Yksi asia, mikä mietitytti minua lapsena kovasti oli sukunimemme. Luulin, että Vou olisi varmasti aika yleinen Kambodzhassa tai ainakin sitä esiintyisi jonkin verran. Silloin kun paljastui, kuka on biologinen äitini, tuli myös ilmi, että puolet vanhempani lapsista kantoi sukunimeä Vou ja puolet Kong. Eikä siksi meitä niin helpolla osatakaan yhdistää biologiseksi sisaruksiksi.
Kauhistelin silloin sitä, että sukunimeni voisi olla Kong! En Suomeen palatessani paljastanut kellekään, että sisaruksillani oli sellainen nimi. Siitä olisi tullut varmasti lisää tuulta siihen, miksikä minua jo muutenkin oli ehditty nimitellä; King Kongiksi! Jos esimerkiksi suutuin härnäämisestäni, väänneltiin naureskellen, miten pelottava King Kong onkaan, kun availee suuta noin (totta kai sain hepulit, kun kiusattiin ja yritin pitää puoleni) ja lopulta sitten annoin periksi ja lakkasin sanomasta vastaan ja yritin vain kestää… Aina seuraavaan kertaan, kun sorruin taas laittamaan vastaan ja haukkujat saivat uutta tuulta purjeisiinsa.
Lapsena tykättiin usein tehdä runoista ja muista sanaleikeistä loppusoinnullisia. Harmi vain, että joku on aina turhan hyvä tekemään ilkeitä riimityksiä. Mieleeni välähtää aina joskus ilkein riimitys, jota olen joutunut kuulemaan; Oli kerran King Kong, oli sellainen Vietkong ja sai lapsen nimeltä Hong Kong… Yritin tehdä itseni kuuroksi kaikelle haukkumiselle, varsinkin tälle viimeiselle riimitykselle. Monet kerrat yritin sanoa takaisin, etten ole kotoisin Vietnamista, jossa Vietkong-sissejä oli. Eipä se koskaan haukkujia hetkauttanut ja lopulta huomasin, että sanoin mitä tahansa, ei se auttaisi kiusaamisen loppumisessa. Se taisi olla pahin hetki elämässäni, kun tajusin että vaikka mitä tekisin, vaikka mitä sanoisin, ei minua tultaisi ikinä hyväksymään osaksi sitä yhteisöä, jossa olin.
Silloin noin kymmenen ikäisenä toivoin tulevani kuuroksi tai oikeastaan olisin halunnut lakata olemasta. Ei ehkä kovin mukavaa kuulla, että pieni lapsi toivoo kuolevansa, ja oikeastaan minä en olisi halunnut tuntea oloni sellaiseksi. Kuka lapsi nyt haluaisi ajatella kuolemaa? Minulle tunne oli kuitenkin hyvin tuttu ja läsnä monet kerrat.
Pääsiäisen aikana mieleeni nousee aina ne pitkäperjantait, jotka elin miettien Jeesuksen kohtaloa. Miten niin hyvä mies, joka auttoi toisia saattoi joutua kuolemaan tuomituksi, vain koska jotkut “viisaat” olivat sitä mieltä, että hän oli uhka heidän vaikutusvallalleen. Miksi he eivät voineet hyväksyä joukkoonsa yhden viisaan lisää? Sitä en voinut jotenkin käsittää, kun toinen ei ollut tehnyt mitään pahaa, ja sai silti kärsiä. Ensimmäisen ja toisen luokan opettajani selitys siitä, miten Jeesus sai kuolemallaan meille kaikille iankaikkisen elämän oli minulle ajoittain aikamoinen kauhistus. Jos saisimme kaikki elää iankaikkisesti, niin kiusattaisiinko minua sitten koko sen iankaikkisen elämäni ajan eli sille ei olisi odotettavissa ollenkaan loppua?!
Opettajani opetti, että voisimme aina rukoilla Taivaan Isää, kun kaipaisimme jotakuta kuuntelijaa, ja emme osaisi puhua asioista vanhemmille tai jollekin aikuiselle. Taivaan Isä ei suuttuisi koskaan siitä, mitä me hänelle kertoisimme, koska juuri Häneen meidän pitäisi luottaa. Isä huolehtisi meistä kuin paimen lampaistaan. Puhuin paljon Taivaan Isälle, sitten joskus lakkasin puhumasta, kun ajattelin ettei se auta. Sitten satuin lukemaan Pikku Heidi-kirjaa, jossa samainen tyttö koki saman kuin minäkin. Lakkasi rukoilemasta, kun rukouksiin ei tullut vastausta. Mutta lopulta Heidi sai onnellisen lopun. Johanna Spyrin kirja on yksi lempikirjoistani varmaan siksi, että se valoi minuun jollain tapaa toivoa, ettei se kaikki paha olisi ikuista. Aika ajoin minun on luettava kirja uudelleen, koska se vain jollain tapaa tuo minulle muistutuksen siitä, miten kaikkiin rukouksiin lopulta vastataan. Aina ei siten, kuten me haluaisimme, vaan vielä paremmalla tavalla. Tajusin juuri, että kirjahyllyssämme oleva kirja on siskoni Sei Whan. En edes muista, miten se päätyi minulle, mutta pitää sitten hankkia uusi, kun sisko tahtoo omansa takaisin.
Isäni on sukunimeltään oikeasti Lee, mutta hän vaihtoi nimensä Kongiksi, jotta sulautuisi häntä Phnom Penhiin asumaan auttaneen tuttavansa kanssa samaan sukuun. Hallinto kun oli määrännyt, että työtä pääsi tekemään Phnom Penhiin vain jos olisi lukutaitoa ja erityisosaamista. Jos oli saanut luvan pääkaupungissa asumiseen, saattoi saada omat sukulaisensa töihin joko omaan yritykseensä tai jonkun toisen alaisuuteen. Vanhempieni tuttava käytti silloin tuntemaansa kiitollisuutta isovanhempiani kohtaan “adoptoimalla” isäni sukuunsa. Näin isä pääsi töihin Phnom Penhiin ja kun hän sitten menestyi työssään, hän pystyi saamaan luvan työskentelyyn ja asumiseen myös äidilleni. Pelkkä se, että äitini oli isän vaimo ei riittänyt paluumuuttoon, vaikka äitini on nimenomaan kotoisin Phnom Penhistä, koska täällä hän on syntynytkin ja suurimman osan elämästään viettänyt!
Se, miten sukunimestä Kong tuli Vou johtuu sitten siitä, että setäni vaihtoi sukunimensä ennen Kanadaan muuttoa. Setäni pyysi, että isäkin vaihtaisi nimensä, jotta hän voisi myöhemmin saada isän ja perheemme asumaan Kanadaan. Se hanke jäi toteutumatta ja meidän tiemme vei Thaimaasta Suomeen. Sinänsä isälleni olisi ollut helpompaa, jos hän olisi päässyt sukulaistensa pariin vieraassa maassa. Lisäksi Vancouverissa olisi enemmän samaa kieltä puhuviakin. Mutta toisaalta, jos ajattelen vain itseäni ja jossain määrin isääkin, meille oli onni päätyä Suomeen.
Sairastin lapsena jo vauvaikäisestä alkaen todella paljon. Aivokalvontulehduskin tuli sairastettua ja sen takia olin hoidettava sairaalassa useamman kuukauden ennen kuin vaara oli ohi. Jos emme olisi päätyneet Suomeen, olisi monet minun sairauksistani aina silmien karsastamisesta ja kaukonäöstä hampaiden oikomishoitoon olleet sen varassa, että meillä olisi ollut itse rahaa maksaa ne. Suomessa ei onneksi ole niin suuri merkitys sillä, onko ihminen varakas tai onko hänellä vakuutus, ennen kuin hänet voidaan hoitaa. Ketään ei jätetä samalla tavalla kuolemaan kuin täällä. Isän sairastuttua sokeritautiin (1. tyypin), sai hänkin heti apua, eikä rahatilannettamme kyselty sen enempää. Toisin on Kambodzhassa, jossa esimerkiksi isän vanha ystävä menehtyi tautiin, koska sitä ei osattu hoitaa oikein. Täällä ihmisillä on välillä todella pelottavia uskomuksia, miten tietty tauti pitää hoitaa. Olen saanut varoitella isää uskomasta mihinkään kummallisiin poppakonsteihin
Naimisiin mennessämme olisimme ottaneet Panun kanssa yhteiseksi sukunimeksi Vou-Heikkilän. Mutta Suomen nimilaki kielsi sen ja sitten olisi pitänyt hakea poikkeuslupa ja sen kanssa aikaa olisi voinut kulua ainakin puoli vuotta ennen kuin siitä olisi annettu päätös, onko nimi käytettävissä. Täällä lapset saavat usein sukunimekseen muunnoksen vanhempiensa nimestä. Esimerkiksi siskoni tytär on Vyly (Hiengin virallinen nimi on Vutheavy (vy) ja hänen miehensä on Hongly (ly). Tällä logiikalla meidän lapsesta voisi tulla Ngnu tai Kiepa eivätkä ne muutkaan muunnokset kovin fiksuilta kuulosta 
. Minusta me voisimme ryhtyä Pörrösiksi! Jos siis pitäisi keksiä uusi sukunimi perheellemme. Siinä olisi oikein kuvaava sukunimi meille, kun meillä on näitä pörröisiä lapsiakin 
! Tietysti olen nyt miettinyt väkisinkin mahdollisuutta ottaa isäni alkuperäinen sukunimi, jolloin minusta tulisi Kieng Lee, olisi sitten sama sukunimi kuin yhdellä lapsuuteni idolilla Bruce Leellä 
. Kuvitelkaa, jos Panu ottaisi saman sukunimen, hänestähän tulisi hienosti Panu Lee ja kun se lausutaan (Lii) niin siitähän tulisi Panulii! Ajatelkaas, kuinka hauskaa olisi kuulla Finnairin lennolla kuulutuksen: “Tässä puhuu perämies Panuliii! Olemme jo Skypessä ehtineet naureskella tälle vaihtoehdolle. Eikä Panu edes tyrmännyt sitä suoralta kädeltä 
. Taidan kuitenkin vielä pysyä tuossa Heikkilässä, vaikka se alkaa rasittaa minun matkusteluani täällä. Jokainen passintarkastus on täynnä ihmettelyä ja kummastelua ja saa selittää syyn sille, miksi sukunimeni on niin kummallinen. Täällä harva nainen ottaa naimisiin mentyään miehensä sukunimeä. Lapselle annetaan nimi joko isän sukunimen mukaan tai tehdään muunnos vanhempien nimistä. On myös niitä, jotka ottavat käyttöön äitinsä nimen.
Sen lisäksi, että olen kokenut useamman nimimuutoksen, olisi oikea etunimeni (virallinen siis) Vutheany (lausuttuna Vutheni). Täällä äidin naapurina ennen asuneessa perheessä on kaksi tytärtä, joiden etunimet ovat samat kuin meillä; vanhemmalla on Vutheany ja nuoremmalla Vutheavy. Ihmettelin sitä, ja kuulemma vanhemmat vain ihastuivat niin kovasti nimiin, että halusivat samanlaiset nimet lapsilleen, vaikka se sitten tarkoittikin, että samannimisiä lapsia oli pihapiirissä useampi. Tosin, koska täällä on tapana, että kotona on ns. kutsumanimi (minulla Seak Kieng), ei virallinen nimi tullut niin usein esille. Koulussa sitten piti käyttää sitä virallista nimeä. Veljelläni Mengillä puolestaan on sekä virallisena että kutsumanimenä samat Kong Meng (Meng on etunimi!). Jostain syystä hänen kohdallaan vanhemmat eivät tulleet keksineeksi muuta nimeä.
Täällä on nykytrendinä se, että lapsille annetaan mahdollisimman pitkiä ja hienoja nimiä. Sillä ikään kuin halutaan varmistaa, että lapsi on ns. hyvästä perheestä. En kyllä oikein tajua koko ideaa, kun minusta on hullua kuunnella, miten jonkun nimi on niin pitkä, ettei sitä sitten enää osata kunnolla lausuakaan. Eikä moniosaista nimeä jaksa koko ajan sanoakaan. Tulee mieleen lähinnä jotkut kuninkaalliset, kun nimet ovat muotoa Aurora Katariina Elisabeth Sofia Karoliina Kristiina…. Siis pelkästään etunimiä on useampi kuin kaksi . Sellainen ihminen, kun päätyy naimisiin vaikka kaksiosaisen sukunimen omistavan kanssa… (esim. Soisalon-Soininen), niin sitten kun ottaa vielä käytössä omankin sukunimensä… Olisi varmaan ainakin puhelinmyyjien painajainen…!
Tämä nimiasian selvittäminen ja selviäminen on ollut varsin outo kokemus. Sinänsä sitä ei pitäisi ihmetellä, että tällaista voi sattua, kun sen verran paljon olen kuullut kuitenkin tarinoita suvustani. Sitä vain, kun ei ole kuullut muiden kokevan samaa, niin on vaikea samaistua kehenkään. Kummallinen tarve ihmisellä, siis ainakin minulla, että olisi joku, jonka kanssa voisi ihmetellä yhdessä sitä hassua asiaa, että nimi on muuttunut ja syynä siihen on ollut sota ja sen jälkeiset ajat. En vielä ole ainakaan kuullut ketään, jolle olisi käynyt näin. Toisaalta, en kyllä yleensäkään ole tavannut ketään toista samasta kulttuuripiiristä tullutta, joka haluaisi yleensäkin jakaa näitä asioita. Täällä ja tämän kulttuurin piirissä opitaan jo aivan pienestä, ettei asioista kuulu puhua. Ei etenkään suuremmalle joukolle. Jos puhut, saatat menettää kasvosi ja samalla voit aiheuttaa sen, että sukusi menettää kasvonsa.
Ei siis ihan helppo asia puhua asioista ääneen, kun luodaan jo pienestä asti paineita siitä, mitä voi ehkä aiheuttaa sanomisillaan. Ainakin minä olen ottanut erittäin tosissani minulle annetut ohjeistukset. Onneksi on ollut aina yksi, jolle olen voinut kertoa kaiken – Taivaan Isä! Nyt elämässäni on tosin myös toinen, jolle olen voinut puhua aivan kaikesta ja hän on tietenkin Panu! En lakkaa korostamasta puhumisen tärkeyttä, kun olen joutunut itse omakohtaisesti kokemaan sen, mitä omien tunteittensa ja tarpeittensa patoaminen aiheuttaa.
Se, että sairastuin ensimmäisen kerran traumaperäiseen stressihäiriöön vuoden 2006 lopulla on monta kertaa saanut minut ihmettelemään, miksi muut eivät ole vielä sairastuneet? Miksi vain minä olen lapsuuden perheestäni ainoa, jonka elämä meni uusiksi sairastumisen myötä? Terapiassa olen vasta ymmärtänyt pikku hiljaa, että kaikki joutuvat ennemmin tai myöhemmin käsittelemään tapahtuneet asiat. Joillekin ne padotut asiat aiheuttavat esim. sen, että aggressiivinen käytös ei ole vierasta. Se, miten itse sitten kohtaa sairautensa on kokonaan toinen juttu. Jotkut valitsevat sen tien, etteivät ole yksinkertaisesti “hulluja”. Minä valitsin tämän kivikkoisemman tien. Tässä hakkaa päätään joskus seinään, toisinaan tuntuu, että on joutunut suohon, josta ei ole ylösnousemista. Mutta vielä minä jaksan uskoa, että koittaa päivä, jolloin nämä kaikki asiat eivät enää tee minua kipeäksi, enkä vajoa helposti dissosiatiiviseen tilaan, kun kohtaan asioita, jotka tuovat omat kokemukseni mieleen.
Uusia nimiä suussani maistellen, voikaahan hyvin siellä koto-Suomessa! Teidän Kieng
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti