Sarjassa sukulaisiani – äitini Sieng Phaly

Tänään minulle on selvinnyt, etteivät äiti ja Rong olekaan serkuksia vaan äitini on Rongin täti! Äitini Sieng Phaly (sukunimi, etunimi) on syntyisin kiinalaisista vanhemmista. Hän on vanhempiensa 10. ja nuorin lapsi. Äitini on itse syntynyt Kambodzhassa, mutta hänen vanhempansa ehtivät saada 5 lasta Kiinassa ennen kuin he muuttivat isoisäni työn perässä tänne.

Äidin sisaruksista neljäntenä lapsena syntynyt sisko annettiin lapsena kasvatettavaksi perheeseen, jonka pojan kanssa hän sitten aikuisena meni naimisiin. Tapa oli hyvin yleinen entisajan Kiinassa. Vanhemmat saattoivat tehdä keskenään sopimuksia lastensa naittamisesta toisilleen näiden ollessa sylivauvoja. Joskus lapsi myös vietiin tulevan sukunsa (nainen siirtyi aina siihen suku, johon hänen aviomiehensä kuului) luokse kasvatettavaksi. 5. syntynyt sisarus, äidin isoveli annettiin äidinisän eli ukkini vanhimmalle veljelle. Äidinäiti eli mammani ei olisi halunnut tehdä niin, mutta isoisäi sanoi, että hänen veljensä (perheen esikoinen) oli pyytänyt saada kasvattaa lasta, koska ei ollut saanut vaimonsa kanssa yrityksistä huolimatta lasta.

Kiinalaisessa kulttuurissa pidetään tärkeänä sitä, että esikoispoika saa pojan, jotta suku jatkuisi. Poika jää naimisiin mentyään esi-isänsä suvun luokse (nimi säilyy), kun taas tytär siirtyy toiseen sukuun. Enoni on edelleen elossa ja äitini tapasi hänet ensi kerran vasta viime vuonna ollessaan enoni ollessa jo yli 70-vuotias ja äitinikin oli jo 60-vuotias! Ensitapaaminen mahtoi olla tunteikas…Samalla äiti tapasi myös siskonsa.

Äitini 9 sisaruksesta kaksi jäi siis Kiinaan perheen muuttaessa Kambodzhaan. Täällä perheen kolmas lapsi, enoni katosi sen jälkeen, kun ison riidan päätteeksi isoisäni käski häntä lähtemään talosta. Enoni lakkasi nimittäin pitämästä yhteyttä lähdettyään kotoa. Äidilläni ei ole muistikuvia kadonneesta veljestään eikä siten myöskään mitään tietoa, onko tämä nykyään hengissä vai kuollut. Kun ei ole mitään muistikuvia, äiti ei voisi myöskään tunnistaa veljeään vaikka tämä kävelisi kadulla vastaan (ellei tämä satu olemaan hyvin samannäköinen!). Enoni olisi iältään varmaan lähemmäs 70-80-vuotias, mikäli on elossa. Äitini puhuu hänestä aina kadonneena veljenään ei koskaan kuolleena. Tässä olisikin haastetta kerrakseen maikkarin “Kadonneen jäljillä”-ohjelman tekijöille!

Äidin 6. ja 7. sisarukset kuolivat molemmat alle kouluikäisinä johonkin sairauteen. 8. sisarus taas sairastui tuberkuloosiin tai muuhun tautiin, johon on nyt olemassa rokotus, mutta tuolloin siitä ei tiedetty Kambodzhassa ja hän kuoli vajaa vuoden ikäisenä. 9. syntynyt lapsi, enoni toimi sotilaana Lon Nolin (hallitsi USA;n tuella) hallinnon aikana ja katosi sen jälkeen, kun punakhmerit ottivat vallan 1975. Äiti uskoo veljensä kuolleen, koska Punakhmerit tunnetusti tappoivat kaikki Lon Nolin hallinnon aikaiset virkamiehet ja monet sotilaat syyttäen näitä kapitalismista ja ystävällismielisyydestä USA;ta kohtaan.

Äidin vanhin veli ja samalla perheensä esikoinen ja Rongin isä menehtyi Pol Potin hallinnon aikana. Tuolloin menehtyi myös äidin toisena lapsena syntynyt sisar sekä äidinäiti eli isoäitini. Äitini on siten ainoa perheestään, joka on vielä jäljellä ja Kambodzhassa asuneesta perheestään ainoa, jonka tiedetään varmasti olevan hengissä.

Itselläni monet tärkeät etapit elämässäni ovat olleet osittain myös surun hetkiä, vaikka itse tilaisuus olisikin ollut iloinen. Esimerkiksi, kun valmistuin ylioppilaaksi, surin sitä, ettei äitini ollut näkemässä tilaisuutta. (Kuten ei ollut näkemässä muitakaan koulun päättäjäisiäni ja muita tärkeitä hetkiä). Lisäksi kirjoitusten alla oli Konginkankaan bussiturma, jossa menetin ystäväni, ja valkolakkia painaessani tuli väkisinkin mieleen, miten hän ei ikinä painaisi sitä päähänsä. Viime vuonna taas pelkäsin häitten alla, että joko Panu tai joku muu tärkeä ihminen kuolisi. (Jotenkin tuuriini on kuulunut, että tärkeinä päivinä sattuu jotain inhottavaa…) Onneksi mitään sellaista ei tapahtunut. Äitini on sen sijaan joutunut kohtaamaan sellaisen surun. Äidinisä nimittäin menehtyi vain viikko ennen äidin ja isän häitä. En tiedä, miltä hänestä on mahtanut sellainen tapahtuma tuntua… Ainakin suru on varmasti varjostanut muuten iloista tapahtumaa.

Äitini ja isäni menivät naimisiin vuonna 1973. Suruaika, mitä täällä vietetään on yleensä 100 päivää, jolloin perheenjäsenet pukeutuvat valkoisiin vaatteisiin ja muutenkin vietetään ns. “hiljaiseloa”. Sinä aikana otetaan vastaan surunvalittelijoita ja myös munkki tulee rukoilemaan kuolemaa kohdanneen perheen talon luokse. Mutta, koska häät oli ns. “kuulutettu”, niin suruaikaa piti lyhentää ja häät pidettiin sovitusti ajallaan. Nuoripari, kun ei tavan mukaan voi olla kihloissa kuin korkeintaan pari kuukautta. 100 vuorokautta ylittäisi ajan reilusti ja sitten toisaalta, kun hääpäivä on sovittu, myös siihen eteen tehdyt valmistelut vaativat sen, että juhlat piti toteuttaa. Samoin kaikille kutsutuille vieraille ei olisi ehditty toimittaa sanaa häitten perumisesta ja se olisi taas ollut hyvin epäkohteliasta. Täällähän häihin kutsuttaessa on itse kutsu toimitettava perille kädestä käteen-menetelmällä. Joko hääpari itse tai joku kummankin perheestä (vanhemmat, sisarukset, isovanhemmat) voi toimittaa kutsun perille. Täällä kutsun lähettäminen postitse on epäkohteliaisuuden huippu. Joten äitinikin sai juosta aika lailla, kun meidän häitä juhlittiin täällä…(Sisko sanoi, että se osuus oli kaikkein rasittavinta, kun piti välillä matkustaa todella pitkän matkan päähän.)

Äitini ja isä ehtivät saada ensimmäisen tyttärensä v. 1975 ennen kuin täällä tapahtui se, mistä monet Kambodzhan yleensä tuntevat – Pol Potin ja punakhmerien valtaannousu. Isosiskoni eli nelivuotiaaksi ja menehtyi ennen vuoden 1978 lopulla, vain vähän ennen kuin olisi koittanut vapaus. Vietnamin armeijan tuo Kambodzhaan v. 1979 alussa lopetti vihdoin sisällissodan.Olen aina kuvitellut isosiskoni kuolleen aliravitsemuksesta johtuneeseen sairauteen, johon monet ihmisistä kuolivat, koska ruokaa annettiin niin niukalti. Äiti kertoi kuitenkin nyt kysellessäni, että yhtenä päivänä palatessaan myöhään illalla takaisin kommuuniinsa nukkumaan hän ei löytänyt siskoa mistään. Äiti kertoi toivoneensa tuolloin, että kyse olisi jostain uudelleenkouluttamisajanjaksosta. Punakhmereillä oli tapana näet kouluttaa ihmisiä niin aikuisia kuin lapsia uskomaan omaan ideologiaansa. Lapset kasvatettiin mm. vihaamaan perhekeskeisyyttä ja omia vanhempiaan. Äiti toivoi, että siskoni olisi viety tällaiselle leirille. Jonkun ajan kuluttua hänelle kuitenkin kerrottiin, ilmoitusluontoisesti, että hänen tyttärensä on viety hävitettäväksi. Äiti ei saanut koskaan tietää, miten hänen tyttärensä “hävitettiin”. Hän saattoi ja saattaa edelleen kuvitella, miten tytär kuoli. Ehkä “kivuttomasti” ja nopeasti luodilla tai sitten kuten monet pienet lapset kohtasivat loppunsa – jaloista kiinni ja pää puuhun, jotta luoteja säästettäisiin. Toivottavasti siskoni kuoli nopeasti…ettei hänen tarvinnut kärsiä kivuista kovin pitkään.

Samana päivänä kun siskoni oli viety pois, äiti ei löytänyt myöskään isoäitiäni. Äiti kertoi, että heidän “leirillään” saivat perheenjäsenet asua samalla alueella, samassa talossakin, mutta työmääräyksiä oli noudatettava. Joten äiti ei voinut tietää tullessaan “kotiin”, milloin isoäiti oli lähtenyt sieltä ja minne. Työpäivät kun olivat hyvin pitkiä ja usein he ehtivät vain nukkua talossa. Isoäidin tehtävänä oli ollut katsoa leirin lasten perään. Myöhemmin äiti sai sitten tietää, että isoäitikin oli hävitetty. Äiti arvelee, että syynä oli ollut se, ettei isoäidistä ollut enää hyötyä. kun lapsia oli hävitetty. Äidin mielestä syy isoäidin ja tyttären tappamiseen oli varmaan se, että Vietnam oli päässyt tunkeutumaan Kambodzhaan eikä ollut varmaan enää paljoakaan aikaa sille, ennen kuin punakhmerit menettäisivät valtansa. Piti siis hävittää mahdollisimman paljon ihmisiä, kun vielä ehti.

Tietenkään äiti ei tuolloin tiennyt, että Vietnam oli tunkeutumassa Kambodzhaan, mutta näin hän on pähkäillyt vuosien kuluessa tapahtumien kulkua. Sisällissodan aikana äiti menetti kaikki lähisukulaisensa. Jäljelle jäi vain isäni…Sinänsä hän oli onnekas toisin kuin serkkunsa Rong, jonka perheestä kukaan muu ei selvinnyt sodasta hengissä. Äitini lupasi tuolloin, että huolehtisi veljentyttärestään, eikä koskaan jättäisi tätä. Sen lupauksen äitini on kyllä pitänyt. Hän ja Rong ovat yhdessä pettämätön parivaljakko, vaikka äitini onkin selkeästi tämän perheen pää. En voi olla kuin ihailematta heidän sisukkuuttaan, sitä tahtoa, jota on tarvittu kasvattaessa 4 lasta aikuisiksi yhteisössä, jossa kasvojen menetys ajaa monet niin helposti kurjuuteen. Äidissä ja Rongissa on roppakaupalla takavuosien mainostettua Girl Poweria – vai olisiko kohteliaampaa sanoa Woman Poweria?

Näissä tunnelmissa, voikaa hyvin!

Teidän, Kieng

Sataa sataa ropisee–sukulaisia!

Täällä ollessani olen törmännyt jo useampaan sukulaiseen tai ainakin kuullut puhuttavan heistä. Kuvittelin, että tiedän suurin piirtein, missä meillä on sukulaisia – olin niin väärässä! Äidin puolelta tilanteen pitäisi olla suhteellisen helppo; Hänellä on yksi isoveli, joka syntyi Kiinassa (ja asuu siellä edelleen) ja jota äitini ei ole nähnyt kuin harvakseltaan. (Pitkään oli käsittääkseni niin, ettei edes tiedetty, missä enoni asuu ja onko hän yleensäkin hengissä). Käsittääkseni äidinisä eli vaarini antoi poikansa vanhimmalle veljelleen (joka oli vaimonsa kanssa lapseton), jotta suvun esi-isä-mikälie-uskomukseen pohjautuva riitti saatiin tehtyä. Esikoisen antaminen omalle veljelleen on ollut vaarille varmaan aika itsestään selvää, mikäli hän on ollut yhtään niin riitteihin uskova kuin esim. äitini. Äitini itse on syntynyt Kambodzhassa ja asunut täällä koko ikänsä.

Pol Potin vainojen aikaan äidin vanhemmat joutuivat teloitettaviksi (toivon mukaan oli nopea teloitus) ja sitä myöten äitini on ollut tavallaan aivan yksin ilman lähisukulaisia. Siksi hän on varmasti tullut niin hyvin toimeen serkkunsa Rongin ja hänen perheensä kanssa. Kun Rongilta meni myös kaikki lähisukulaiset, on naisten ollut varmaan helppoa tukeutua toisiinsa.

Isäni puolelta tilanne on sitten monimutkaisempi. Tiedän, että isäni lapsuudenperheessä oli 3 poikaa ja 3 tyttöä. Hengissä on enää kolme; isäni, setäni ja tätini. Isää lukuun ottamatta muut asuvat Kanadan Vancouverissa, jonne he muuttivat aivan 80-luvun alussa. Isän perheestä kuolivat vanhemmat, kaksi siskoa ja yksi pikkuveli. Pikkuveli oli joutunut punakhmerien hallinnon aikana vankilaan, koska oli leikkimielisessä tappelussa aiheuttanut vastustajalleen naarmun. Ukkini ja mammani olivat kovasti yrittäneet pitää poikansa hengissä viemällä hänelle kaikkea mahdollista ruokaa, minkä vain saivat käsiinsä vankilaan. Kun isän veli sitten vapautui, tapahtui jotain, jonka seurauksena veli vietiin saman tien teloitettavaksi. En tiedä syytä sille, eikä isäni halua puhua asiasta ja tuntuisi kurjalta kysyäkään.

Isälläni on serkkuja useampia mm. Ruotsissa, Göteborgissa. Heitä taitaa olla siellä ainakin 3. Näiden serkkujen isä asui Kiinassa viime vuoteen asti, jolloin hän paluumatkalla Ruotsiin sairastui keuhkokuumeeseen ja joutui Vantaan Peijaksen sairaalaan hoidettavaksi. Vanha mies kieltäytyi hoidosta ja nukkui pois toisena yönä. Ihmettelin, miksi hän oli kieltäytynyt hoidosta, mutta isän serkut kertoivat, että hän sairasti parantumatonta syöpää ja halusi siksi kuolla nopeasti, koska kivut olivat aika pahat.

Isän serkkuja oli aika jännää tavata niin pitkän ajan jälkeen (tapasin heidät viimeksi –94), mutta muistin edelleen oikein yhden serkun vanhimman pojan nimen; David! Pikkuserkkuni asuu nykyään kuulemma Singaporessa! Meidän ollessa pieniä en osannut ruotsia, David ei ymmärtänyt suomea ja kumpikaan ei osannut toistensa äidinkieltä (kiina ja khmer), ainoat sanat, jotka tajusimme olivat niinkin tyypillisiä kuin kirosanat! Davidin isä oli töissä jossakin tehtaassa, jossa oli paljon suomalaisia ja David osasi sanoa suomeksi saakeli. Hän opetti minulle ja Lengille joitain ruotsalaisia kirosanoja, mutta en edes muista niitä… Kun jos totta puhutaan, ruotsiksi kiroileminen ei edes kuulosta niin pahalta, mitä suomalaiset sanat…

Täällä olen tavannut kaksi isän pikkuserkkua. Toinen heistä asuu Minnesotassa, Yhdysvalloissa ja on täällä lomalla. Hänen vaimonsa on ollut täällä jo lokakuusta lähtien. Heillä on mm. elektroniikkaa myyvä liike Soraya-kauppakeskuksessa, joka on täkäläisille “kallis”. Heidän liikkeessä oli myynnissä mm. iPadeja, pelikonsoleita ja niiden pelejä. Pikkuserkku vaikuttaa kyllä mukavalta. Äidin mukaan hän on ainoa isän sukulaisista, joka käy säännöllisesti aina tapaamassa äitiä ja perhettäni täällä, silloin kun tulee Kambodzhaan.

Yksi isän pikkuserkuista asuu sitten Phnom Penhissä ja on töissä juurikin lentokentällä. Yhden pikkuserkun tai serkun kuulin asuvan maaseudulla, samalla alueella, josta isäni on alkujaan kotoisin. Isä on käynyt siellä jo kahdesti minun ollessani täällä. En ole vielä kärttänyt mukaanpääsyä, kun ei oikein innosta mennä miesten kesken. Eikä se sitä paitsi ole täällä edes sopivaa. (Siis minä, nuori nainen ja vanhat miehet).

Joku isän serkuista tai pikkuserkuista asuu Pariisissa ja sukulaisia taisi olla myös Utrechtissa. Minulla on vielä aikamoinen työsarka, jos tahdon selvittää juurta jaksain isän sukulaisten olinpaikkoja… Meinasin unohtaa jo, onhan minulla pikkuserkku Bellewuessa, Seattlen naapurikaupungissa. Hän on kyllä hyvää matkaa lähemmäs 50 ja hänellä on aikuinen tytär. Joten hän sopisi paremmin minun isäni serkuksi. Ihan mukava ihminen, jota voisin mennä tapaamaan uudelleenkin. Ainakin olen sitä mieltä, että Seattle kannattaa käydä vielä tarkemmin katsastamassa ja toivottavasti tällä erää saisin mukaani Panun.

Täällä on satanut minun ollessani muutaman kerran, joten se tietää takuulla hyvää sienisatoa,   toivottavasti myös sukulaistenkin osalta tihkuisi enemmän tietoja!

Salapoliisitunnelmissa, voikaa hyvin!

Teidän Kieng

<== Isän pikkuserkku, joka työskentelee lentokentällä.

Sarjassa sukulaisiani – pikkuserkut Keng & Heng

Esittelen teille nyt pikkuserkkuni Lay Tith Guitar eli meille Keng. Hän on syntynyt 1984 eli täytti juuri tänä vuonna 27 vuotta. Hänellä on pikkuveli Lay Tith Visal eli Heng, joka on kaksi vuotta häntä nuorempi. Poikien isä jätti perheensä kuukausi sen jälkeen, kun isäni oli lähtenyt vuonna 1986 pakolaisleirille Thaimaahan. Pojat ovat nykyään väleissä isänsä kanssa ja tapaavat tätä silloin tällöin, asuuhan mies lähellä heitä uuden perheensä kanssa. Olen nähnyt hänet kerran vuonna 1995. Sen jälkeen en ole törmännyt häneen, enkä totta puhuakseni edes välitä, kun ei olisi mitään puhuttavaakaan. (Paitsi ehkä voisin kysyä, mikä saa miehen jättämään vaimonsa ja kaksi pientä lasta, varsinkin kun toinen on vasta pari kuukautta vanha? Sitähän en tietenkään kysyisi, mutta aina voi leikitellä ajatuksella…).

Kun 1995 tapasin Kengin ensimmäistä kertaa, meistä ei todellakaan tullut heti kavereita. Keng oli minusta rasittava hölmö! Hän kun oli meitä vanhempi ja uskoi olevansa siten myös parempi. Minä sitten suutahdin siitä ja kun selvisi, että osasin englantia paremmin (minähän osasin peräti numerot ja värit ja joitakin mielialasanoja), aloin kutsua Kengiä hölmöksi! Taisin kuukauden reissumme aikana nimitellä häntä useammankin kerran hölmöksi ennen kuin teimme aselevon. Siitä asti emme ole riidelleet kertaakaan.

Jollei täällä ole ns. hyvää nimeä (toisin sanoen rikkaat sukulaiset, tai valtaa omistavat sukulaiset), ja vaikka olisi koulutus, ei työtä noin vain saa. Onneksi Keng sai työpaikan DHL:stä, jossa siskoni ystävä on esimiesasemassa. Siten Keng valittiin useista työnhakijoista koulutettavaksi työhön firmaan. Vaikka hänellä on käsittääkseni yliopistotason koulutus kaupallisella puolella, ei se olisi riittänyt siltikään. Hänellä kun oli työkokemustakin vain auton vuokrausyrityksessä, joka ei ole tarpeeksi hieno paikka.

Nykyään työhakutilanteessa sitä pidetään tärkeänä, miten hienoja edelliset työpaikat ovat olleet. Ei ole väliä, miten pitkään olet jossakin ollut töissä tai oletko vaikka koko elämäsi auttanut vanhempia yrityksessä. Suhteet otetaan huomioon. Jos vanhemmat ovat hyvämaineisissa yrityksissä töissä tai tienaavat paljon tai vaikkapa joku sukulainen on korkeassa asemassa – työpaikka irtoaa helpommin.

DHL:ään pääseminen oli siinä mielessä todellinen onnenpotku! Keng vastaa DHL;n kirjanpidosta (ei tietenkään yksin) ja on töissä usein 6 päivänä viikossa. Sunnuntaisin on lepopäivä, ellei hän halua tehdä ylitöitä tai niihin on tarvetta. Siskoni mielestä työ tietokoneen parissa on ihan liian raskasta, minkä vuoksi hän ei halunnut aikoinaan jäädä toimistotöihin, vaan halusi yrittäjäksi. Kengin työ on kuitenkin siinä suhteessa hyvä, että hyvässä lykyssä se avaa tulevaisuudessa ovet moniin mahdollisuuksiin. Keng voi nimittäin tulevaisuudessa hakea töihin mihin vain DHL:n toimipisteeseen (jopa siis Suomeen), kun hän on saanut tietyn asiapaperin, joka sen mahdollistaa. Siten, jos hän joskus niin päättää ja onnistuu, hän voi lähteä tienaamaan parempipalkkaiseen maahan, ja saada enemmän tuloja. Tietysti pitää ajatella myös sen maan yleistä hintatasoa, jääkö oikeasti niin paljon säästöön, että sellainen kannattaa.

On keskusteltu toki mahdollisuudesta, että jos joskus aukeaa tilaisuus tulla Suomeen töihin (mietin vain, miten sen kielitaidon kanssa…), Keng voisi asua isän luona ja säästää palkkansa kotimaahan vietäväksi. Tosin saa nähdä, miten se käytännössä onnistuisi, koska Suomen olosuhteet eivät ole mitään ihan herkkua täällä oleville. Äitini valitti yhden viikon Suomessa oltuaan, että maa on kovin hiljainen ja joka paikassa on niin paljon metsää! Miten ihmeessä ihmiset eivät sekoa?! Noh, minä kerroin että haluaisimme Panun kanssa asumaan sellaiseen paikkaan, jossa olisi oma piha ja usein se tarkoittaa sitä, että on hiukan metsän keskellä. Olisitte nähneet näitten ilmeet, kun kerroin haaveemme!

Keng ansaitsee työssään kuukaudessa 200dollaria, mikä on hyvä tulos, kun ottaa huomioon, että hän saa useimmiten pitää kunnon lounastauon, jolloin Keng tulee kotiin syömään. Siten tulee säästöä, kun ei tarvitse ostaa erikseen lounasta. Tietenkin ruokaa voisi kuljettaa mukaan töihin, mutta sepä ei ole ihan yksinkertaista kaikille. Jos työpaikassa ei ole jääkaappia tai jonkinlaista viileää paikkaa, niin harva viitsii kuljettaa ruokaa pilaantumaan. Lämpötila kun laskee täällä harvoin alle 20 astetta! Nytkin täällä ollessani alin lämpötila on ollut 25 astetta. Öisin nukun tuuletin päällä, jotta pystyisin yleensäkin nukahtamaan. Tosin vielä v. 1995 vierailulla piti nukkua, vaikka ei tuuletin toiminut sähkökatkosten vuoksi. Yleensä sähköt palautuivat silloin katkettuaan keskellä yötä ja sen huomasi siitä, kun kesken unien tunsi, miten tuuletin lähti pyörimään ja sai mukavan helpotuksen kaiken kuumuuden keskellä.

Heng serkkuni on tällä hetkellä koulutettavana armeijatyöhön niinkin lähellä kuin Venäjällä! (Täällä kaikki sanovat Venäjää Russiaksi… minä taas aina isän kanssa käytän sanaa Soviet eli taitaapi olla Neuvostoliitto…) Heng teki ennen armeijaan menoa töitä mallina. Siinä työssä ei ansainnut hyvin. Maksimissaan 80 dollaria kuussa, mutta ruuat yms. kyllä maksettiin. Heng tykkää kovasti hauskanpidosta eikä ole järin hyvä koulussa, jonka vuoksi sekä hänen äitinsä että minun äitini ovat olleet huolissaan, mitä hän saa elämässään aikaiseksi. Äitini maksoi käsittääkseni muutama tuhat dollaria lähettääkseen Hengin armeijakoulutukseen. Täällä on asia niin, että mikäli saat armeijakoulutuksen, tietää se hyvää työelämässä. Pystyy etenemään uralla ja saa suhteiden takia voi olla avuksi myös omille sukulaisilleen. Ei menisi läpi minun moraalini kanssa, mutta täällä saisi päänsä vaan kipeäksi, jos ajattelisi jokaista vikaa, jonka näkee ja kuulee…

Isäni pikkuserkku (sukulaissuhteemme selvisi minulle vasta nyt) on jonkinlainen armeija/valvovan viranomaisen asemassa oleva mies. Hänet tapasin ensi kerran lentokentällä, kun olimme lentämässä Panun kanssa takaisin Suomeen ensimmäisen Kambodzhan matkamme päätteeksi. Isän pikkuserkku otti silloin matkalippumme ja luulin, että hän vain sai meidät chekattua siten nopeammin lennolle, mutta yllätys olikin silloin melkoinen, kun pääsimme istumaan business-luokkaan! Noh, eihän tuo tietenkään sinällään ole mikään kauhean iso asia, mutta tietenkin täkäläisittäin hieno juttu, jos voi jotenkin vaikuttaa omassa työssään… Vähän kuin se, että jos osaat puhua khmeriä vakuuttavasti, saat maahan erikoisviisumin, jolla voit oleskella täällä vaikka vuoden, eikä siitä tarvitse erikseen maksaa yhtään mitään. Säästää peräti 25dollaria. Kanadassa asuvan setäni vaimo puhuu khmeriä niin hassusti, ettei häntä kuulemma oltu uskottu kambodzhalaiseksi, vaan häneltä pyydettiin joka paikassa suurempi maksu. Noh, heillä puhutaan kotona pääosin kiinaa. Olen huomannut, että tosi moni sukulaisistani puhuu oikeasti paljonkin kiinaa khmerin rinnalla. Kyllä harmittaa, että itselläni kieli unohtui pian Suomeen muutettuamme, kun isäkin lakkasi puhumasta sitä, ettei lapsista tulisi puolikielisiä. (Mikään kieli ei suju äidinkielen tavoin…)

Suhteet on siis täällä syytä pitää hyvässä kunnossa, koska koskaan et tiedä, josko tarvitsetkin apua. Siksi ihmiset ovat täällä varmaan niin yhteisöllisiäkin. Monta kertaa olen saanut kuulla ihmettelyä siitä, miksi Suomessa ei olla niin yhteisöllisiä – hyvä kysymys! Täällä kaikki osallistuvat lasten kasvattamiseen; naapurin setä voi hyvin ojentaa lasta, joka ei ole hänen omansa. Täällä moni neuvoo vieraidenkin lapsia, miten käyttäytyä, jotta olisi “yhteiskuntakelpoinen”. Se on minusta silmiinpistävin asia ihmisten välisissä suhteissa. Nykyään Suomessa saa varoa sanojaan, kun voi tulla huutia, vaikka ojentaisit ihan oikeasta syystäkin vieraan ihmisen lasta. Onneksi on kuitenkin pyrkimyksiäkin yhteisöllisempään elämiseen ja toimintaan. Olen lukenut monesta Kumpulan ja Käpylän puutalojen kortteleista tms. joissa asukkaat ovat varta vasten luoneet oman piirinsä, jossa yhteisöllisyys kukoistaa. Myös Arabianrannassa on oma piirinsä ja siellä jaetaan ja lainataan tavaroita naapureiden kesken. (Törmäsin tähän eräässä nettifoorumin sivustolla.)

Yhteisöllisyyden hengessä, voikaa hyvin!

Teidän Kieng

#246eo St.Preahsihanouk Boeung Keng Kang 2–eli elämää korttelissamme

Elämä korttelissamme täällä on täynnä vilskettä – aamusta iltaan. Vain yöllä elämä tuntuu hiljenevän hetkeksi… Tosin joskus tuntuu, ettei yölläkään saavuteta täysin hiljaisuutta. Vähintäänkin sirkat soittavat konserttejaan ja hyönteiset ja muut pikkuiset elukat (kuten rotat ja liskot) viettävät yöllistä elämää.

Nykyinen asunto, jossa sukulaiseni täällä asuvat on kolmikerroksinen. Asunto on vuokrattu äidin hyvältä ystävältä, joka perii siitä vain 200dollaria, vaikka makuuhuoneita on 3 ja tiloja oleskeluun löytyy 3. Mutta tämä on osaltaan hyväntekeväisyyttä äidin ystävän puolelta, jotta äiti voisi sitten vuokraamalla omistamaansa asuntoaan saada rahaa elämiseen.

Sisälle tultaessa saa vastaan pari erittäin hyvää vahtikoiraa; Yurin ja Laskan. Roduista minulla ei ole mitään tietoa, eikä tosin täälläkään niistä mitään tiedetä. Ainoat rotukoirat, jotka olen tähän mennessä nähnyt ovat pari chihuahua-koiraa läheisen korttelin ravintolassa. Niin ja näin kyllä kerran mopon kyydistä dalmatialaisen koiran! Yuri ja Laska viettävät aika tyypillisen “paremman perheen” koirien elämää. Niiden ei siis anneta juosta vapaana kaduilla miten sattuu, vaan Rong on pitää ne huolellisesti talossa ja vie ne aamuisin ja iltaisin sitten tekemään tarpeensa. Uskomatonta minusta, että koira voi tykätä siitä, ettei se liiku oikein missään. Nämä kaverukset eivät kyllä kadulle mennessään kaipaa kuin pissatus- ja kakatushetkensä ja sitten ne tahtovat heti takaisin sisälle. Eivät ne silti ole mitään lihavia!

 

Yuri rakastaa kiivetä iltaisin portaita pitkin ylemmäs melkein sinne 2 kerrokseen mutta jää portaiden yläpäähän makoilemaan. Laska osaa puolestaan matkustaa mopolla. sen se oppi silloin, kun se joutui onnettomuuteen. Eräs mopoilija törmäsi siihen niin, että se vuoti verta ja leuka meni sijoiltaan. Laskalla on siitä muistona purentavika. Meng vei koiran sairaalaan ja haki sen sieltä ja siten Laska oppi mopolla kulkemisen taidon. Perheeni on täkäläisittäin siinä mielessä “erikoinen”, että näkee vaivaa maksaakseen lemmikkien eläinlääkärikulut, mikäli siihen on tarvetta. Siskoni sanoi, että veivät kaikki koiratkin (Yurin neljä pentua) rokotettaviksi lääkärille. Sitä eivät kaikki täällä tee, koska eivät pidä eläintä niin tärkeänä, että jaksaisivat välittää sen hyvinvoinnista. (Muuten eläimen antama ilo kyllä otetaan vastaan, kun se on vain terve). Tosin minun kertomukseni meidän Jalin hoitoon viemisestä oli perheellenikin hiukan utopistista. Täällä kun eläinlääkärit osaavat pääosin hoitaa vain tuotantoeläimiä (nauta, sika, kana…), joita heidän täytyy opiskellessaan lääkäriksi kasvattaa itse (ja myös hankkia itse!) käyttäen hyväksi opuksia, joita pitää lukea. Edes opettajat (ei tosin kaikki) eivät paljon näe vaivaa opetuksen puolesta, joten oppilaat ovat paljolti oman opiskeluintonsa varassa. Koirien lisäksi lemmikkeinä olen nähnyt myös kissoja, mutta tosi harvakseltaan (minun kannaltani tosin ihan kiva juttu) ja tiedän naisen, jolla on marsuja!

 

Asunnon alakerrassa on kaksi oleskelutilaa; ns. etupiha (katoksen alla), jossa Rong pesee usein pyykit, astiat jne. sekä laittaa aika usein pienessä nurkkauksessa hiiliä käyttäen ruokaa.Tilassa on pesukonekin, jota käytetään vain kun pyykkiä pitää pestä isompi erä ja aikaa ei ole käyttää käsiä. Usein kuitenkin siis käsinpesu on se, jolla pyykit täällä hoidetaan. Etupihalta löytyy myös koirien lepopaikat, kodin piha-alttari, polkupyörä (jota en ole nähnyt kenenkään enää käyttävän) ja perheemme kioskitarvikkeiden myyntikaapit sekä kylmäsäilytyslaatikot. Ne ovat täynnä isoja tai pieniä jääkuutioita ja paloja. Jäätä myydään myös asiakkaille, jolloin Rong sahaa ja “viipaloi” niitä. Aamuisin täällä käykin usein jääpalamies (sellaisen nimen olen hänelle antanut jo vuonna 1995), joka sitten leikkaa vielä isommista jääpaloista sopivat palat säilytysastioihin. Lisäksi äiti on antanut luvan eräälle perheelle luvan säilyttää heidän myyntikärryään (käyttävät sitä pääosin iltapäivästä iltakymmeneen) etupihalla, kun he eivät sitä tarvitse.

Tavallinen olohuone löytyy sitten heti oviaukosta tultua (ovet ovat muuten aina auki levällään kunnes mennään nukkumaan) ja täältä löytyy kaapistoja sekä televisio. Panu on saanut hyllystä oman paikan, jossa hänen kuvansa (otettu laivastossa) herättää aina uteliaiden katseet ja jokainen on tähän asti kuvitellut, että Panu on jonkin sortin armeijamies ammatiltaan. Täällä on tyypillistä, että tavarat työnnetään kaikki mahdollisimman kiinni seiniin ja sitten iso tyhjä tila pyritään luomaan huoneen keskelle. Siinä täällä säilytetään öisin mm. mopot (3kpl) ja ruokaillessa levitetään pöytä, jonka äärellä syödään. Jos ihmisiä on enemmän, syödään lattialla.

Alakerrasta löytyy myös pieni keittiön oloinen tila yhdistetty wc- ja pesutila sekä makuuhuone, jossa äitini pääasiallisesti nukkuu. Nyt minun ollessani täällä, on huone määrätty minulle, koska se on vähiten kuuma ja sinne ei helposti tule hyttysiä tai muita kavereita kiusaamaan minua. Näillä perusteilla siis minut pistettiin sinne nukkumaan eikä vastaväitteitä! (Laskin eilen, että minua on pistetty ainakin 12 kertaa jo, joten mitenkähän monta pistosta olisi, jos nukkuisin vaikka kolmannessa kerroksessa? Rong nukkuu olohuoneen kovalla penkillä. Olen ihmetellyt, miksei hänelle ole hankittu siihen patjaa, mutta muut väittävät, ettei hän halua sellaista.

Siskoni perheineen nukkuu 2. kerroksessa, joka voisi olla myös välikerros. Huone on suurin makuuhuoneista ja siellä nukkuu kolme henkeä. Jaajaa ei viihdy omassa sängyssään, vaan nukkuu vanhempiensa kanssa. Omassa sängyssä on Jaajaan mukaan ihan liian kuumaa. Omaa huonetta Jaajaa tuskin tulee saamaan kovin pian, eikä se nyt ole varmaan mikaan ykkösasiakaan. Itse sain oman huoneen muistaakseni 13-vuotiaana, kun olimme muuttaneet isän ja veljen kanssa Helsingissä vihdoin omaan asuntoon alivuokralaisasunnosta. Taalla sellaiseen ylellisyyteen ei kyllä ole varaa kuin varakkailla.

Ylimpään kerrokseen ei mennä 2. kerroksen kautta vaan on mentävä ensin ns. etupihalle ja sieltä portaita pitkin (ovat kiinni talon ulkoseinissä ja katoksen alla) ylös. Sieltä löytyy yksi makuuhuone ja wc- pesutiloineen. Keng nukkuu makuuhuoneessa (moskiittoverkon alla!). Niin sanotulla parvekkeella nukutaan sitten moskiittoverkkoviritelmien suojissa ja patjojen tai kudotun heinämaton päällä. Päivisin tila tyhjennetään näistä nukkumiseen tarvittavista värkeistä ja tilassa voi istuskella lattialla. Parvekkeelle on viritelty myös iso kangas, jotta aurinko ei pääsisi päivällä lämmittämään tilaa liiaksi ja iltaisin on mukavampi oleskella ja öisin nukkua. Tässä tilassa nukkuvat nyt äitini, isäni ja Meng (kun ei ole Takeossa töissä), jokainen oman verkon suojissa.

 

<==Jaajaa seisoo makuuhuoneen oven edessä. Huone on ollut pääosin Mengin, Kengin ja Hengin (pikkuserkkujeni) käytössä.

<==kuvassa näkyvä vaaleansinen harsokangas on yksi moskiittoverkoista. Sen kun avaa, saa vuoteensa ylle ns. kuvun. Keng käyttää sita nukkuessaan.

 <==huoneen yläosassa on kaksi erilaista alttaria (Mengin & Hengin(. Nama he ovat saaneet aivan pieninä lapsina, jolloin alttarit on munkki tms. oppinut nimenomaan koonnut heitä varten. <==Makuuhuoneen kaapeissa on paljon tavaraa säilössä.

<==Yläkerran wc/suihkutila on uudempi kuin alakerran.

<== Parvekkeella oleva suojakangas estää hyvin aurinkoa kuumentamasta liiaksi tilaa. Riippukeinu oli siihen asti kiva, kun Hieng ja Jaajaa sita käyttivät. Minua se ei halunnut kannatella ollenkaan! (Taisin olla hiukan liian painava!…)

Äiti on myöntänyt luvan tuttavaperheellemme, että he voivat myydä äidin vuokraaman asunnon edustalla jälkiruokia. Paikka on kyllä suosittu. Aina riittää ihmisiä, jotka istuutuvat pienille (ihan kuin pikkulasten käyttämät tuolit) muovipenkeille ja syövät pienen välipalan ennen kuin jatkavat matkaansa. Moni ottaa myös mukaansa tarjolla olevia herkkuja. Ne pakataan aina suomalaisittain mielenkiintoisesti pieneen irtokarkkipussi-tyyliseen muovipussiin ja sitten solmitaan kuminauhalla kiinni. Ja vauhti, millä se sitominen tapahtuu on hurjaa! Itse rakastan kyseisestä kojusta saatavaa jälkiruokaa, joka tehdään riisistä ja eräästä papusta. Lajin nimi on niin outo, etten valitettavasti voi siitä sen enempää kertoa, kuin että vaalealta se näyttää ja ei aiheuta minulle minkäänlaista vatsavaivaa, kuten yleensä Suomessa tarjottavat valkoiset pavut (esim. Chili con Carnessa!). Naiset, jotka ovat kojulla myymässä vuorotellen, ovat perheemme vanhoja tuttuja. Olivat minun ja Panun häissäkin. Kumpikin heistä kertoo aina naureskellen, miten isoveljeni Leng välttelee aina jälkkäreitä parhaansa mukaan. Ei ole kuulemma kertaakaan uskaltanut syödä niitä. Noh, veljeni on kyllä aina enemmän lihan ja muun sellaisen ruuan perään kuin makeisiin jälkkäreihin.

Uskon, että jälkiruokien hinnat ovat edullisia, koska niistä ei yleensäkään täällä makseta (jos on kyse katukahvilasta) kovin paljon sellaiset 500 rieliä varmaan maksimissaan, ainakin katutasolla olevissa paikoissa. Tosin itse en ole koskaan maksanut yhdestäkään etupihalla syömistäni jälkkäristä – koska minun ei anneta! Täällä ollessani kaipaan kyllä paljon sitä vapautta, että saisi maksaa omalla rahalla. Mutta eivät nuo suostu. Sanovat aina, että koska he saavat myydä asuntomme edustalla, ei minun tartte mitään maksaa. Aina sanon heille, että kun minä en omista sitä taloa eikä minulle tartte olla mistään kiitollisuudenvelassa, niin että jos vaan ottaisitte rahat. Ei käy! (En sitten tiedä, jos ovat sopineet esim. Rongin kanssa, että minulta ei saa ottaa mitään maksua…!)

<== Jälkiruokien myyjänä  on joko Mom (vas.) tai hänen nuorempi sisarensa Sei (suomeksi muuten Tyttö!)

<== Jälkiruokia, joita myydään kojussa. Banaaninlehtiin on kääritty riisiseos, jonka makuna on mm. possua ja banaania. Viimeisessä kuvassa on lautasellinen riisi/papumuhennos, jonka seurana on maito/kookospohjainen kastike. Jalkkari on lempparini, jota soin ensi kerran 1995. Silloin Momin ja Sein äiti oli pääasiallinen myyjä.

Äitini on vuokrannut perheemme oman talon (jossa minä ehdin asua reilun vuoden synnyttyäni) perheelle, joka pitää siinä verho- ja kangaskauppaa. Asunto on erittäin hyvällä paikalla; vilkkaan ja keskeisen kadun kulmalla. Talojen alimmat kerrokset sellaisten katujen varsilla, joissa on paljon liikennettä ovat hyvin haluttuja, koska niissä voi aina hyödyntää kaupankäyntimahdollisuutta. Täällä vain kauppakeskuksissa voidaan kuvitella olevan useammassa kerroksissa liikkeitä. Esim. Kokkokalliontien kerrostalossa, jossa asuin ennen kuin muutimme Panun kanssa yhteen oli pari liikehuoneistoa. Ne eivät menestyisi täällä, koska talo ei ollut minkään vilkkaan tien varrella eikä siinä ollut muutenkaan läpikulkumahdollisuutta. Vuokra liikekäytössä olevalle huoneistolle on tällä hetkellä 1000 dollaria, mikäli aivan oikein muistan. Siitä sitten äitini saa itselleen elantoa, kun on ensin maksanut nykyisen asuntonsa vuokran, sähkön ja muut kulut. Jäljelle ei jää huimia summia, mutta sen verran, että pärjätään. Tarvittaessa kun vielä yhdistetään muiden perheenjäsenten tulot.

Suurin huoli tällä hetkellä on se, mihinkä seuraavaksi asetutaan asumaan. Äidin ystävä tarvitsee nykyistä asuntoa lapselleen, joka aikoo avata siihen oman praktiikkansa. Luonnollista olisi tietysti muuttaa omaamme, mutta se on viime vuonna tehdyn vuokrasopimuksen mukaan vuokrattu 5 vuodeksi. Mikäli sen purkaisi äidin pitäisi kyetä maksamaan vuokralaisille heti 7000dollaria. Yritin ehdottaa toisen asunnon vuokraamista. Sen vaikeutena on se, ettei mistään saa 200 dollarilla asuntoa, jonne mahtuisi helposti 8 henkeä kahden koiran kanssa asumaan, ja jossa voisi harjoittaa pientä elinkeinoa. Vuokra olisi isompi ja se tarkoittaa siten, ettei äidin vuokraamasta asunnosta saaduilla tuloillakaan sitten eläisi…

Äiti tahtoisi ostaa toisen asunnon, jonne kaikki voisivat asettua asumaan (tarkoituksena on, että siitä tulee hänen, Hiengin ja hänen perheensä sekä Rongin loppuelämän koti). Meng, Keng ja Heng (on tällä hetkellä Venäjällä armeijakoulutuksessa) muuttavat kukin omilleen, kun ovat menneet naimisiin. Kulmahuoneisto säilyisi vuokrattavana talona, jolloin siitä saaduilla tuloilla äitini ja Rong saavat tulot elämistään varten. Hieng ja hänen miehensä kun ovat itse yrittäjinä. Meiltä pyydettiin tietenkin rahaa tuon uuden asunnon ostamiseen ja halvin sopiva asunto maksaisi 20 000 dollaria ja siinä ei ole mahdollista tehdä minkäänlaista kauppaa).

Jouduin sanomaan minun ja Panun osalta, että auttaisimme mielellämme, mutta meillä ei ole valitettavasti mitään, millä auttaa. Ei ainakaan kovin nopealla aikataululla. Itse kun maksan pienestä kuntoutustuestani (n. 500e/kk) parhaillaan mm. opintolainaa takaisin. Sitten on tietenkin muut menot, joita on maksettava. Jäljelle jääneistä rahoista olen sitten voinut aina laittaa vähän säästöön täällä olevia varten, mutta ei se kyllä kovin iso summa ole. Vasta pidemmällä aikavälillä kertyy isompi summa. Yritin kysyä lainamahdollisuuksista täällä, jos vaikka lainaa ottamalla voisi sitten saada asunnon ja sitten voisimme auttaa sen takaisinmaksussa (siis minä ja isä nyt ainakin), mutta ehdot ovat (äidin ja Hiengin mukaan) täällä niin huonot, ettei äiti uskalla ottaa sellaista riskiä. Nimittäin jos verhokauppiaat päättäisivät irtisanoa vuokrasopimuksen, olisi tuloja, joilla maksaa asuntolainan lyhennystä. Eli aika lailla samoja ongelmien kanssa täälläkin joudutaan kamppailemaan, kuin Suomessa.

Asuntoasiasta on tullut hiukan ongelmia vanhempieni välillä. Isä kun ei voinut luvata, että pystyy auttamaan uuden asunnon hankinnassa heti. Hänen eläkkeellään (n.600e/kk) se on myös aika mahdotontakin. Onhan hänellä myös Suomessa perhe ja asunto, josta on maksettava kallis vuokra. Isä antoi kuitenkin säästämänsä 1000e ensiavuksi heti, kun tulin Kambodzhaan. (Toin raha mukanani) Täällä ihmetellään kovasti, miten ihmeessä meillä länsimailla ei ole rahaa, vaikka pitäisi, kun asumme paljon paremmassa valtiossa. On tosi hankala selittää, ettei meillä ole oikeasti isoja tuloja ja vaikka muuten näyttäisi miten hyvältä olosuhteet. Suurin syy kaikelle on tietenkin rahanarvon erilaisuus. 1 euro on täällä iso summa. Monen on vaikea ymmärtää, miten Suomessa rahanarvo on ihan toista. Vaikka palkkaa saisi yli 1000e kuussa, niin vuokra yms. menot ovat vastaavasti myös isot. Toisin kuin ehkä täällä, rikkaat vanhemmat ei tarkoita automaattisesti sitä, että lapset ovat myös rikkaita. Tosin on siitä toki apua, onhan tutkittu miten vanhempien sosiaalinen status periytyy aika isolla prosenttimäärällä myös lapselle. Ei kyllä kuulosta kovin hyvältä minun tilanteessani…

Pitäisi siis kait tässä rikastua vaikka lotossa (tosin pitäisi myös lotota…) tai perinnöllä (ei ole kyllä odotettavissa, kun ei ole ketään, jota edes voisi periä) niin sitten voisin heti auttaa äitiäni. Hirvittävää ahdistusta tämä minulle tietenkin aiheuttaa. Etenkin kun välillä ihmetellään, miksi en vielä kykene töihin, kun onhan Panu hyvä mies. (Aivan kuin pelkällä hyvällä miehellä pystyisi parantumaan) mutta ei auta kuin ristiä kätensä ja toivoa apua tilanteeseen. Vielä ei onneksi ole tullut lopullista tietoa muuttohetkestä.

Tämmöisin ajatuksin tällä kertaa… Voikaa hyvin!

Teidän, Kieng

<== Sivukatu, jonka varrella on myös perheeni vuokraama asunto.

<== Naapurissa asui pitkään perhe, jonka isä näkyy viimeisessä kuvassa. Hän on nyt muuttanut vaimonsa kanssa uuteen asuntoon ja juuri remontoituun asuntoon muuttivat heidän sukulaisensa. Perheen aikuiset tyttäret asuvat jo omillaan.

<== Kambodzhalainen auton rekisterikilpi, jossa näkyy myös  omistajan kotikaupunki.

Naapuri kertomassa, millainen suihkulähde on tulossa etupihan nurkkaukseen.

Vuokra-asuntoa vastapäisessä rakennuksessa on mm. valokuvakehyksien kultaukseen ja valmistukseen erikoistunut “tehdas”. Sieltä ostimme kambodzhalaisten häittemme virallisen hääkuvan kehykset, jotka appivanhempani kuljettivat Suomeen, isäni kokosi sen ja Panu vei lasitettavaksi.

Verholiikkeen vieressä on edelleen tuttujen naapureiden liikkeitä.