Sarjassa sukulaisiani – isäni Hor Vou

Ajattelin kertoa teille myös isästäni, vaikka hän ei varsinaisesti täällä Kambodzhassa asukaan. Isäni on viettänyt kuitenkin 2/3 elämästään täällä, joten onhan se ihan perusteltua kertoa hänestäkin jotain. Sitä paitsi isä on se, joka minulla on aina ollut elämässäni, ainakin se yksi asia, joka on pysynyt muuttumattomana. Muita isiä, joista minun pitäisi tietää ei ole toistaiseksi tullut esille, ihan hyvä niin!

Isäni on syntynyt v. 1944 Kompong Chamissa. Hänen perheessä lapsia oli yhteensä 6; 3 poikaa ja 3 tyttöä. Isäni on lapsista toiseksi vanhin. Hänen isoveljensä (jota minun on kutsuttava kiinalaisittain tuope-sanalla) asuu nykyään Vancouverissa, British Columbia-osavaltiossa, Kanadassa. Sedälläni on vaimonsa kanssa neljä lasta ja tapasin heidät kaikki vuonna 2009, kun olimme isäni ja siskoni Raman kanssa sukuloimassa Kanadassa (ja poikettiin siinä samalla myös Seattlessa ja Bellewuessa, USA;n puolella). Tuope muutti Kanadaan pakolaisleiriltä 1980 ja pian sen jälkeen sinne lähti myös tätini (setäni auttoi katolisen kirkon avulla hänet perheineen Kanadaan). Tätini on perheensä 5. syntynyt lapsi ja nuorin tyttäristä. Häntä minun on kutsuttava keai-sanalla. Khmeriksi täti olisi min (jommankumman vanhempasi sisko) ja setä on om. Keai on kiinaa ja se paljastaa sukulaisuussuhteen enemmän kuin khmerinkielinen vastaava sana, koska se paljastaa kumman puolen vanhemman sisaruksesta on kyse ja samalla myös sen, onko kyseessä (tässä tapauksessa) isäsi nuoremmasta vai vanhemmasta siskosta.

Kambodzhassa (eikä myöskään Kiinassa, josta sukuni suurimmaksi osaksi on) ei ole soveliasta kutsua tätiä tai setää tai ketä tahansa vanhempaa ihmistä etunimellä. Joten minulla on ihan pimennossa se, mikä on setäni etunimi! (Sukunimi on nyt sentään se tuttu; Vou!) Enkä voinut kysyä isältä Kanadan matkalla, kun setä oli aina läsnä asian välähtäessä mieleeni. Ajattelin, että olisi sangen epäkohteliasta kysyä sukulaisensa nimeä (vanhemman ihmisen), kun tämä on läsnä. Sitten kun olimme tädin luona ja setä oli poissa, unohdin tyystin, mikä olikaan se asia, jota minun pitikään kysyä. Tädin nimen olen kuullut todella usein isän puheista (hän kun voi kutsua nuorempaa siskoaan etunimeltä), sedän nimeä en ikinä. Nyt piti sitten kysyä äidiltä sedän nimeä ja se on Chiv Vou.

Isäni ei päässyt lapsena kouluun kuin muutamaksi vuodeksi ja silloinkin kiinalaisille tarkoitettuun kouluun. Aikoinaan Kambodzhassa oli tapa, että kaikki kiinalaissyntyisiä kohdeltiin toisen luokan kansalaisina. Heidän oli esimerkiksi maksettava joka vuosi henkilökortista, joka oli tuohon aikaan pakollinen. Kambodzhalaisten ei sen sijaan tarvinnut sellaisesta maksaa, vaan he saivat sen ilmaiseksi. Nykyään ei ole pakko olla voimassaolevaa passia tai henkilökorttia. En tiedä, miten kukaan ns. tavallinen ihminen kykenisi edes hankkimaan passia, kun se maksaa reilut 100 dollaria (voimassa 3 vuotta). Mikäli laittaa summaan hiukan lisää saa passiinsa 7 vuoden voimassaoloajan. Serkunpoika Keng ansaitsee kuukaudessa noin 150 dollarin verran. Siinä saa säästää jonkin aikaa, että voi saada passin, kun ei koko kuukausipalkkaa voi laittaa kerralla passiin. Keng maksaa vielä skootteristaan kuukausittain 47 dollaria, kun oli pakko ostaa ajopeli varastetun tilalle. Ajokki on taas tarpeen, jotta voi mennä töihin. Täällä ei julkinen liikenne ole kovin kehittynyt, ainakaan vielä.

Kiinalaisten syrjimisen vuoksi isäni ei saanut käydä kovin paljon koulua (ja lisäksi hän joutui auttamaan vanhempiaan sisarusten elättämisessä) ja osaa vain vähäsen kirjoittaa kiinaa. Khmerin kieltä hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa, ainoastaan puhua. Sen lisäksi isäni kyllä puhuu jonkun verran vietnamia ja hiukan suomea. Sinänsä minusta todella hyvin ihmiseltä, joka ei ole käynyt pahemmin kouluja. Vietnaminkin isä on oppinut kuuntelemalla ihmisiä ja panemalla mieleen sanoja ja sanontoja. (Minä osaan siitä kielestä peräti kaksi lausetta!) Nykyään kieltä on myös käytettävä, kun isän vaimon äidinkieli on vietnam. Khmeriä isä sitten puhelee Suomessa vain meidän lasten kanssa ja joskus joidenkin muiden kambodzhalaisten kanssa.

Isän siskoista kaksi; 3. ja 4. syntyneet menehtyivät punakhmerien hallinnon aikana. Perheen nuorin lapsi, isän pikkuveli joutui punakhmerien hallinnon aikana vankilaan. Syynä oli se, että hän oli huvittelumielessä tapellut tutun ihmisen kanssa, mutta tämä olikin myöhemmin menehtynyt sisäiseen vammaan. Ulkoisesti ei ollut näyttänyt siltä, että kumpikaan “tappelun” osapuoli olisi loukannut itseään, mutta jostain syystä toinen kuitenkin kuoli ja isän veli sai siitä vuoden tuomion. Äitini kertoi, että isän vanhemmat tekivät kaikkensa saadakseen pojalleen ruokaa. Vangit kun kärsivät ruuanpuutteesta enemmän kuin ne, jotka tekivät työtä päivittäisen ruoka-annoksensa eteen. Kun veli sitten pääsi vankilasta, hän sanoi jollekin vartijalle jonkin sanan, joka oli tämän mielestä loukkaavaa. Joten sen sijaan, että isoäitini ja isoisä olisivat saaneet halata poikaansa, jota vastaan he olivat tulleet, poika vietiinkin läheiselle nummelle ja siellä hänet sitten teloitettiin. Isän vanhemmatkaan eivät selvinneet sisällissodasta hengissä. Tarkkaa tietoa en ole onnistunut saamaan, mitä heille oikein kävi. Mutta todennäköisesti on tapahtunut kuten äidin puoleisille isovanhemmilleni – muiden mennessä töihin, heidät on viety teloitettavaksi ja heitetty sitten joukkohautaan.

Isä joutui (äiti on kertonut minulle nämä asiat, koska isäni ei ole minulle pystynyt näistä puhumaan) sisällissodan vuosina tekemään työtä ulosteiden kanssa. Hänen piti kerätä joka päivä ihmisten ja eläinten jätökset ja kantaa ne pellolle, joissa ne piti käyttää viljelylannoitteena. Koska työtä ei todellakaan tehty hygieenisesti, isälläni on ollut kirjaimellisesti kädet kakassa! Isän piti välillä myös lähteä pidemmille reissuille ja kaivaa näillä reissuilla kastelukanavia ja salaojia. Isä näytti minun ja Panun ensimmäisellä yhteisellä Kambodzhan matkalla muutamia paikkoja (ajomatkalla Siem Riep – Phnom Penh), joissa hän muistaa tehneensä ojia punakhmerien hallinnon aikana.

Sen lisäksi, että monista töistä tehtiin ilman hygieniasta huolehtimista, työtä piti tehdä paljon. Suomalaisten keskimääräinen 40h työviikko taukoineen ylitettiin reilusti ja ilman niitä taukoja. Työtä tehtiin usein vähintään 12 tuntia päivässä. Joskus aamutuimasta keskiyöhön. Sellaisesta määrästä työtä sai sitten kupillisen riisivelliä, joskus ihan ehtaa riisiä. Riisin seurana saattoi joskus saada joitain kasviksia, hyvällä onnella hiukan lihaa. Sain pienenä jo kuulla, että pieniä eläimiä “metsästettiin” salaa, kun valvova silmä vältti, joten toisinaan ateriaan saattoi saada hiukan “luksusta”. Nämä pienet eläimet tarkoittivat sitten erilaisia pieniä liskoja, matoja, sirkkoja ja sen sellaisia. Näitä tarinoita ruuan puutteesta ja yleensäkin siitä, millaista ruokaa oli tarjolla saimme sisarusteni kanssa lapsuudessamme kuulla vanhemmiltamme monet kerrat. Se on takuulla tärkein syy sille, miksi itse olen onnellinen, kun saan vatsani täyteen päivittäin ja vielä voin syödä monipuolisesti ja minulla on jopa varaa valita vaihtoehdoista! Se on syy myös sillekin, miksi minusta piti lapsena jo olla todella iloinen kouluruuasta – ilmaiseksi (vaikkakin yhteisellä verovaroilla) sai syödä vatsansa täyteen, eikä lounas ollut kiinni vanhempien taloudellisesta tilanteesta!

Olen nähnyt kuvia, joita on otettu isästäni sodan jälkeisinä vuosina ennen Suomeen muuttoa. Täytyy sanoa, että tosi karmivan näköistä, kun isällä paistaa kylkiluut ja muutenkaan hän on kaukana siitä miehestä, miltä hän nyt näyttää – hiukan hyvinvointimasua omistavana! Äiti ja muutkin sukulaiset, joista on jotain kuvia heti sodan jälkeisiltä vuosilta ovat aikamoisia luukasoja! Isä on joskus sanonut, että häneltä taisi jäädä sodasta muistoksi ainakin ainainen nälän tunne. Juuri siksi hän on varmaan ollut koko elämäni aikana sellainen, että syö useita pieniä aterioita päivän aikana. Lisäksi isä on aina huolehtimassa, että ruokaa on varmasti pakastimessakin siltä varalta, ettei ole huomannut ruuan loppuneen jääkaapista. Tosin isä on kova myös säilömään ja säilyttää kotonaan aina kuivamuonaakin, jos vaikka maassa tapahtuisi jotain, mikä eristäisi hänet perheineen kotiinsa joksikin aikaa.

Pol Potin vallan päätyttyä ihmisten kotiinpaluu ei ollut aivan yksinkertaista. Vanhempani olivat asuneet ennen sotaa Phnom Penhissä. Nyt sinne päästäkseen oli ensin saatava työpaikka. Tämä määräys annettiin Vietnamin asettaman hallituksen toimesta Pääkaupunkiin haluttiin ensiksi vain lukutaidon omistavat ihmiset ja sellaiset, joilla oli jokin erikoisosaaminen. Äitini asui sodan jälkeen ainakin puolisen vuotta Prey Veangissa, jonne teimme tuossa viikko sitten päiväretkenkin. Isän onnistui saada tuttavansa kautta työpaikka Phnom Penhistä sillä verukkeella, että olisi tuttavan sukulainen. Äitini kertoi, että kyseinen tuttava oli joutunut punakhmerien aikana samalle työleirille, missä isä vanhempineen oli ollut. Koska tuttava oli yksinään sukulaistensa kuoltua isovanhempani olivat ottaneet hänet ns. pojakseen. He antoivat hänelle mm. ylimääräistä ruokaa, joita saivat kerättyä salaa ja tämä taas auttoi puolestaan isovanhempiani, kun näille annettiin liian suuria kuormia kannettavaksi. Siten kun tämä tuttava pääsi Phnom Penhiin asumaan ja töihin, hän auttoi isääni myös takaisin kaupunkiin.

Isän tuttavan tehtävänä oli olla eräänlainen johtaja laitoksessa, jossa huolehdittiin orvoiksi jääneistä lapsista. Hän auttoi isän saamaan työtä kanojen myyjänä. Isän ei tarvinnut työssään osata lukea khmeriä, mikä oli hyvä asia, koska paljastuminen lukutaidottomaksi olisi ollut ikävämpi juttu. Isäni on ollut aina hyvä kauppamies (vaikken alkuun ollut yhtään tyytyväinen siihen, että isä yritti Prismassa tinkiä banaanin kilohintaa alemmas…!), koska on taitava puhuja (hän varmaan muistuttaa sellaista pohjalaista kauppamiestä) ja tulee toimeen niin hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Hän jos kuka osaa naurattaa toisia, niin että monesti ihmiset taipuvat ostamaan häneltä, vaikka olisivat alkuun olleet liikkeellä “ei osto mielessä”.

Saatuaan säästöön tarpeeksi isä sitten ryhtyi myymään raudasta ja metallista valmistettuja tavaroita. Sitä työtä isäni teki siihen asti, kunnes lähti Thaimaahan. Hän osasi ja osaa nykyäänkin rakennella kaikenlaista. Mieleeni tulee Panun pappa, joka on kuulemma värkännyt eri tavaroiden osista omatekoisia käyttötavaroita aina porista alkaen. Isä korjasi lapsuudessani minun silmälasini sangat useamman kuin kerran, kun veljeni onnistui palloleikkeissämme potkaista se pallo aina suoraan naamaani (minähän yritin torjua kaikki maalipotkut ihan millä tahansa ruumiinosallani!), ja hyvä niin. Emme uskaltaneet käydä optikko-liikkeessä korjauttamassa laseja, kun pelkäsimme laskun olevan liian suuri. Tuli halvemmaksi tehdä asiat omin päin.

Isälläni on kaikkiaan 8 elossa olevaa lasta. Vanhin on vuonna 1971 syntynyt Mom, (isosiskopuoleni) joka asuu nykyään Prey Veangissa, noin 15-30 min. ajomatkan (mopolla) päässä Phnom Penhissä. Momilla on 6 elossa olevaa lasta, joista vanhin on noin 20-vuotias. Mom viljelee perheineen maata saadakseen elantoa. Maata heillä ei ole kovin paljon, joten suurin osa sadosta tulee omaan käyttöön. Mom käy aina välillä täällä Phnom Penhissä ja äitini on vuosien myötä avustanut häntä mm. vaatettamalla lapset ja antamalla rahaa ruokaan ja sen sellaiseen. Itse jätän aina rahaa sen verran, kuin pystyn Momia ja hänen perhettään varten, kun olen täällä käynyt. Tuntuu ikävältä, että Momin lasten koulunkäyntikin on jäänyt vähänlaiseksi, koska heidän on pitänyt auttaa elannon hankkimisessa. Lisäksi lasten sairastelu on vienyt paljon Momin voimia ja perheen varoja. Momin lapsista yksi menehtyi ripulin aiheuttamaan kuivuuteen ja hän ei saanut apua ajoissa, kun ei ollut rahaa maksaa hoidosta. Momin mies on myös riippuvainen alkoholista, joten sekin osaltaan vaikeuttaa hänen ja lasten elämää. Pitää olla tarkkana, etteivät ruokaan tarkoitetut rahat katoa juomiseen.

Isäni toisesta liitostaan (äitini kanssa) 5 lasta, joista siis isosiskoni kuoli Pol Potin vallan aikana ollessaan 4-vuotias. Meistä lapsista nuorimmalla pojalla ja nuorimmalla tyttärellä on lapset (10-vuotias Maria ja 3-vuotias Jaajaa) ja me tyttäret olemme molemmat naimisissa, pojat puolestaan eivät ole naimisiin vielä ennättäneet mennä. Ikäeroa vanhimman (elossa olevan) ja nuorimman lapsen välillä on 7 vuotta, joka on Hiengin mielestä ollut typerää, koska hän ei ikinä saanut olla isoveljensä kanssa samaan aikaan samassa koulussa.

Thaimaan pakolaisleirille isä lähti vuoden 1986 lokakuussa ja hän sai kasvattiäitini kanssa siellä 2 lasta, pikkusiskoni: Sei Wha (-87) ja Rama (-88). Suomeen tullessamme syntyi vielä 1989 isän nuorin biologinen lapsi, joka sai nimekseen Hannes. Tämä nimi tuli joltakin pakolaisvastaanottokeskuksen työntekijältä, kun häneltä oli kysytty, minkä nimen hän antaisi lapselleen. Niin ja vanhemmat halusivat antaa syntyvälle lapselle suomalaisen nimen siksi, että se olisi myös merkki tahdosta sopeutua Suomeen. Hannes saikin olla perheemme ainoa suomalainen aina siihen asti, kunnes presidentti Martti Ahtisaari myönsi meille suomen kansalaisuuden vuoden 1997 heinäkuussa. Nykyään presidentti ei taida enää olla se, joka kansalaisuuden myöntää allekirjoituksellaan. Muistaakseni asian hoitaa ulkomaalaisvirasto. Sillä kansalaisuusasiapaperilla on muuten isän kotona yksi kunniapaikoista – kehystettynä olohuoneen seinällä!

Äitini kertoi, että setäni tuope olisi auttanut meidätkin Kanadaan, mutta isäni ei ollut halunnut silloin lähteä, koska heillä meni hyvin Kambodzhassa ja Kanadassa olisi joutunut aloittamaan ihan puhtaalta pöydältä tuntemattomalla maaperällä. Sitten kun isä ja kasvattiäitini olivat vuorostaan pakolaisleirillä setä ei uskaltanut enää auttaa, kun pelkäsi, että äitini suuttuu. Tässä taas yksi asia, joka on minulle iso ?-merkki! Uskoako vaiko ei? Siinäpä pohdittavaa kerrakseen. Muutenkin isän tarina on joiltain osin minulle silti mysteeri, vaikka olenkin saanut kuulla siitä useamman kerran. On vain vaikeaa päättää, ketä uskoa. Samasta asiasta olen kuullut useamman version, joten välillä tuntuu, että pelaamme jonkin sortin rikkinäistä puhelinta. Täytyy vissiin vähän sulatella näitä asioita, joita täällä kuulee… ja siltikään en tiedä, voinko koskaan olla varma siitä, mikä on totta ja mikä ei.

Sarjassa sukulaisiani – äitini Sieng Phaly

Tänään minulle on selvinnyt, etteivät äiti ja Rong olekaan serkuksia vaan äitini on Rongin täti! Äitini Sieng Phaly (sukunimi, etunimi) on syntyisin kiinalaisista vanhemmista. Hän on vanhempiensa 10. ja nuorin lapsi. Äitini on itse syntynyt Kambodzhassa, mutta hänen vanhempansa ehtivät saada 5 lasta Kiinassa ennen kuin he muuttivat isoisäni työn perässä tänne.

Äidin sisaruksista neljäntenä lapsena syntynyt sisko annettiin lapsena kasvatettavaksi perheeseen, jonka pojan kanssa hän sitten aikuisena meni naimisiin. Tapa oli hyvin yleinen entisajan Kiinassa. Vanhemmat saattoivat tehdä keskenään sopimuksia lastensa naittamisesta toisilleen näiden ollessa sylivauvoja. Joskus lapsi myös vietiin tulevan sukunsa (nainen siirtyi aina siihen suku, johon hänen aviomiehensä kuului) luokse kasvatettavaksi. 5. syntynyt sisarus, äidin isoveli annettiin äidinisän eli ukkini vanhimmalle veljelle. Äidinäiti eli mammani ei olisi halunnut tehdä niin, mutta isoisäi sanoi, että hänen veljensä (perheen esikoinen) oli pyytänyt saada kasvattaa lasta, koska ei ollut saanut vaimonsa kanssa yrityksistä huolimatta lasta.

Kiinalaisessa kulttuurissa pidetään tärkeänä sitä, että esikoispoika saa pojan, jotta suku jatkuisi. Poika jää naimisiin mentyään esi-isänsä suvun luokse (nimi säilyy), kun taas tytär siirtyy toiseen sukuun. Enoni on edelleen elossa ja äitini tapasi hänet ensi kerran vasta viime vuonna ollessaan enoni ollessa jo yli 70-vuotias ja äitinikin oli jo 60-vuotias! Ensitapaaminen mahtoi olla tunteikas…Samalla äiti tapasi myös siskonsa.

Äitini 9 sisaruksesta kaksi jäi siis Kiinaan perheen muuttaessa Kambodzhaan. Täällä perheen kolmas lapsi, enoni katosi sen jälkeen, kun ison riidan päätteeksi isoisäni käski häntä lähtemään talosta. Enoni lakkasi nimittäin pitämästä yhteyttä lähdettyään kotoa. Äidilläni ei ole muistikuvia kadonneesta veljestään eikä siten myöskään mitään tietoa, onko tämä nykyään hengissä vai kuollut. Kun ei ole mitään muistikuvia, äiti ei voisi myöskään tunnistaa veljeään vaikka tämä kävelisi kadulla vastaan (ellei tämä satu olemaan hyvin samannäköinen!). Enoni olisi iältään varmaan lähemmäs 70-80-vuotias, mikäli on elossa. Äitini puhuu hänestä aina kadonneena veljenään ei koskaan kuolleena. Tässä olisikin haastetta kerrakseen maikkarin “Kadonneen jäljillä”-ohjelman tekijöille!

Äidin 6. ja 7. sisarukset kuolivat molemmat alle kouluikäisinä johonkin sairauteen. 8. sisarus taas sairastui tuberkuloosiin tai muuhun tautiin, johon on nyt olemassa rokotus, mutta tuolloin siitä ei tiedetty Kambodzhassa ja hän kuoli vajaa vuoden ikäisenä. 9. syntynyt lapsi, enoni toimi sotilaana Lon Nolin (hallitsi USA;n tuella) hallinnon aikana ja katosi sen jälkeen, kun punakhmerit ottivat vallan 1975. Äiti uskoo veljensä kuolleen, koska Punakhmerit tunnetusti tappoivat kaikki Lon Nolin hallinnon aikaiset virkamiehet ja monet sotilaat syyttäen näitä kapitalismista ja ystävällismielisyydestä USA;ta kohtaan.

Äidin vanhin veli ja samalla perheensä esikoinen ja Rongin isä menehtyi Pol Potin hallinnon aikana. Tuolloin menehtyi myös äidin toisena lapsena syntynyt sisar sekä äidinäiti eli isoäitini. Äitini on siten ainoa perheestään, joka on vielä jäljellä ja Kambodzhassa asuneesta perheestään ainoa, jonka tiedetään varmasti olevan hengissä.

Itselläni monet tärkeät etapit elämässäni ovat olleet osittain myös surun hetkiä, vaikka itse tilaisuus olisikin ollut iloinen. Esimerkiksi, kun valmistuin ylioppilaaksi, surin sitä, ettei äitini ollut näkemässä tilaisuutta. (Kuten ei ollut näkemässä muitakaan koulun päättäjäisiäni ja muita tärkeitä hetkiä). Lisäksi kirjoitusten alla oli Konginkankaan bussiturma, jossa menetin ystäväni, ja valkolakkia painaessani tuli väkisinkin mieleen, miten hän ei ikinä painaisi sitä päähänsä. Viime vuonna taas pelkäsin häitten alla, että joko Panu tai joku muu tärkeä ihminen kuolisi. (Jotenkin tuuriini on kuulunut, että tärkeinä päivinä sattuu jotain inhottavaa…) Onneksi mitään sellaista ei tapahtunut. Äitini on sen sijaan joutunut kohtaamaan sellaisen surun. Äidinisä nimittäin menehtyi vain viikko ennen äidin ja isän häitä. En tiedä, miltä hänestä on mahtanut sellainen tapahtuma tuntua… Ainakin suru on varmasti varjostanut muuten iloista tapahtumaa.

Äitini ja isäni menivät naimisiin vuonna 1973. Suruaika, mitä täällä vietetään on yleensä 100 päivää, jolloin perheenjäsenet pukeutuvat valkoisiin vaatteisiin ja muutenkin vietetään ns. “hiljaiseloa”. Sinä aikana otetaan vastaan surunvalittelijoita ja myös munkki tulee rukoilemaan kuolemaa kohdanneen perheen talon luokse. Mutta, koska häät oli ns. “kuulutettu”, niin suruaikaa piti lyhentää ja häät pidettiin sovitusti ajallaan. Nuoripari, kun ei tavan mukaan voi olla kihloissa kuin korkeintaan pari kuukautta. 100 vuorokautta ylittäisi ajan reilusti ja sitten toisaalta, kun hääpäivä on sovittu, myös siihen eteen tehdyt valmistelut vaativat sen, että juhlat piti toteuttaa. Samoin kaikille kutsutuille vieraille ei olisi ehditty toimittaa sanaa häitten perumisesta ja se olisi taas ollut hyvin epäkohteliasta. Täällähän häihin kutsuttaessa on itse kutsu toimitettava perille kädestä käteen-menetelmällä. Joko hääpari itse tai joku kummankin perheestä (vanhemmat, sisarukset, isovanhemmat) voi toimittaa kutsun perille. Täällä kutsun lähettäminen postitse on epäkohteliaisuuden huippu. Joten äitinikin sai juosta aika lailla, kun meidän häitä juhlittiin täällä…(Sisko sanoi, että se osuus oli kaikkein rasittavinta, kun piti välillä matkustaa todella pitkän matkan päähän.)

Äitini ja isä ehtivät saada ensimmäisen tyttärensä v. 1975 ennen kuin täällä tapahtui se, mistä monet Kambodzhan yleensä tuntevat – Pol Potin ja punakhmerien valtaannousu. Isosiskoni eli nelivuotiaaksi ja menehtyi ennen vuoden 1978 lopulla, vain vähän ennen kuin olisi koittanut vapaus. Vietnamin armeijan tuo Kambodzhaan v. 1979 alussa lopetti vihdoin sisällissodan.Olen aina kuvitellut isosiskoni kuolleen aliravitsemuksesta johtuneeseen sairauteen, johon monet ihmisistä kuolivat, koska ruokaa annettiin niin niukalti. Äiti kertoi kuitenkin nyt kysellessäni, että yhtenä päivänä palatessaan myöhään illalla takaisin kommuuniinsa nukkumaan hän ei löytänyt siskoa mistään. Äiti kertoi toivoneensa tuolloin, että kyse olisi jostain uudelleenkouluttamisajanjaksosta. Punakhmereillä oli tapana näet kouluttaa ihmisiä niin aikuisia kuin lapsia uskomaan omaan ideologiaansa. Lapset kasvatettiin mm. vihaamaan perhekeskeisyyttä ja omia vanhempiaan. Äiti toivoi, että siskoni olisi viety tällaiselle leirille. Jonkun ajan kuluttua hänelle kuitenkin kerrottiin, ilmoitusluontoisesti, että hänen tyttärensä on viety hävitettäväksi. Äiti ei saanut koskaan tietää, miten hänen tyttärensä “hävitettiin”. Hän saattoi ja saattaa edelleen kuvitella, miten tytär kuoli. Ehkä “kivuttomasti” ja nopeasti luodilla tai sitten kuten monet pienet lapset kohtasivat loppunsa – jaloista kiinni ja pää puuhun, jotta luoteja säästettäisiin. Toivottavasti siskoni kuoli nopeasti…ettei hänen tarvinnut kärsiä kivuista kovin pitkään.

Samana päivänä kun siskoni oli viety pois, äiti ei löytänyt myöskään isoäitiäni. Äiti kertoi, että heidän “leirillään” saivat perheenjäsenet asua samalla alueella, samassa talossakin, mutta työmääräyksiä oli noudatettava. Joten äiti ei voinut tietää tullessaan “kotiin”, milloin isoäiti oli lähtenyt sieltä ja minne. Työpäivät kun olivat hyvin pitkiä ja usein he ehtivät vain nukkua talossa. Isoäidin tehtävänä oli ollut katsoa leirin lasten perään. Myöhemmin äiti sai sitten tietää, että isoäitikin oli hävitetty. Äiti arvelee, että syynä oli ollut se, ettei isoäidistä ollut enää hyötyä. kun lapsia oli hävitetty. Äidin mielestä syy isoäidin ja tyttären tappamiseen oli varmaan se, että Vietnam oli päässyt tunkeutumaan Kambodzhaan eikä ollut varmaan enää paljoakaan aikaa sille, ennen kuin punakhmerit menettäisivät valtansa. Piti siis hävittää mahdollisimman paljon ihmisiä, kun vielä ehti.

Tietenkään äiti ei tuolloin tiennyt, että Vietnam oli tunkeutumassa Kambodzhaan, mutta näin hän on pähkäillyt vuosien kuluessa tapahtumien kulkua. Sisällissodan aikana äiti menetti kaikki lähisukulaisensa. Jäljelle jäi vain isäni…Sinänsä hän oli onnekas toisin kuin serkkunsa Rong, jonka perheestä kukaan muu ei selvinnyt sodasta hengissä. Äitini lupasi tuolloin, että huolehtisi veljentyttärestään, eikä koskaan jättäisi tätä. Sen lupauksen äitini on kyllä pitänyt. Hän ja Rong ovat yhdessä pettämätön parivaljakko, vaikka äitini onkin selkeästi tämän perheen pää. En voi olla kuin ihailematta heidän sisukkuuttaan, sitä tahtoa, jota on tarvittu kasvattaessa 4 lasta aikuisiksi yhteisössä, jossa kasvojen menetys ajaa monet niin helposti kurjuuteen. Äidissä ja Rongissa on roppakaupalla takavuosien mainostettua Girl Poweria – vai olisiko kohteliaampaa sanoa Woman Poweria?

Näissä tunnelmissa, voikaa hyvin!

Teidän, Kieng