonut, ettei mieleeni tule edes rukoilla kaikkien edessä, kun minä en osaa ajatella rukouksen olevan sellaista, että sitä pitää kaikkien edessä ja näkyvästi tehdä. Minulle rukous on oma hetkeni Taivaan Isän kanssa, jolloin olen mieluummin “omassa huoneessani” ja se riittää vallan hyvin minulle. Meng on mieltynyt muslimien tapaan antaa almuja köyhille ja kun se on vielä kirjattu heidän sääntöihin, niin se on hänestä oikein hyvä asia.

Niinhän se onkin, köyhien auttaminen. Minä kerroin, että Jumalamme on antanut ihmisille vapaa tahdon, joten hän ei voi pakottaa meitä tekemään mitään, mitä me emme tahdo. Jos emme halua auttaa köyhiä, emme sitten auta. Kaikki joutuvat kuitenkin viimeiselle tuomiolle, kun on Jeesuksen toisen tulemisen aika. Mutta jos lukee Raamatun opetuksia, kyllä niistä oppii, että Jumala on toivonut meidän olevan hyviä läheisillemme. Vaikka ei suoranaisesti puhuttaisi, että pitää antaa vaikka viidesosa omasta palkastaan, niin voimme hyvin ajatella, että rakasta lähimmäistäsi on yhtä kuin tee sitä toiselle, mitä toivot itsellesi tehtävän. Veljeäni viehättää myös buddhalaisuuden mietiskelyopetus, se kun tuntuu antavan hänelle mielenrauhaa. Siinä mielessä kun olen katsellut tätä elämänmenoa täällä, en yhtään ihmettele, että monet harjoittavat samanaikaisesti monta uskontoa yhtä aikaa. Eikä sitä pidetä pahana. Olen kuullut, että jopa osa kristinuskoon kääntyneistä kirkossa kävijöistä ei ole luopunut ihan kokonaan entisestä tavastaan tehdä erilaisia rituaaleja aamuisin tai päivisin. Joten aikamoinen uskontojen sulatusuuniksi voisi Kambodzhaakin jossain määrin ajatella.

Uskonnollisesti ajatellen, olen kaivannut täällä eniten minun ja Panun yhteisiä rukoushetkiä. Tuntuu vain niin mukavalta voida iltaisin yhdessä jutella Isälle, jolle saamme olla paljosta kiitollisia. Eilenkin taisin lähettää Panulle pyynnön rukoilla puolestani, että jaksan tämän kaiken keskellä. On kuitenkin aikamoista joutua kuulemaan monenmoisia tarinoita ja ihmisten kokemat traumat nousevat ajoittain hyvin voimakkaasti esille. Pelkään välillä romahtavani ja sitten pyrin koko ajan siihen, etten ajattelisi liikaa mitään kuulemistani asioista – vielä! Jos nimittäin romahtaisin, äiti ja sisko saisivat kohtauksen, kun täällä on pelätty koko ajan, että jos joku muu perheen ulkopuolelta saa tietää, mitä minussa on ns. vikana (täällä mielenterveysongelmalle on vain nimitys hullu, sekopää, vammainen), äiti ja sisko voisivat joutua pilkan tai säälin kohteeksi. Sitä en tietenkään halua heille aiheuttaa. Heidän kun pitää jäädä tänne, kun minä lähden pois…

Äidin pelko minun romahtamista kohtaan on kyllä näkynyt hänen tavassaan hyväksyä minulta monia tekoja, mitä hän ei normaalisti hyväksyisi muilta perheessä. Esimerkiksi kahviloissa istuminen (siinä ei tienaa ja siinä menee rahaa hukkaan!) ja tietokoneella näpsyttely (tarpeeni kirjoittaa ja purkaa sitä kautta asioita) on asia, jota hän suostui heti suomaan minulle, kun siskoni ja Meng kertoivat, että se auttaa minua pysymään tolpillani täällä. Jotain iloa siis siitäkin, kun puhuu suoraan ongelmistaan, vaikkei sitä sitten ihan kokonaan ymmärrettäisi…

Tällä erää näissä tunnelmissa, voikaa hyvin!

Teidän, Kieng

PS. Valokuvien lataaminen tuottaa vaikeuksia ajoittain, koska vain internet-kahviloissa voin tehdä sen. Muutoin käyttäessäni prepaid-liittymää, kuluu maksettu summa hetkessä. Täällä etukäteen maksettavat liittymät laskuttavat liittymää ladattujen tietomäärien (kb) mukaan ja kuvat vievät usein paljon tilaa. Pahoittelen siis, etten pysty koko ajan lataamaan teille kuvia nähtäville, vaikka muuten sen mielelläni tekisin. On täällä nimittäin kameraa kyllä käytetty useammin kuin kerran .

<=== Siskoni suorittamassa päivittäistä rituaalia työpaikallaan.

<=== Esi-isien alttarilla asetetaan aina tuoretta kahvia, teetä, kuumaa vettä ja jokin ruoka (kuvassa edessä makea leivonnainen).

<===Myyntipisteen edessä on vielä yksi alttari, jossa teetä, leivos ja siinä kaksi suitsuketta.

<=== Lähes kaikista kodeista löytyy tällainen buddhalainen alttari, jossa poltetaan suitsukkeita ja toivotaan suojelusta kodille.

<=== Yksi Phnom Penhin monista pagodeista. Vasemmassa etureunassa näkyy harmaan värinen rakennelma. Sen sisälle asetetaan vainajan tuhkauksesta jääneet tuhkat ja luut (omassa ruukussaan) ja tätä paikkaa käydään säännöllisesti huolehtimassa. Yleensä huolenpidosta vastaa vainajan suku.

Lee + Kong + Vou + Heikkilä = Pörrönen?!

Yksi asia, mikä mietitytti minua lapsena kovasti oli sukunimemme. Luulin, että Vou olisi varmasti aika yleinen Kambodzhassa tai ainakin sitä esiintyisi jonkin verran. Silloin kun paljastui, kuka on biologinen äitini, tuli myös ilmi, että puolet vanhempani lapsista kantoi sukunimeä Vou ja puolet Kong. Eikä siksi meitä niin helpolla osatakaan yhdistää biologiseksi sisaruksiksi.

Kauhistelin silloin sitä, että sukunimeni voisi olla Kong! En Suomeen palatessani paljastanut kellekään, että sisaruksillani oli sellainen nimi. Siitä olisi tullut varmasti lisää tuulta siihen, miksikä minua jo muutenkin oli ehditty nimitellä; King Kongiksi! Jos esimerkiksi suutuin härnäämisestäni, väänneltiin naureskellen, miten pelottava King Kong onkaan, kun availee suuta noin (totta kai sain hepulit, kun kiusattiin ja yritin pitää puoleni) ja lopulta sitten annoin periksi ja lakkasin sanomasta vastaan ja yritin vain kestää… Aina seuraavaan kertaan, kun sorruin taas laittamaan vastaan ja haukkujat saivat uutta tuulta purjeisiinsa.

Lapsena tykättiin usein tehdä runoista ja muista sanaleikeistä loppusoinnullisia. Harmi vain, että joku on aina turhan hyvä tekemään ilkeitä riimityksiä. Mieleeni välähtää aina joskus ilkein riimitys, jota olen joutunut kuulemaan;  Oli kerran King Kong, oli sellainen Vietkong ja sai lapsen nimeltä Hong Kong… Yritin tehdä itseni kuuroksi kaikelle haukkumiselle, varsinkin tälle viimeiselle riimitykselle. Monet kerrat yritin sanoa takaisin, etten ole kotoisin Vietnamista, jossa Vietkong-sissejä oli. Eipä se koskaan haukkujia hetkauttanut ja lopulta huomasin, että sanoin mitä tahansa, ei se auttaisi kiusaamisen loppumisessa. Se taisi olla pahin hetki elämässäni, kun tajusin että vaikka mitä tekisin, vaikka mitä sanoisin, ei minua tultaisi ikinä hyväksymään osaksi sitä yhteisöä, jossa olin.

Silloin noin kymmenen ikäisenä toivoin tulevani kuuroksi tai oikeastaan olisin halunnut lakata olemasta. Ei ehkä kovin mukavaa kuulla, että pieni lapsi toivoo kuolevansa, ja oikeastaan minä en olisi halunnut tuntea oloni sellaiseksi. Kuka lapsi nyt haluaisi ajatella kuolemaa? Minulle tunne oli kuitenkin hyvin tuttu ja läsnä monet kerrat.

Pääsiäisen aikana mieleeni nousee aina ne pitkäperjantait, jotka elin miettien Jeesuksen kohtaloa. Miten niin hyvä mies, joka auttoi toisia saattoi joutua kuolemaan tuomituksi, vain koska jotkut “viisaat” olivat sitä mieltä, että hän oli uhka heidän vaikutusvallalleen. Miksi he eivät voineet hyväksyä joukkoonsa yhden viisaan lisää? Sitä en voinut jotenkin käsittää, kun toinen ei ollut tehnyt mitään pahaa, ja sai silti kärsiä. Ensimmäisen ja toisen luokan opettajani selitys siitä, miten Jeesus sai kuolemallaan meille kaikille iankaikkisen elämän oli minulle ajoittain aikamoinen kauhistus. Jos saisimme kaikki elää iankaikkisesti, niin kiusattaisiinko minua sitten koko sen iankaikkisen elämäni ajan eli sille ei olisi odotettavissa ollenkaan loppua?!

Opettajani opetti, että voisimme aina rukoilla Taivaan Isää, kun kaipaisimme jotakuta kuuntelijaa, ja emme osaisi puhua asioista vanhemmille tai jollekin aikuiselle. Taivaan Isä ei suuttuisi koskaan siitä, mitä me hänelle kertoisimme, koska juuri Häneen meidän pitäisi luottaa. Isä huolehtisi meistä kuin paimen lampaistaan. Puhuin paljon Taivaan Isälle, sitten joskus lakkasin puhumasta, kun ajattelin ettei se auta. Sitten satuin lukemaan Pikku Heidi-kirjaa, jossa samainen tyttö koki saman kuin minäkin. Lakkasi rukoilemasta, kun rukouksiin ei tullut vastausta. Mutta lopulta Heidi sai onnellisen lopun. Johanna Spyrin kirja on yksi lempikirjoistani varmaan siksi, että se valoi minuun jollain tapaa toivoa, ettei se kaikki paha olisi ikuista. Aika ajoin minun on luettava kirja uudelleen, koska se vain jollain tapaa tuo minulle muistutuksen siitä, miten kaikkiin rukouksiin lopulta vastataan. Aina ei siten, kuten me haluaisimme, vaan vielä paremmalla tavalla. Tajusin juuri, että kirjahyllyssämme oleva kirja on siskoni Sei Whan. En edes muista, miten se päätyi minulle, mutta pitää sitten hankkia uusi, kun sisko tahtoo omansa takaisin.

Isäni on sukunimeltään oikeasti Lee, mutta hän vaihtoi nimensä Kongiksi, jotta sulautuisi häntä Phnom Penhiin asumaan auttaneen tuttavansa kanssa samaan sukuun.  Hallinto kun oli määrännyt, että työtä pääsi tekemään Phnom Penhiin vain jos olisi lukutaitoa ja erityisosaamista. Jos oli saanut luvan pääkaupungissa asumiseen, saattoi saada omat sukulaisensa töihin joko omaan yritykseensä tai jonkun toisen alaisuuteen. Vanhempieni tuttava käytti silloin tuntemaansa kiitollisuutta isovanhempiani kohtaan “adoptoimalla” isäni sukuunsa. Näin isä pääsi töihin Phnom Penhiin ja kun hän sitten menestyi työssään, hän pystyi saamaan luvan työskentelyyn ja asumiseen myös äidilleni. Pelkkä se, että äitini oli isän vaimo ei riittänyt paluumuuttoon, vaikka äitini on nimenomaan kotoisin Phnom Penhistä, koska täällä hän on syntynytkin ja suurimman osan elämästään viettänyt!

Se, miten sukunimestä Kong tuli Vou johtuu sitten siitä, että setäni vaihtoi sukunimensä ennen Kanadaan muuttoa. Setäni pyysi, että isäkin vaihtaisi nimensä, jotta hän voisi myöhemmin saada isän ja perheemme asumaan Kanadaan. Se hanke jäi toteutumatta ja meidän tiemme vei Thaimaasta Suomeen. Sinänsä isälleni olisi ollut helpompaa, jos hän olisi päässyt sukulaistensa pariin vieraassa maassa. Lisäksi Vancouverissa olisi enemmän samaa kieltä puhuviakin. Mutta toisaalta, jos ajattelen vain itseäni ja jossain määrin isääkin, meille oli onni päätyä Suomeen.

Sairastin lapsena jo vauvaikäisestä alkaen todella paljon. Aivokalvontulehduskin tuli sairastettua ja sen takia olin hoidettava sairaalassa useamman kuukauden ennen kuin vaara oli ohi. Jos emme olisi päätyneet Suomeen, olisi monet minun sairauksistani aina silmien karsastamisesta ja kaukonäöstä hampaiden oikomishoitoon olleet sen varassa, että meillä olisi ollut itse rahaa maksaa ne. Suomessa ei onneksi ole niin suuri merkitys sillä, onko ihminen varakas tai onko hänellä vakuutus, ennen kuin hänet voidaan hoitaa. Ketään ei jätetä samalla tavalla kuolemaan kuin täällä. Isän sairastuttua sokeritautiin (1. tyypin), sai hänkin heti apua, eikä rahatilannettamme kyselty sen enempää. Toisin on Kambodzhassa, jossa esimerkiksi isän vanha ystävä menehtyi tautiin, koska sitä ei osattu hoitaa oikein. Täällä ihmisillä on välillä todella pelottavia uskomuksia, miten tietty tauti pitää hoitaa. Olen saanut varoitella isää uskomasta mihinkään kummallisiin poppakonsteihin

Naimisiin mennessämme olisimme ottaneet Panun kanssa yhteiseksi sukunimeksi Vou-Heikkilän. Mutta Suomen nimilaki kielsi sen ja sitten olisi pitänyt hakea poikkeuslupa ja sen kanssa aikaa olisi voinut kulua ainakin puoli vuotta ennen kuin siitä olisi annettu päätös, onko nimi käytettävissä. Täällä lapset saavat usein sukunimekseen muunnoksen vanhempiensa nimestä. Esimerkiksi siskoni tytär on Vyly (Hiengin virallinen nimi on Vutheavy (vy) ja hänen miehensä on Hongly (ly). Tällä logiikalla meidän lapsesta voisi tulla Ngnu tai Kiepa eivätkä ne muutkaan muunnokset kovin fiksuilta kuulosta . Minusta me voisimme ryhtyä Pörrösiksi! Jos siis pitäisi keksiä uusi sukunimi perheellemme. Siinä olisi oikein kuvaava sukunimi meille, kun meillä on näitä pörröisiä lapsiakin ! Tietysti olen nyt miettinyt väkisinkin mahdollisuutta ottaa isäni alkuperäinen sukunimi, jolloin minusta tulisi Kieng Lee, olisi sitten sama sukunimi kuin yhdellä lapsuuteni idolilla Bruce Leellä . Kuvitelkaa, jos Panu ottaisi saman sukunimen, hänestähän tulisi hienosti Panu Lee ja kun se lausutaan (Lii) niin siitähän tulisi Panulii! Ajatelkaas, kuinka hauskaa olisi kuulla Finnairin lennolla kuulutuksen: “Tässä puhuu perämies Panuliii! Olemme jo Skypessä ehtineet naureskella tälle vaihtoehdolle. Eikä Panu edes tyrmännyt sitä suoralta kädeltä . Taidan kuitenkin vielä pysyä tuossa Heikkilässä, vaikka se alkaa rasittaa minun matkusteluani täällä. Jokainen passintarkastus on täynnä ihmettelyä ja kummastelua ja saa selittää syyn sille, miksi sukunimeni on niin kummallinen. Täällä harva nainen ottaa naimisiin mentyään miehensä sukunimeä. Lapselle annetaan nimi joko isän sukunimen mukaan tai tehdään muunnos vanhempien nimistä. On myös niitä, jotka ottavat käyttöön äitinsä nimen.

Sen lisäksi, että olen kokenut useamman nimimuutoksen, olisi oikea etunimeni (virallinen siis) Vutheany (lausuttuna Vutheni). Täällä äidin naapurina ennen asuneessa perheessä on kaksi tytärtä, joiden etunimet ovat samat kuin meillä; vanhemmalla on Vutheany ja nuoremmalla Vutheavy. Ihmettelin sitä, ja kuulemma vanhemmat vain ihastuivat niin kovasti nimiin, että halusivat samanlaiset nimet lapsilleen, vaikka se sitten tarkoittikin, että samannimisiä lapsia oli pihapiirissä useampi. Tosin, koska täällä on tapana, että kotona on ns. kutsumanimi (minulla Seak Kieng), ei virallinen nimi tullut niin usein esille. Koulussa sitten piti käyttää sitä virallista nimeä. Veljelläni Mengillä puolestaan on sekä virallisena että kutsumanimenä samat Kong Meng (Meng on etunimi!). Jostain syystä hänen kohdallaan vanhemmat eivät tulleet keksineeksi muuta nimeä.

Täällä on nykytrendinä se, että lapsille annetaan mahdollisimman pitkiä ja hienoja nimiä. Sillä ikään kuin halutaan varmistaa, että lapsi on ns. hyvästä perheestä. En kyllä oikein tajua koko ideaa, kun minusta on hullua kuunnella, miten jonkun nimi on niin pitkä, ettei sitä sitten enää osata kunnolla lausuakaan. Eikä moniosaista nimeä jaksa koko ajan sanoakaan. Tulee mieleen lähinnä jotkut kuninkaalliset, kun nimet ovat muotoa Aurora Katariina Elisabeth Sofia Karoliina Kristiina…. Siis pelkästään etunimiä on useampi kuin kaksi . Sellainen ihminen, kun päätyy naimisiin vaikka kaksiosaisen sukunimen omistavan kanssa… (esim. Soisalon-Soininen), niin sitten kun ottaa vielä käytössä omankin sukunimensä… Olisi varmaan ainakin puhelinmyyjien painajainen…!

Tämä nimiasian selvittäminen ja selviäminen on ollut varsin outo kokemus. Sinänsä sitä ei pitäisi ihmetellä, että tällaista voi sattua, kun sen verran paljon olen kuullut kuitenkin tarinoita suvustani. Sitä vain, kun ei ole kuullut muiden kokevan samaa, niin on vaikea samaistua kehenkään. Kummallinen tarve ihmisellä, siis ainakin minulla, että olisi joku, jonka kanssa voisi ihmetellä yhdessä sitä hassua asiaa, että nimi on muuttunut ja syynä siihen on ollut sota ja sen jälkeiset ajat. En vielä ole ainakaan kuullut ketään, jolle olisi käynyt näin. Toisaalta, en kyllä yleensäkään ole tavannut ketään toista samasta kulttuuripiiristä tullutta, joka haluaisi yleensäkin jakaa näitä asioita. Täällä ja tämän kulttuurin piirissä opitaan jo aivan pienestä, ettei asioista kuulu puhua. Ei etenkään suuremmalle joukolle. Jos puhut, saatat menettää kasvosi ja samalla voit aiheuttaa sen, että sukusi menettää kasvonsa.

Ei siis ihan helppo asia puhua asioista ääneen, kun luodaan jo pienestä asti paineita siitä, mitä voi ehkä aiheuttaa sanomisillaan. Ainakin minä olen ottanut erittäin tosissani minulle annetut ohjeistukset. Onneksi on ollut aina yksi, jolle olen voinut kertoa kaiken – Taivaan Isä! Nyt elämässäni on tosin myös toinen, jolle olen voinut puhua aivan kaikesta ja hän on tietenkin Panu! En lakkaa korostamasta puhumisen tärkeyttä, kun olen joutunut itse omakohtaisesti kokemaan sen, mitä omien tunteittensa ja tarpeittensa patoaminen aiheuttaa.

Se, että sairastuin ensimmäisen kerran traumaperäiseen stressihäiriöön vuoden 2006 lopulla on monta kertaa saanut minut ihmettelemään, miksi muut eivät ole vielä sairastuneet? Miksi vain minä olen lapsuuden perheestäni ainoa, jonka elämä meni uusiksi sairastumisen myötä? Terapiassa olen vasta ymmärtänyt pikku hiljaa, että kaikki joutuvat ennemmin tai myöhemmin käsittelemään tapahtuneet asiat. Joillekin ne padotut asiat aiheuttavat esim. sen, että aggressiivinen käytös ei ole vierasta. Se, miten itse sitten kohtaa sairautensa on kokonaan toinen juttu. Jotkut valitsevat sen tien, etteivät ole yksinkertaisesti “hulluja”. Minä valitsin tämän kivikkoisemman tien. Tässä hakkaa päätään joskus seinään, toisinaan tuntuu, että on joutunut suohon, josta ei ole ylösnousemista. Mutta vielä minä jaksan uskoa, että koittaa päivä, jolloin nämä kaikki asiat eivät enää tee minua kipeäksi, enkä vajoa helposti dissosiatiiviseen tilaan, kun kohtaan asioita, jotka tuovat omat kokemukseni mieleen.

Uusia nimiä suussani maistellen, voikaahan hyvin siellä koto-Suomessa! Teidän Kieng

Sarjassa sukulaisiani – isäni Hor Vou

Ajattelin kertoa teille myös isästäni, vaikka hän ei varsinaisesti täällä Kambodzhassa asukaan. Isäni on viettänyt kuitenkin 2/3 elämästään täällä, joten onhan se ihan perusteltua kertoa hänestäkin jotain. Sitä paitsi isä on se, joka minulla on aina ollut elämässäni, ainakin se yksi asia, joka on pysynyt muuttumattomana. Muita isiä, joista minun pitäisi tietää ei ole toistaiseksi tullut esille, ihan hyvä niin!

Isäni on syntynyt v. 1944 Kompong Chamissa. Hänen perheessä lapsia oli yhteensä 6; 3 poikaa ja 3 tyttöä. Isäni on lapsista toiseksi vanhin. Hänen isoveljensä (jota minun on kutsuttava kiinalaisittain tuope-sanalla) asuu nykyään Vancouverissa, British Columbia-osavaltiossa, Kanadassa. Sedälläni on vaimonsa kanssa neljä lasta ja tapasin heidät kaikki vuonna 2009, kun olimme isäni ja siskoni Raman kanssa sukuloimassa Kanadassa (ja poikettiin siinä samalla myös Seattlessa ja Bellewuessa, USA;n puolella). Tuope muutti Kanadaan pakolaisleiriltä 1980 ja pian sen jälkeen sinne lähti myös tätini (setäni auttoi katolisen kirkon avulla hänet perheineen Kanadaan). Tätini on perheensä 5. syntynyt lapsi ja nuorin tyttäristä. Häntä minun on kutsuttava keai-sanalla. Khmeriksi täti olisi min (jommankumman vanhempasi sisko) ja setä on om. Keai on kiinaa ja se paljastaa sukulaisuussuhteen enemmän kuin khmerinkielinen vastaava sana, koska se paljastaa kumman puolen vanhemman sisaruksesta on kyse ja samalla myös sen, onko kyseessä (tässä tapauksessa) isäsi nuoremmasta vai vanhemmasta siskosta.

Kambodzhassa (eikä myöskään Kiinassa, josta sukuni suurimmaksi osaksi on) ei ole soveliasta kutsua tätiä tai setää tai ketä tahansa vanhempaa ihmistä etunimellä. Joten minulla on ihan pimennossa se, mikä on setäni etunimi! (Sukunimi on nyt sentään se tuttu; Vou!) Enkä voinut kysyä isältä Kanadan matkalla, kun setä oli aina läsnä asian välähtäessä mieleeni. Ajattelin, että olisi sangen epäkohteliasta kysyä sukulaisensa nimeä (vanhemman ihmisen), kun tämä on läsnä. Sitten kun olimme tädin luona ja setä oli poissa, unohdin tyystin, mikä olikaan se asia, jota minun pitikään kysyä. Tädin nimen olen kuullut todella usein isän puheista (hän kun voi kutsua nuorempaa siskoaan etunimeltä), sedän nimeä en ikinä. Nyt piti sitten kysyä äidiltä sedän nimeä ja se on Chiv Vou.

Isäni ei päässyt lapsena kouluun kuin muutamaksi vuodeksi ja silloinkin kiinalaisille tarkoitettuun kouluun. Aikoinaan Kambodzhassa oli tapa, että kaikki kiinalaissyntyisiä kohdeltiin toisen luokan kansalaisina. Heidän oli esimerkiksi maksettava joka vuosi henkilökortista, joka oli tuohon aikaan pakollinen. Kambodzhalaisten ei sen sijaan tarvinnut sellaisesta maksaa, vaan he saivat sen ilmaiseksi. Nykyään ei ole pakko olla voimassaolevaa passia tai henkilökorttia. En tiedä, miten kukaan ns. tavallinen ihminen kykenisi edes hankkimaan passia, kun se maksaa reilut 100 dollaria (voimassa 3 vuotta). Mikäli laittaa summaan hiukan lisää saa passiinsa 7 vuoden voimassaoloajan. Serkunpoika Keng ansaitsee kuukaudessa noin 150 dollarin verran. Siinä saa säästää jonkin aikaa, että voi saada passin, kun ei koko kuukausipalkkaa voi laittaa kerralla passiin. Keng maksaa vielä skootteristaan kuukausittain 47 dollaria, kun oli pakko ostaa ajopeli varastetun tilalle. Ajokki on taas tarpeen, jotta voi mennä töihin. Täällä ei julkinen liikenne ole kovin kehittynyt, ainakaan vielä.

Kiinalaisten syrjimisen vuoksi isäni ei saanut käydä kovin paljon koulua (ja lisäksi hän joutui auttamaan vanhempiaan sisarusten elättämisessä) ja osaa vain vähäsen kirjoittaa kiinaa. Khmerin kieltä hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa, ainoastaan puhua. Sen lisäksi isäni kyllä puhuu jonkun verran vietnamia ja hiukan suomea. Sinänsä minusta todella hyvin ihmiseltä, joka ei ole käynyt pahemmin kouluja. Vietnaminkin isä on oppinut kuuntelemalla ihmisiä ja panemalla mieleen sanoja ja sanontoja. (Minä osaan siitä kielestä peräti kaksi lausetta!) Nykyään kieltä on myös käytettävä, kun isän vaimon äidinkieli on vietnam. Khmeriä isä sitten puhelee Suomessa vain meidän lasten kanssa ja joskus joidenkin muiden kambodzhalaisten kanssa.

Isän siskoista kaksi; 3. ja 4. syntyneet menehtyivät punakhmerien hallinnon aikana. Perheen nuorin lapsi, isän pikkuveli joutui punakhmerien hallinnon aikana vankilaan. Syynä oli se, että hän oli huvittelumielessä tapellut tutun ihmisen kanssa, mutta tämä olikin myöhemmin menehtynyt sisäiseen vammaan. Ulkoisesti ei ollut näyttänyt siltä, että kumpikaan “tappelun” osapuoli olisi loukannut itseään, mutta jostain syystä toinen kuitenkin kuoli ja isän veli sai siitä vuoden tuomion. Äitini kertoi, että isän vanhemmat tekivät kaikkensa saadakseen pojalleen ruokaa. Vangit kun kärsivät ruuanpuutteesta enemmän kuin ne, jotka tekivät työtä päivittäisen ruoka-annoksensa eteen. Kun veli sitten pääsi vankilasta, hän sanoi jollekin vartijalle jonkin sanan, joka oli tämän mielestä loukkaavaa. Joten sen sijaan, että isoäitini ja isoisä olisivat saaneet halata poikaansa, jota vastaan he olivat tulleet, poika vietiinkin läheiselle nummelle ja siellä hänet sitten teloitettiin. Isän vanhemmatkaan eivät selvinneet sisällissodasta hengissä. Tarkkaa tietoa en ole onnistunut saamaan, mitä heille oikein kävi. Mutta todennäköisesti on tapahtunut kuten äidin puoleisille isovanhemmilleni – muiden mennessä töihin, heidät on viety teloitettavaksi ja heitetty sitten joukkohautaan.

Isä joutui (äiti on kertonut minulle nämä asiat, koska isäni ei ole minulle pystynyt näistä puhumaan) sisällissodan vuosina tekemään työtä ulosteiden kanssa. Hänen piti kerätä joka päivä ihmisten ja eläinten jätökset ja kantaa ne pellolle, joissa ne piti käyttää viljelylannoitteena. Koska työtä ei todellakaan tehty hygieenisesti, isälläni on ollut kirjaimellisesti kädet kakassa! Isän piti välillä myös lähteä pidemmille reissuille ja kaivaa näillä reissuilla kastelukanavia ja salaojia. Isä näytti minun ja Panun ensimmäisellä yhteisellä Kambodzhan matkalla muutamia paikkoja (ajomatkalla Siem Riep – Phnom Penh), joissa hän muistaa tehneensä ojia punakhmerien hallinnon aikana.

Sen lisäksi, että monista töistä tehtiin ilman hygieniasta huolehtimista, työtä piti tehdä paljon. Suomalaisten keskimääräinen 40h työviikko taukoineen ylitettiin reilusti ja ilman niitä taukoja. Työtä tehtiin usein vähintään 12 tuntia päivässä. Joskus aamutuimasta keskiyöhön. Sellaisesta määrästä työtä sai sitten kupillisen riisivelliä, joskus ihan ehtaa riisiä. Riisin seurana saattoi joskus saada joitain kasviksia, hyvällä onnella hiukan lihaa. Sain pienenä jo kuulla, että pieniä eläimiä “metsästettiin” salaa, kun valvova silmä vältti, joten toisinaan ateriaan saattoi saada hiukan “luksusta”. Nämä pienet eläimet tarkoittivat sitten erilaisia pieniä liskoja, matoja, sirkkoja ja sen sellaisia. Näitä tarinoita ruuan puutteesta ja yleensäkin siitä, millaista ruokaa oli tarjolla saimme sisarusteni kanssa lapsuudessamme kuulla vanhemmiltamme monet kerrat. Se on takuulla tärkein syy sille, miksi itse olen onnellinen, kun saan vatsani täyteen päivittäin ja vielä voin syödä monipuolisesti ja minulla on jopa varaa valita vaihtoehdoista! Se on syy myös sillekin, miksi minusta piti lapsena jo olla todella iloinen kouluruuasta – ilmaiseksi (vaikkakin yhteisellä verovaroilla) sai syödä vatsansa täyteen, eikä lounas ollut kiinni vanhempien taloudellisesta tilanteesta!

Olen nähnyt kuvia, joita on otettu isästäni sodan jälkeisinä vuosina ennen Suomeen muuttoa. Täytyy sanoa, että tosi karmivan näköistä, kun isällä paistaa kylkiluut ja muutenkaan hän on kaukana siitä miehestä, miltä hän nyt näyttää – hiukan hyvinvointimasua omistavana! Äiti ja muutkin sukulaiset, joista on jotain kuvia heti sodan jälkeisiltä vuosilta ovat aikamoisia luukasoja! Isä on joskus sanonut, että häneltä taisi jäädä sodasta muistoksi ainakin ainainen nälän tunne. Juuri siksi hän on varmaan ollut koko elämäni aikana sellainen, että syö useita pieniä aterioita päivän aikana. Lisäksi isä on aina huolehtimassa, että ruokaa on varmasti pakastimessakin siltä varalta, ettei ole huomannut ruuan loppuneen jääkaapista. Tosin isä on kova myös säilömään ja säilyttää kotonaan aina kuivamuonaakin, jos vaikka maassa tapahtuisi jotain, mikä eristäisi hänet perheineen kotiinsa joksikin aikaa.

Pol Potin vallan päätyttyä ihmisten kotiinpaluu ei ollut aivan yksinkertaista. Vanhempani olivat asuneet ennen sotaa Phnom Penhissä. Nyt sinne päästäkseen oli ensin saatava työpaikka. Tämä määräys annettiin Vietnamin asettaman hallituksen toimesta Pääkaupunkiin haluttiin ensiksi vain lukutaidon omistavat ihmiset ja sellaiset, joilla oli jokin erikoisosaaminen. Äitini asui sodan jälkeen ainakin puolisen vuotta Prey Veangissa, jonne teimme tuossa viikko sitten päiväretkenkin. Isän onnistui saada tuttavansa kautta työpaikka Phnom Penhistä sillä verukkeella, että olisi tuttavan sukulainen. Äitini kertoi, että kyseinen tuttava oli joutunut punakhmerien aikana samalle työleirille, missä isä vanhempineen oli ollut. Koska tuttava oli yksinään sukulaistensa kuoltua isovanhempani olivat ottaneet hänet ns. pojakseen. He antoivat hänelle mm. ylimääräistä ruokaa, joita saivat kerättyä salaa ja tämä taas auttoi puolestaan isovanhempiani, kun näille annettiin liian suuria kuormia kannettavaksi. Siten kun tämä tuttava pääsi Phnom Penhiin asumaan ja töihin, hän auttoi isääni myös takaisin kaupunkiin.

Isän tuttavan tehtävänä oli olla eräänlainen johtaja laitoksessa, jossa huolehdittiin orvoiksi jääneistä lapsista. Hän auttoi isän saamaan työtä kanojen myyjänä. Isän ei tarvinnut työssään osata lukea khmeriä, mikä oli hyvä asia, koska paljastuminen lukutaidottomaksi olisi ollut ikävämpi juttu. Isäni on ollut aina hyvä kauppamies (vaikken alkuun ollut yhtään tyytyväinen siihen, että isä yritti Prismassa tinkiä banaanin kilohintaa alemmas…!), koska on taitava puhuja (hän varmaan muistuttaa sellaista pohjalaista kauppamiestä) ja tulee toimeen niin hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Hän jos kuka osaa naurattaa toisia, niin että monesti ihmiset taipuvat ostamaan häneltä, vaikka olisivat alkuun olleet liikkeellä “ei osto mielessä”.

Saatuaan säästöön tarpeeksi isä sitten ryhtyi myymään raudasta ja metallista valmistettuja tavaroita. Sitä työtä isäni teki siihen asti, kunnes lähti Thaimaahan. Hän osasi ja osaa nykyäänkin rakennella kaikenlaista. Mieleeni tulee Panun pappa, joka on kuulemma värkännyt eri tavaroiden osista omatekoisia käyttötavaroita aina porista alkaen. Isä korjasi lapsuudessani minun silmälasini sangat useamman kuin kerran, kun veljeni onnistui palloleikkeissämme potkaista se pallo aina suoraan naamaani (minähän yritin torjua kaikki maalipotkut ihan millä tahansa ruumiinosallani!), ja hyvä niin. Emme uskaltaneet käydä optikko-liikkeessä korjauttamassa laseja, kun pelkäsimme laskun olevan liian suuri. Tuli halvemmaksi tehdä asiat omin päin.

Isälläni on kaikkiaan 8 elossa olevaa lasta. Vanhin on vuonna 1971 syntynyt Mom, (isosiskopuoleni) joka asuu nykyään Prey Veangissa, noin 15-30 min. ajomatkan (mopolla) päässä Phnom Penhissä. Momilla on 6 elossa olevaa lasta, joista vanhin on noin 20-vuotias. Mom viljelee perheineen maata saadakseen elantoa. Maata heillä ei ole kovin paljon, joten suurin osa sadosta tulee omaan käyttöön. Mom käy aina välillä täällä Phnom Penhissä ja äitini on vuosien myötä avustanut häntä mm. vaatettamalla lapset ja antamalla rahaa ruokaan ja sen sellaiseen. Itse jätän aina rahaa sen verran, kuin pystyn Momia ja hänen perhettään varten, kun olen täällä käynyt. Tuntuu ikävältä, että Momin lasten koulunkäyntikin on jäänyt vähänlaiseksi, koska heidän on pitänyt auttaa elannon hankkimisessa. Lisäksi lasten sairastelu on vienyt paljon Momin voimia ja perheen varoja. Momin lapsista yksi menehtyi ripulin aiheuttamaan kuivuuteen ja hän ei saanut apua ajoissa, kun ei ollut rahaa maksaa hoidosta. Momin mies on myös riippuvainen alkoholista, joten sekin osaltaan vaikeuttaa hänen ja lasten elämää. Pitää olla tarkkana, etteivät ruokaan tarkoitetut rahat katoa juomiseen.

Isäni toisesta liitostaan (äitini kanssa) 5 lasta, joista siis isosiskoni kuoli Pol Potin vallan aikana ollessaan 4-vuotias. Meistä lapsista nuorimmalla pojalla ja nuorimmalla tyttärellä on lapset (10-vuotias Maria ja 3-vuotias Jaajaa) ja me tyttäret olemme molemmat naimisissa, pojat puolestaan eivät ole naimisiin vielä ennättäneet mennä. Ikäeroa vanhimman (elossa olevan) ja nuorimman lapsen välillä on 7 vuotta, joka on Hiengin mielestä ollut typerää, koska hän ei ikinä saanut olla isoveljensä kanssa samaan aikaan samassa koulussa.

Thaimaan pakolaisleirille isä lähti vuoden 1986 lokakuussa ja hän sai kasvattiäitini kanssa siellä 2 lasta, pikkusiskoni: Sei Wha (-87) ja Rama (-88). Suomeen tullessamme syntyi vielä 1989 isän nuorin biologinen lapsi, joka sai nimekseen Hannes. Tämä nimi tuli joltakin pakolaisvastaanottokeskuksen työntekijältä, kun häneltä oli kysytty, minkä nimen hän antaisi lapselleen. Niin ja vanhemmat halusivat antaa syntyvälle lapselle suomalaisen nimen siksi, että se olisi myös merkki tahdosta sopeutua Suomeen. Hannes saikin olla perheemme ainoa suomalainen aina siihen asti, kunnes presidentti Martti Ahtisaari myönsi meille suomen kansalaisuuden vuoden 1997 heinäkuussa. Nykyään presidentti ei taida enää olla se, joka kansalaisuuden myöntää allekirjoituksellaan. Muistaakseni asian hoitaa ulkomaalaisvirasto. Sillä kansalaisuusasiapaperilla on muuten isän kotona yksi kunniapaikoista – kehystettynä olohuoneen seinällä!

Äitini kertoi, että setäni tuope olisi auttanut meidätkin Kanadaan, mutta isäni ei ollut halunnut silloin lähteä, koska heillä meni hyvin Kambodzhassa ja Kanadassa olisi joutunut aloittamaan ihan puhtaalta pöydältä tuntemattomalla maaperällä. Sitten kun isä ja kasvattiäitini olivat vuorostaan pakolaisleirillä setä ei uskaltanut enää auttaa, kun pelkäsi, että äitini suuttuu. Tässä taas yksi asia, joka on minulle iso ?-merkki! Uskoako vaiko ei? Siinäpä pohdittavaa kerrakseen. Muutenkin isän tarina on joiltain osin minulle silti mysteeri, vaikka olenkin saanut kuulla siitä useamman kerran. On vain vaikeaa päättää, ketä uskoa. Samasta asiasta olen kuullut useamman version, joten välillä tuntuu, että pelaamme jonkin sortin rikkinäistä puhelinta. Täytyy vissiin vähän sulatella näitä asioita, joita täällä kuulee… ja siltikään en tiedä, voinko koskaan olla varma siitä, mikä on totta ja mikä ei.