Sarjassa sukulaisiani – isäni Hor Vou

Ajattelin kertoa teille myös isästäni, vaikka hän ei varsinaisesti täällä Kambodzhassa asukaan. Isäni on viettänyt kuitenkin 2/3 elämästään täällä, joten onhan se ihan perusteltua kertoa hänestäkin jotain. Sitä paitsi isä on se, joka minulla on aina ollut elämässäni, ainakin se yksi asia, joka on pysynyt muuttumattomana. Muita isiä, joista minun pitäisi tietää ei ole toistaiseksi tullut esille, ihan hyvä niin!

Isäni on syntynyt v. 1944 Kompong Chamissa. Hänen perheessä lapsia oli yhteensä 6; 3 poikaa ja 3 tyttöä. Isäni on lapsista toiseksi vanhin. Hänen isoveljensä (jota minun on kutsuttava kiinalaisittain tuope-sanalla) asuu nykyään Vancouverissa, British Columbia-osavaltiossa, Kanadassa. Sedälläni on vaimonsa kanssa neljä lasta ja tapasin heidät kaikki vuonna 2009, kun olimme isäni ja siskoni Raman kanssa sukuloimassa Kanadassa (ja poikettiin siinä samalla myös Seattlessa ja Bellewuessa, USA;n puolella). Tuope muutti Kanadaan pakolaisleiriltä 1980 ja pian sen jälkeen sinne lähti myös tätini (setäni auttoi katolisen kirkon avulla hänet perheineen Kanadaan). Tätini on perheensä 5. syntynyt lapsi ja nuorin tyttäristä. Häntä minun on kutsuttava keai-sanalla. Khmeriksi täti olisi min (jommankumman vanhempasi sisko) ja setä on om. Keai on kiinaa ja se paljastaa sukulaisuussuhteen enemmän kuin khmerinkielinen vastaava sana, koska se paljastaa kumman puolen vanhemman sisaruksesta on kyse ja samalla myös sen, onko kyseessä (tässä tapauksessa) isäsi nuoremmasta vai vanhemmasta siskosta.

Kambodzhassa (eikä myöskään Kiinassa, josta sukuni suurimmaksi osaksi on) ei ole soveliasta kutsua tätiä tai setää tai ketä tahansa vanhempaa ihmistä etunimellä. Joten minulla on ihan pimennossa se, mikä on setäni etunimi! (Sukunimi on nyt sentään se tuttu; Vou!) Enkä voinut kysyä isältä Kanadan matkalla, kun setä oli aina läsnä asian välähtäessä mieleeni. Ajattelin, että olisi sangen epäkohteliasta kysyä sukulaisensa nimeä (vanhemman ihmisen), kun tämä on läsnä. Sitten kun olimme tädin luona ja setä oli poissa, unohdin tyystin, mikä olikaan se asia, jota minun pitikään kysyä. Tädin nimen olen kuullut todella usein isän puheista (hän kun voi kutsua nuorempaa siskoaan etunimeltä), sedän nimeä en ikinä. Nyt piti sitten kysyä äidiltä sedän nimeä ja se on Chiv Vou.

Isäni ei päässyt lapsena kouluun kuin muutamaksi vuodeksi ja silloinkin kiinalaisille tarkoitettuun kouluun. Aikoinaan Kambodzhassa oli tapa, että kaikki kiinalaissyntyisiä kohdeltiin toisen luokan kansalaisina. Heidän oli esimerkiksi maksettava joka vuosi henkilökortista, joka oli tuohon aikaan pakollinen. Kambodzhalaisten ei sen sijaan tarvinnut sellaisesta maksaa, vaan he saivat sen ilmaiseksi. Nykyään ei ole pakko olla voimassaolevaa passia tai henkilökorttia. En tiedä, miten kukaan ns. tavallinen ihminen kykenisi edes hankkimaan passia, kun se maksaa reilut 100 dollaria (voimassa 3 vuotta). Mikäli laittaa summaan hiukan lisää saa passiinsa 7 vuoden voimassaoloajan. Serkunpoika Keng ansaitsee kuukaudessa noin 150 dollarin verran. Siinä saa säästää jonkin aikaa, että voi saada passin, kun ei koko kuukausipalkkaa voi laittaa kerralla passiin. Keng maksaa vielä skootteristaan kuukausittain 47 dollaria, kun oli pakko ostaa ajopeli varastetun tilalle. Ajokki on taas tarpeen, jotta voi mennä töihin. Täällä ei julkinen liikenne ole kovin kehittynyt, ainakaan vielä.

Kiinalaisten syrjimisen vuoksi isäni ei saanut käydä kovin paljon koulua (ja lisäksi hän joutui auttamaan vanhempiaan sisarusten elättämisessä) ja osaa vain vähäsen kirjoittaa kiinaa. Khmerin kieltä hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa, ainoastaan puhua. Sen lisäksi isäni kyllä puhuu jonkun verran vietnamia ja hiukan suomea. Sinänsä minusta todella hyvin ihmiseltä, joka ei ole käynyt pahemmin kouluja. Vietnaminkin isä on oppinut kuuntelemalla ihmisiä ja panemalla mieleen sanoja ja sanontoja. (Minä osaan siitä kielestä peräti kaksi lausetta!) Nykyään kieltä on myös käytettävä, kun isän vaimon äidinkieli on vietnam. Khmeriä isä sitten puhelee Suomessa vain meidän lasten kanssa ja joskus joidenkin muiden kambodzhalaisten kanssa.

Isän siskoista kaksi; 3. ja 4. syntyneet menehtyivät punakhmerien hallinnon aikana. Perheen nuorin lapsi, isän pikkuveli joutui punakhmerien hallinnon aikana vankilaan. Syynä oli se, että hän oli huvittelumielessä tapellut tutun ihmisen kanssa, mutta tämä olikin myöhemmin menehtynyt sisäiseen vammaan. Ulkoisesti ei ollut näyttänyt siltä, että kumpikaan “tappelun” osapuoli olisi loukannut itseään, mutta jostain syystä toinen kuitenkin kuoli ja isän veli sai siitä vuoden tuomion. Äitini kertoi, että isän vanhemmat tekivät kaikkensa saadakseen pojalleen ruokaa. Vangit kun kärsivät ruuanpuutteesta enemmän kuin ne, jotka tekivät työtä päivittäisen ruoka-annoksensa eteen. Kun veli sitten pääsi vankilasta, hän sanoi jollekin vartijalle jonkin sanan, joka oli tämän mielestä loukkaavaa. Joten sen sijaan, että isoäitini ja isoisä olisivat saaneet halata poikaansa, jota vastaan he olivat tulleet, poika vietiinkin läheiselle nummelle ja siellä hänet sitten teloitettiin. Isän vanhemmatkaan eivät selvinneet sisällissodasta hengissä. Tarkkaa tietoa en ole onnistunut saamaan, mitä heille oikein kävi. Mutta todennäköisesti on tapahtunut kuten äidin puoleisille isovanhemmilleni – muiden mennessä töihin, heidät on viety teloitettavaksi ja heitetty sitten joukkohautaan.

Isä joutui (äiti on kertonut minulle nämä asiat, koska isäni ei ole minulle pystynyt näistä puhumaan) sisällissodan vuosina tekemään työtä ulosteiden kanssa. Hänen piti kerätä joka päivä ihmisten ja eläinten jätökset ja kantaa ne pellolle, joissa ne piti käyttää viljelylannoitteena. Koska työtä ei todellakaan tehty hygieenisesti, isälläni on ollut kirjaimellisesti kädet kakassa! Isän piti välillä myös lähteä pidemmille reissuille ja kaivaa näillä reissuilla kastelukanavia ja salaojia. Isä näytti minun ja Panun ensimmäisellä yhteisellä Kambodzhan matkalla muutamia paikkoja (ajomatkalla Siem Riep – Phnom Penh), joissa hän muistaa tehneensä ojia punakhmerien hallinnon aikana.

Sen lisäksi, että monista töistä tehtiin ilman hygieniasta huolehtimista, työtä piti tehdä paljon. Suomalaisten keskimääräinen 40h työviikko taukoineen ylitettiin reilusti ja ilman niitä taukoja. Työtä tehtiin usein vähintään 12 tuntia päivässä. Joskus aamutuimasta keskiyöhön. Sellaisesta määrästä työtä sai sitten kupillisen riisivelliä, joskus ihan ehtaa riisiä. Riisin seurana saattoi joskus saada joitain kasviksia, hyvällä onnella hiukan lihaa. Sain pienenä jo kuulla, että pieniä eläimiä “metsästettiin” salaa, kun valvova silmä vältti, joten toisinaan ateriaan saattoi saada hiukan “luksusta”. Nämä pienet eläimet tarkoittivat sitten erilaisia pieniä liskoja, matoja, sirkkoja ja sen sellaisia. Näitä tarinoita ruuan puutteesta ja yleensäkin siitä, millaista ruokaa oli tarjolla saimme sisarusteni kanssa lapsuudessamme kuulla vanhemmiltamme monet kerrat. Se on takuulla tärkein syy sille, miksi itse olen onnellinen, kun saan vatsani täyteen päivittäin ja vielä voin syödä monipuolisesti ja minulla on jopa varaa valita vaihtoehdoista! Se on syy myös sillekin, miksi minusta piti lapsena jo olla todella iloinen kouluruuasta – ilmaiseksi (vaikkakin yhteisellä verovaroilla) sai syödä vatsansa täyteen, eikä lounas ollut kiinni vanhempien taloudellisesta tilanteesta!

Olen nähnyt kuvia, joita on otettu isästäni sodan jälkeisinä vuosina ennen Suomeen muuttoa. Täytyy sanoa, että tosi karmivan näköistä, kun isällä paistaa kylkiluut ja muutenkaan hän on kaukana siitä miehestä, miltä hän nyt näyttää – hiukan hyvinvointimasua omistavana! Äiti ja muutkin sukulaiset, joista on jotain kuvia heti sodan jälkeisiltä vuosilta ovat aikamoisia luukasoja! Isä on joskus sanonut, että häneltä taisi jäädä sodasta muistoksi ainakin ainainen nälän tunne. Juuri siksi hän on varmaan ollut koko elämäni aikana sellainen, että syö useita pieniä aterioita päivän aikana. Lisäksi isä on aina huolehtimassa, että ruokaa on varmasti pakastimessakin siltä varalta, ettei ole huomannut ruuan loppuneen jääkaapista. Tosin isä on kova myös säilömään ja säilyttää kotonaan aina kuivamuonaakin, jos vaikka maassa tapahtuisi jotain, mikä eristäisi hänet perheineen kotiinsa joksikin aikaa.

Pol Potin vallan päätyttyä ihmisten kotiinpaluu ei ollut aivan yksinkertaista. Vanhempani olivat asuneet ennen sotaa Phnom Penhissä. Nyt sinne päästäkseen oli ensin saatava työpaikka. Tämä määräys annettiin Vietnamin asettaman hallituksen toimesta Pääkaupunkiin haluttiin ensiksi vain lukutaidon omistavat ihmiset ja sellaiset, joilla oli jokin erikoisosaaminen. Äitini asui sodan jälkeen ainakin puolisen vuotta Prey Veangissa, jonne teimme tuossa viikko sitten päiväretkenkin. Isän onnistui saada tuttavansa kautta työpaikka Phnom Penhistä sillä verukkeella, että olisi tuttavan sukulainen. Äitini kertoi, että kyseinen tuttava oli joutunut punakhmerien aikana samalle työleirille, missä isä vanhempineen oli ollut. Koska tuttava oli yksinään sukulaistensa kuoltua isovanhempani olivat ottaneet hänet ns. pojakseen. He antoivat hänelle mm. ylimääräistä ruokaa, joita saivat kerättyä salaa ja tämä taas auttoi puolestaan isovanhempiani, kun näille annettiin liian suuria kuormia kannettavaksi. Siten kun tämä tuttava pääsi Phnom Penhiin asumaan ja töihin, hän auttoi isääni myös takaisin kaupunkiin.

Isän tuttavan tehtävänä oli olla eräänlainen johtaja laitoksessa, jossa huolehdittiin orvoiksi jääneistä lapsista. Hän auttoi isän saamaan työtä kanojen myyjänä. Isän ei tarvinnut työssään osata lukea khmeriä, mikä oli hyvä asia, koska paljastuminen lukutaidottomaksi olisi ollut ikävämpi juttu. Isäni on ollut aina hyvä kauppamies (vaikken alkuun ollut yhtään tyytyväinen siihen, että isä yritti Prismassa tinkiä banaanin kilohintaa alemmas…!), koska on taitava puhuja (hän varmaan muistuttaa sellaista pohjalaista kauppamiestä) ja tulee toimeen niin hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Hän jos kuka osaa naurattaa toisia, niin että monesti ihmiset taipuvat ostamaan häneltä, vaikka olisivat alkuun olleet liikkeellä “ei osto mielessä”.

Saatuaan säästöön tarpeeksi isä sitten ryhtyi myymään raudasta ja metallista valmistettuja tavaroita. Sitä työtä isäni teki siihen asti, kunnes lähti Thaimaahan. Hän osasi ja osaa nykyäänkin rakennella kaikenlaista. Mieleeni tulee Panun pappa, joka on kuulemma värkännyt eri tavaroiden osista omatekoisia käyttötavaroita aina porista alkaen. Isä korjasi lapsuudessani minun silmälasini sangat useamman kuin kerran, kun veljeni onnistui palloleikkeissämme potkaista se pallo aina suoraan naamaani (minähän yritin torjua kaikki maalipotkut ihan millä tahansa ruumiinosallani!), ja hyvä niin. Emme uskaltaneet käydä optikko-liikkeessä korjauttamassa laseja, kun pelkäsimme laskun olevan liian suuri. Tuli halvemmaksi tehdä asiat omin päin.

Isälläni on kaikkiaan 8 elossa olevaa lasta. Vanhin on vuonna 1971 syntynyt Mom, (isosiskopuoleni) joka asuu nykyään Prey Veangissa, noin 15-30 min. ajomatkan (mopolla) päässä Phnom Penhissä. Momilla on 6 elossa olevaa lasta, joista vanhin on noin 20-vuotias. Mom viljelee perheineen maata saadakseen elantoa. Maata heillä ei ole kovin paljon, joten suurin osa sadosta tulee omaan käyttöön. Mom käy aina välillä täällä Phnom Penhissä ja äitini on vuosien myötä avustanut häntä mm. vaatettamalla lapset ja antamalla rahaa ruokaan ja sen sellaiseen. Itse jätän aina rahaa sen verran, kuin pystyn Momia ja hänen perhettään varten, kun olen täällä käynyt. Tuntuu ikävältä, että Momin lasten koulunkäyntikin on jäänyt vähänlaiseksi, koska heidän on pitänyt auttaa elannon hankkimisessa. Lisäksi lasten sairastelu on vienyt paljon Momin voimia ja perheen varoja. Momin lapsista yksi menehtyi ripulin aiheuttamaan kuivuuteen ja hän ei saanut apua ajoissa, kun ei ollut rahaa maksaa hoidosta. Momin mies on myös riippuvainen alkoholista, joten sekin osaltaan vaikeuttaa hänen ja lasten elämää. Pitää olla tarkkana, etteivät ruokaan tarkoitetut rahat katoa juomiseen.

Isäni toisesta liitostaan (äitini kanssa) 5 lasta, joista siis isosiskoni kuoli Pol Potin vallan aikana ollessaan 4-vuotias. Meistä lapsista nuorimmalla pojalla ja nuorimmalla tyttärellä on lapset (10-vuotias Maria ja 3-vuotias Jaajaa) ja me tyttäret olemme molemmat naimisissa, pojat puolestaan eivät ole naimisiin vielä ennättäneet mennä. Ikäeroa vanhimman (elossa olevan) ja nuorimman lapsen välillä on 7 vuotta, joka on Hiengin mielestä ollut typerää, koska hän ei ikinä saanut olla isoveljensä kanssa samaan aikaan samassa koulussa.

Thaimaan pakolaisleirille isä lähti vuoden 1986 lokakuussa ja hän sai kasvattiäitini kanssa siellä 2 lasta, pikkusiskoni: Sei Wha (-87) ja Rama (-88). Suomeen tullessamme syntyi vielä 1989 isän nuorin biologinen lapsi, joka sai nimekseen Hannes. Tämä nimi tuli joltakin pakolaisvastaanottokeskuksen työntekijältä, kun häneltä oli kysytty, minkä nimen hän antaisi lapselleen. Niin ja vanhemmat halusivat antaa syntyvälle lapselle suomalaisen nimen siksi, että se olisi myös merkki tahdosta sopeutua Suomeen. Hannes saikin olla perheemme ainoa suomalainen aina siihen asti, kunnes presidentti Martti Ahtisaari myönsi meille suomen kansalaisuuden vuoden 1997 heinäkuussa. Nykyään presidentti ei taida enää olla se, joka kansalaisuuden myöntää allekirjoituksellaan. Muistaakseni asian hoitaa ulkomaalaisvirasto. Sillä kansalaisuusasiapaperilla on muuten isän kotona yksi kunniapaikoista – kehystettynä olohuoneen seinällä!

Äitini kertoi, että setäni tuope olisi auttanut meidätkin Kanadaan, mutta isäni ei ollut halunnut silloin lähteä, koska heillä meni hyvin Kambodzhassa ja Kanadassa olisi joutunut aloittamaan ihan puhtaalta pöydältä tuntemattomalla maaperällä. Sitten kun isä ja kasvattiäitini olivat vuorostaan pakolaisleirillä setä ei uskaltanut enää auttaa, kun pelkäsi, että äitini suuttuu. Tässä taas yksi asia, joka on minulle iso ?-merkki! Uskoako vaiko ei? Siinäpä pohdittavaa kerrakseen. Muutenkin isän tarina on joiltain osin minulle silti mysteeri, vaikka olenkin saanut kuulla siitä useamman kerran. On vain vaikeaa päättää, ketä uskoa. Samasta asiasta olen kuullut useamman version, joten välillä tuntuu, että pelaamme jonkin sortin rikkinäistä puhelinta. Täytyy vissiin vähän sulatella näitä asioita, joita täällä kuulee… ja siltikään en tiedä, voinko koskaan olla varma siitä, mikä on totta ja mikä ei.

Paluu menneisyyteen – askeleeni eteenpäin…

Lapsena mietin usein, mistä mahdan tulla. Monta kertaa oppitunneilla (historia, uskonto, filosofia, psykologia…) annettiin tehtäväksi piirtää oma sukupuu. Reilut 9-vuotiaaksi asia oli minulle selvä, vaikka aina ihmettelinkin isäni puhumattomuutta, kun kyselin tädeistä, sedistä, isovanhemmista jne. Mennessäni vuonna 1995 syksyllä kuukaudeksi Kambodzhaan isäni kanssa, elämäni muuttui enemmän, kuin olin kuvitellut. Se muuttui oikeastaan totaalisen lopullisesti, eikä siihen tarvittu kuin yksi pieni hetki ihmisen elämässä.

Kun Phnom Penhin lentokentällä pääsin passintarkastuksesta (pelkäsin kuollakseni, että meidät käännytettäisiin takaisin, kun meillä oli ne muukalaispassit) isän kanssa ja tulimme kentän ulostuloaulaan, minulle täysin tuntematon nainen syöksähti itkien kaulaani ja rutistaa puristi minut syliinsä. Sitten saman teki veljeni Lengin näköinen poika (hetken luulin tulleeni hulluksi, juurihan jätimme Lengin Helsinki-Vantaan lentokentälle edellisenä iltana!) ja lopulta vielä minua reilusti päätä lyhyempi tyttö, hänkin pelottavasti Lengin näköinen kiepsahti kaulaani. Siinä hötäkässä isää käteltiin, päätäni taputeltiin ja jos olisin jotain siinä tilanteessa tehdä, niin haihtua savuna ilmaan. Minusta tilanne oli pelottava! Olin nimittäin miettinyt koko lennon ajan pääni puhki, miltä tuntuisi tavata isoäitini ja äitini sisaruksia eli tätejä ja enoja. Automatkalla kohti paikkaa, jossa tulisimme viettämään seuraavan kuukauden päässäni pyöri.

Vieras nainen kaappasi itsepintaisesti minut vierelleen autossa ja höpötti koko ajan, miten kovasti oli ikävöinyt minua menneinä vuosina. En pystynyt pyristelemään irti siitä otteesta, jolla nainen minua piteli, vaikka muistan tunteneeni kasvavaa pakokauhua siitä, mitä ihmettä minulle tapahtuu, ja kuka tuo vieras, jollain tapaa kuitenkin tutunnäköinen nainen oikein oli?!

Perillä pöytä levitettiin nopeasti esiin ja ruokaa kannettiin useissa lautasissa esille ja ihmisiä lappoi talon edustalle, sisällekin tuijottelemaan, taputtelemaan isää ja minua. Naurua raikui kaikkialla.Tunsin osittain olleeni jonkin sirkuspelle, jota tultiin joukolla katsomaan tai ehkäpä kuin saalis, jota hyeenalauma ahdisteli. Korvat höröllä kuuntelin, mitä minulle tai isälle sanottiin, mutta menetin kykyni vastata mihinkään kysymykseen. Päässäni kyllä risteili vastauksia, muodostin niitä khmeriksi sitä mukaan, kun joku kysyi jotakin minulta. En vain saanut sanaa suustani. Muistan, miten vieras nainen kehotti minua riisumaan liivini pois, jotta kuumuus ei vaivaisi niin kovasti. Rong tuli vierelleni ja yritti elein irrottaa liivini. Minä säpsähdin ja vetäydyin nopein liikkein ja puristin itseäni kuin olisin halunnut halata itseäni. Kuulin, miten asialle naureskeltiin. Kylläpäs tyttö tykkää liivistään!

Halusin kovasti vastata naureskelijoille, suorastaan kivahtaa heille: En minä tästä liivistä niin pidä, mutta jos otan tämän pois, lähtee tämä alla oleva paitakin ja sitten jäisi yläkroppa paljaaksi ja en minä sentään niin tyhmä ole, että rupeaisin ventovieraiden ihmisten edessä olemaan puolialaston! Ettäs tiedätte! Mutta vaikka muotoilin vastauksen ja se oli huulillani, tuntui kuin jokin voima oli sulkenut suuni. En saanut ulos pihaustakaan. Piiloliivi-paitapuseroni jätettiin rauhaan ja sen sijaan minut ohjattiin istumaan pihalle levitetyn pöydän äärelle, johon oli tuotu useampaa sorttia ruokalajeja ja riisiä oli pienissä kupeissa.

Ruokailun ohella isältä udeltiin kaikenlaista, minä keskityin tiiviisti syömiseen, vaikka päässä risteili samaan aikaan varmaan tuhat kysymystä! Muistan, miten yksi pöydän äärellä istuneista, aika vanhahko mies puheli minulle sanoen, minun varmana pitävän herkkusienistä. Olin tosiaan napannut puikoillani kiinni herkkusieniä täynnä olevan ruokalajin paloja ja syönyt niitä riisin kera. En tohtinut sanoa miehelle, että ne muut ruokalajit olivat minusta niin liukkaan näköisiä, etten kehtaisi kokeilla puikoilla onneani niiden saamiseksi omalle lautaselleni. Muistan ajatelleeni, etten halua sotkea pöytää pudottamalla vahingossakaan mitään sille. Koska syömäpuikkokäsi tuntui toimivan epämääräisen epävakaasti, päätin ottaa vain sitä, minkä varmasti saisin ongittua lautaselle siististi. En tietenkään sanonut tätä ystävällisen näköiselle miehelle. Tyydyin vain hymyilemään hänelle ja nyökytin samalla.

Ruokailu kesti ja kesti (luulin, ettei se koskaan lopukaan) ja siinä ohella tuli vuolaana virtana ihmisiä meitä taputtelemaan ja kyselemään kuulumisiamme. Erotin sellaisia lauseita kuin; Kyllä on tyttö veljensä näköinen!, Voi, miten onkin kasvanut sitten viime näkemän! Miten onkin niin vaalea!, Hyvänen aika, onpa hänestä tullut pitkä ja sitä rataa… Lopulta ilta kääntyi yöksi ja väen mentyä pois käytiin yöpuulle. Minulle oli valjennut siihen mennessä jo, että emme olleet menneet ainakaan isoäitini luokse, koska en ollut nähnyt ketään vanhaa rouvaa, joka olisi ollut samannäköinen kuin kuvassa ollut isoäiti, jonka olin juuri pannut merkille ennen lähtöämme Suomesta.

Sitten kentällä minua halannut Lengin näköinen poika (joka tuntui olevan hyvin paljon myös minun näköinen) kertoi nimensä olevan Meng ja selitti, olevansa vanhin isoveljeni. Sitten se Lengin näköinen tyttö kertoi olevansa pikkusiskoni Hieng. Sitten olivat pojat Keng ja Heng ja heidän äitinsä Rong. Sukulaisuussuhteita siinä kerrottiin minulle, mutta en ymmärtänyt kunnolla, mitä ne sanat oikein tarkoittivat. Meillä ei ollut (eikä ole nykyäänkään) muita sukulaisia kuin perheenjäsenet, joten en ymmärtänyt silloin muita sukulaisuussanoja kuin äiti, isä, veli, sisko, isoäiti, täti ja setä. Yksikään niistä sanoista ei kuvannut sitä, mitä Rong ja hänen poikansa ovat minulle. Sitten putosi se atomiluokan uutispommi; se nainen, joka niin kovasti oli itkenyt ja rutistanut minua lentokentällä on minun äitini! Siis oikeasti; hän on minut synnyttänyt ja se äiti, jonka olin hyvästellyt edellisenä päivänä lentokentällä Suomessa, on äitipuoleni ei biologinen.

Isäni oli silloin tällöin puhellut Suomessa, että minulla ja Lengillä on äiti Kambodzhassa. Tuohon päivään asti pidin isän kertomaa asiaa suuren luokan narrausyrityksenä! Eihän kukaan äiti jäisi asumaan maapallon toiselle puolelle, jos omat lapset asuvat Suomessa?! Olin vakaasti sitä mieltä, että isä vaan hassutteli ja koitti saada minut taas uskomaan johonkin hulluun tarinaansa. Isäni kun on aina ollut hyvä narraamaan ja vitsailemaan ja naureskelemaan eri asioille. Minä taas olin aina ollut hyväuskoinen. Muistan jopa sen, miten pakolaisleirillä asuessamme Leng kavereineen huijasi minua laskemaan silmät kiinni 100 ja sinä aikana pojat ottivat jalat alleen. Minä kun olin veljelleni usein sellainen kiusankappale, takiainen, joka tahtoi joka paikkaan mukaan, mutta joka myös osasi parkua, jos loukkasin itseni. Leng inhosi sitä, kun en pysynyt vauhdissa mukana (pojat tykkäsivät juosta paikasta toiseen), varoittelin ettei jotain saanut tehdä, koska se oli kiellettyä tai kertoisin asiasta aikuisille jne. Olin siis riippakivi ja pojista oli aina hauskaa, jos he onnistuivat huijaamaan minua niin, että pääsisivät minusta joksikin aikaa eroon.

Tuona iltana, kun tarina eri äidistä kerrottiin muiden kuin isän suulla, saatoin vasta uskoa sen olevan totta. Etenkin kun sain katsottavakseni valokuvia itsestäni vauvana tämän vieraan naisen kanssa. Olin Suomessa aikaisemmin jo ihmetellyt, miksi minusta ei ollut oikein mitään kuvia vauva-ajalta, vain taaperoikäisestä lähtien. Selitin asian itselleni, että pakolaisleirille mennessämme kuvia ei voinut ottaa mukaan. En koskaan kysellyt asiasta vanhemmiltani, koska ajattelin kysymykseni voivan aiheuttaa heille huonoja muistoja entisestä elämästämme Kambodzhassa. Ja niissä kuvissa olin tosiaan minä, sitä en epäillyt hetkeäkään. Olin ajatellut, että kun saisin joskus nähdä kuvia itsestäni vauvana, olisin valtavan iloinen! Olin näet surrut sitä, ettei minulla ollut luokkatoverieni tapaan näyttää itsestäni vauvakuvaa. Asia oli tullut esille uskonnon tunnilla, kun käsittelimme lapsen kastamista. (Silloin kouluun sai tuoda oman kaste- tai vauvakuvansa näytettäväksi, ja minulta ei löytynyt kumpaakaan.).

Toisin kuin olin kuvitellut, en ollut valtavan iloinen nähdessäni ne kaipaamani vauvakuvat. En osannut sanoa mitään, vaikka näin kuvista, että nyt ei ollut kyse mistään isän hupsuista narrausyrityksistä. Kovasti yritettiin udella, olinko ikävöinyt heitä. Ajatuksissani vastasin; Miten voi ikävöidä jotain, mistä ei tiedä eikä muista? Hämmennyksen vallassa en osannut oikein antaa mitään järkevää vastausta ja toisaalta pelkäsin kovasti loukkaavani heitä, jos vastaisin vaan kieltävästi. Nyökyttelin vain hiljaisena ja päässäni risteili hyvin monia kysymyksiä, joita en kuitenkaan pystynyt lausumaan ääneen. Jos ihminen voisi särkyä kuten lasi, sinä iltana minä hajosin tuhansiksi sirpaleiksi. Asiat, joihin olin uskonut ja kuvitellut olevan itsestään selvä asia, olikin valhetta. Minulla oli äiti täällä… Miten ihmeessä sellainen oli päässyt käymään?!

Vuosien myötä olen kuullut eri versioita asiasta. Yhden mukaan sisällissodan jälkeen vanhempani palasivat takaisin Phnom Penhiin vanhaan taloonsa, joka oli säilynyt ehjänä (joka on nykyään verho- ja kangaskauppana) ja ryhtyivät yrittäjiksi rakentaen mm. tuoleja. He saivat neljä lasta; Meng (-79), Leng (-83), minä (-85) ja Hieng (-86) ennen kuin isä lähti vuoden 1986 lopulla Thaimaan pakolaisleirille ja päätyi vuoden 1989 lopulla Suomeen. Äiti sanoi, ihmetelleensä, kun eräs perheemme tuttu tuli kertomaan nähneensä isän ja meidät lapset (Leng ja minut) Kompong Somissa (Sihanoukville), kun meidän olisi pitänyt olla isäni synnyinseuduilla aivan toisessa suunnassa. Äiti oli lähtenyt saman tien peräämme, mutta tullut muutaman tunnin liian myöhään. Olimme ehtineet lähteä veneellä kohti Thaimaata ja hän joutui palaamaan tyhjin käsin kotiimme. Samalla äidin piti luopua hänen ja isän yrityksestä, koska alaiset lakkasivat tekemästä töitään, kun isä ei ollut enää johtamassa heitä ja äiti ei pärjännyt yksinään Rongin kanssa raskaan työn kanssa.

Äiti on kertonut, että hänen elämänsä romahti isän lähtiessä kirjaimellisesti. Ennen sitä oli ollut ihan mukavasti varallisuutta. Yhtäkkiä äidin oli keksittävä toinen keino ansaita toimeentulonsa. He ryhtyivät myymään leipäsiä, joita ihmiset usein söivät aamuisin. Työ oli tietenkin raskasta, koska sitä varten oli herättävä aamuyöstä (kuten leipurit tekevät Suomessakin!), vaivattava taikina ja paistettava leipäset ajoissa valmiiksi ennen kuin niitä voisi myydä nälkäisille ihmisille heti aamutuimaan. Täällähän ihmiset aloittavat päivänsä yleensä siinä 5.30-6.30 välillä. Äidin mukaan hänen kasvonsa menivät yhteisön edessä. Osa naapureista oli avoimen vahingoniloisia, toiset taas tunsivat sääliä, jotkut ehkä myötätuntoakin. Äidille tilanne oli vaikea ja hänen oli vaikea katsoa ihmisiä silmiin tuntematta suurta häpeää. Mutta hän on selvinnyt menneistä vuosista sinnikkyytensä ja periksi antamattomuutensa ansiosta.

Minulle tämä tarina isän lähdöstä on suuri kysymys-merkki!! Olen saanut kuulla kasvattiäidiltäni ja isältäni aivan toisenlaisen tarinan tapahtumien kulusta. Sen mukaan heidän tiensä erosivat pakomatkamme aikana, kun jotain tapahtui (mitä, se on edelleen epäselvää minulle), ja äiti joutui palaamaan Mengin ja Hiengin kanssa takaisin ja vain isäni, kasvattiäitini sekä minä ja Leng pääsimme päämäärään – Panat Nikhomin pakolaisleirille. Myöhemmin kun pääsimme Suomeen isä sitten lähetti äidille sanan meidän olevan hengissä ja sen mukana myös rahaa ja kuvia minusta ja Lengistä.

Äitini on täällä ollessani kertonut, ettei ole ollut menneinä yli 24 vuoden aikana ollut isälleni vihainen isälle ennen kuin vasta nyt. En tiedä, mikä on sitten syynä, mutta äidillä on kiehunut täällä ollessani hyvin usein ja isä lähtee melkein joka aamu kotoamme johonkin koko päiväksi palaten takaisin vasta yöksi. Muutaman kerran hän on tosin mennyt yöksi sukulaistensa luokse, kun on käynyt maalla asuvan sukulaisensa luona. En tosin ihmettele isäni “pakoilua”, äidin ripitykset ovat olleet sitä luokkaa, että voin helposti uskoa teidänkin korvien punehtuvan, jos kuulisitte niitä sanoja ja äänenpainoa, mitä äitini on päästänyt suustaan pihalle! Nimittäin jos olen joskus ollut sitä mieltä, että Leng ja Sei Wha ovat tosi pelottavia kirotessaan vihaisena jotakin, niin äitini lyö heidät siinä mennen tullen 100-0!

Meng ehdotti, että vanhempani olisivat nyt viettäneet 38-vuotisyhdessäolopäivää ja sitten eroaisivat sovussa. Toistaiseksi jokaisella isäni vierailukerroilla (-95, –97, –99, –07, –10 ja nyt 2011) he ovat kyenneet eroamaan sovussa… Toivon sitä pyhästi tälläkin kerralla, ihan heidän oman mielenrauhansakin kannalta. Äidistäni paistaa näet aika vahvasti ajoittain katkeruus (jota en toki väheksy enkä myöskään ihmettele) ja se syö ihmistä sisältä eikä auta yhtään hyvän mielenrauhan saavuttamisessa, joka auttaisi paljon mm. terveyden suhteen. Kerroin äidille omista mielenterveysongelmistani ja niistä ahdistus- ja pelkotiloista joita tulee, kun huudetaan vihaisena (vaikkei se kohdistuisikaan minuun itseeni) ja se kyllä onneksi on saanut äidin hiukan miettimään sanomisiaan ja tekemisiään. Taitaa kuitenkin vaatia aikamoista itsekuria äidiltä ettei tee tottumustensa mukaisesti eli huuda mitä sylki suuhun tuo. Ainakin Jaajaan kanssa on hänelläkin mennyt hermot päivittäin, kun tyttö huutaa kurkku suorana, jos hänen tahtoonsa ei myönnytä. Ainakin äänenkäytön suhteen voidaan olla varma, että Jaajaa on sukua isoäidilleen!

Luin eilen turkulaisen ystäväni Kirsin Facebook-tilapäivitystä, jossa hän kertoi (todennäköisesti) vitsillä palkanneensa tonnilla jonkun tekemään suvustaan selvityksen ja sitten maksaneen samaiselle herralle pari tonnia, että tämä pitäisi suunsa kiinni selville saamistaan asioista.  Tuo kuvastaa, minusta hyvin tilannetta, minkä itsekin olen tässä vuosien myötä ja etenkin tällä matkallani kohdannut. Kun kaivaa juuriaan, pitää olla valmis kohtaamaan yllätyksiä…ei ole uusi juttu, että yksi jos toinenkin löytää sukututkimuksen tehdessään piilotettuja, vaiettuja asioita, ehkä suoranaisia salaisuuksia. Useinhan tämän luontoiset asiat pulpahtavat esiin hautajaisten jälkeen, kun esimerkiksi selvitetään perintöasiat On toinen asia, miten sitten ottaa vastaan ne yllätykset, joita selviää matkan varrella.

En tiedä vielä itsekään, miten selviän oman sukuni yllätysten kanssa. Mutta ainakin yritän selvittää niitä ja koota itsestäni vielä sen eheän (vaikkakin lasissa onkin säröjä) ihmisen, jollaisena toivon tulevaisuudessa itseni näkevän. Silloin olisin selvinnyt kaikesta kohtaamistani asioista voittajana! Eikä mikään olisi niin ihanaa, kuin tuntea voivansa olla normaali ja pystyä taas tekemään asioita, jotka olivat mahdollisia minulle vielä silloin, kun tapasin Panun. Harmi, että juuri turvallinen ilmapiiri ja rakastava läheinen saa aikaan mielen sille tuulelle, että se tahtoo selvittää asioita ja silloin ns. sairaus puhkeaa.

Olen äärettömän kiitollinen siitä, että rinnallani on sellainen ihminen kuin Panu! Heikompi ihminen olisi juossut jo pois kauas minusta. Mutta Panu on pysynyt rinnallani. Siksi voin oikeasti sanoa, miten paljon meille merkitsi sanoa viime kesänä papin edessä; Tahdon. Ei elämä helppoa ole ollut, vaikka sitä varmaan ajattelisi vasta-avioituneiden olevan onnensa kukkuloilla. Minulle jokainen päivä on oma haasteensa. Kiitos Panun ja eläimienkin, olen voinut selvitä niistä vaikeista hetkistä, joita tulee. Lisäksi muutamat hyvät ystävät (te tiedätte kyllä keitä tarkoitan!), ovat olleet tärkeä tuki kuten myös terapeuttini. Kiitos teille kaikille, olette minulle rakkaita!

Täällä olo vahvistaa entisestään sen, mitä olen jo aikoja sitten tiennyt – elämäni on Suomessa, minä olen enemmän suomalainen kuin tämä maa, josta lähdin pikkutyttönä maailmalle. Ja eikös ne kambodzhalaisetkin näe minut muuna kuin maanmiehinään; minä olen täällä aina “ranskalainen = ulkomaalainen”. Mitähän se Taivaan Isä oikein tarkoitti, kun loi minut muista lapsuudenperheenjäsenistä poiketen niin paljon vaaleammaksi? Ainakin olen saanut hupia kuunnellessani ihmisten mielenkiintoisia tarinoita ja olettamuksia minun mahdollisista aikomuksista tai alkuperässä, kun kuljeskelen heidän keskellä. Ei Isältä puuttunut ainakaan huumorintajua!

Näissä tunnelmissa tällä kertaa… Voikaa hyvin!

Teidän, Kieng

Hyvää huomenta–Good morning Phnom Penh!

Ensimmäinen aamu Phnom Penhissa ja herään yllättävän virkistyneenä, vaikka yöllä tuli herättyä ja vähän aikaa sain haeskella mieleni sopukoissa, missä sitä ollaankaan. Panu-pupu osoittautui juuri sellaiseksi kuin oletinkin – aivan loistava unikaveri! Viimeksi olen nukkunut pehmolelu kainalossa varmaan hm… vuonna 2007 ennen kuin tapasin Panun. Kyllä vaan, miettikääs nyt kuinkas mukavaa on, kun on joku pehmoinen eläin kainalossa, varsinkin kun se on pupu! Pehmopupun karva on melkein yhtä ihanan pehmeä, kuin meidän Lumi Kukan! Jos ette usko, soittakaa Panulle ja varatkaa aika. Meillä on olemassa Pupu-huvilaite! Siinä ihminen pääsee istumaan tuolille ja pupu nostetaan syliin ja sitten sitä pupua saa paijata niin paljon kuin sielu sietää. Minulta saa ilmaisia vapaalippuja, jos tämmöinen kiinnostaa – ilmoittakaa vaan sähköpostiin!

Ensimmäiseksi aamulla täällä tekee mieli mennä suihkuun. Iho tuntuu nihkeältä, vaikka yöllä jossain kohdin palelin niin, että sammutin viilentäjän…mikä se laite nyt on, joka pyörii…sana unohtui jo… niin siinä käy, kun ei suomea kuule kahteen päivään! Äidin asunnon alakerran kylpyhuone ei takuulla täyttäisi suomalaisia laatustandardeja, mutta täällä sellainen on normaalia. Harva teistä varmaan nauttisi suihkusta huoneessa, jossa välillä vilisee kaiken maailman muurahaisia, torakoita ja liskoja? En minä ainakaan, vaikka en kyllä valita. Sen verran opin vuoden 1995 käydessäni täällä, että tilanne on mikä on ja siihen voi hyvin sopeutua. Muistaakseni silloin tilanne oli vielä pahempi, koska sähköt katkeilivat useammin eikä silloin ollut edes suihkua. Vettä varastoitiin ulos isoihin saviruukkuihin (siis todella isoihin) ja sadekausina se olikin helppoa. Nyt on jo myös olemassa wc-pönttö eikä pelkkä reikä lattiassa.

Kuumaa vettä täällä ei saa kuin keittämällä, mutta minulle se on ihan se ja sama, koska en useinkaan tarvitse kuumaa suihkua. Panu kyllä jäätyisi täällä aamuisin, koska rakastaa lämmintä suihkua! Siksi varmaan meidät on aina pistetty asumaan Gues House Relaxiin tai Tattoohon, kun Panu on matkalla mukana. Nyt kun hän ei ole, niin ei minua edes päästetty lähtemään yöpymään mihinkään hostelliin. Saan nukkua äidin huoneessa, jossa on puhallin jäähdyttämässä huoneen lämpötilaa siedettäväksi minulle. Pikasuihkut minä kyllä täällä otan, en missään nimessä rupea pitkiä aikoja nautiskelemaan suihkusta… Harvoin taidan niin tehdä edes Suomessa. Sen verran päähän on jäänyt ajatus: “Vettä ei saa tuhlata, kun siitä on maailmassa monella puutetta”. Näin meitä lapsia opastettiin jo lapsena, vaikka asuimme Suomessa ja vedestä ei ollut puutetta.

Suihkun raikkaana täällä on mukavampi kävelläkin. Menimme äidin kanssa syömään aamiaiseksi ohuita riisinuudeleita. Itse otin sen naudanlihasuikaleiden kera. Tykkään siitä eniten, olen kuulemma aina tykännytkin. Äiti otti itsekin naudanlihaa, mutta halusi myös mukaan possunlihapullia (ei mitään Saarioisten-tyylistä). Automaattisesti keittoon kuului myös kasviksia, alkupalaksi jauhoista tehty leipänen, joka on friteerattu. Äiti opasti, että pitää ensin pyyhkiä liiat rasvat pois ennen kuin kannattaa syödä koko leipästä. Välillä tuli jo olo, että äiti taitaa nähdä minut ikuisesti pikkutyttönä… Kaikessa pitää varoittaa ja opastaa: Varo, ettet polta kielesi, osaathan käyttää puikkoja, muistatko sitten pyyhkiä kädet…. (ja minä kun luulin, että isän löpinät ovat rasittavia…!). Leipäsen lisäksi tarjolla oli Dim Su-alkupaloja. Ravintolassa on siten myös ripaus kiinalaista ruokakulttuuria.

Täällä juodaan ruuan kanssa aina teetä. Ainakin siis meidän perhe tekee niin. Muutenkin minun eteeni on kannettu koko ajan paljon teetä ja sen kehutaan tekevän hyvää elimistölle. Eikä täällä juodakaan mitään mustaa maustettua teetä vaan vihreää tai muuta terveyspitoista teetä. Eipä ole kovin kummallista siis, että olen aina tykännyt juoda teetä! Kahvia en ole juonut ja äiti ihmetteli, miten en ole sitä oppinut juomaan, vaikka oma puolisokin sitä lipittää. Minä vaan en osaa. Minusta kahvi tekee vatsan vaan kauhean kipeäksi ja on maultaan rasittavan kitkeräkin. Sitä paitsi suurin osa tutuistani juovat enemmän maitoa kahvilla kuin kahvia maidolla….! Panu on varmaan ainoa, jonka tiedän juovan kahvin täysin mustana ja ilman sokeria.

Täällä ruuan saa nopeasti – jopa alle parissa minuutissa se on tuotu syötäväksi. Voittaa mennen tullen jopa suomalaiset pikaruokaketjut. Ravintoloiden tilat tuskin täyttävät myöskään suomalaisia terveysviranomaisten säädöksiä…mutta enpä minä ole koskaan täällä saanut ruokamyrkytystä katukeittiöstä tai katutasolla “vähemmän hienoissa” ravintoloissa. Mutta muistan ikuisesti sen, miten sain vatsataudin, kun menimme syömään hienoon BBWorld-pizzeriaan! Sieltä se myrkytys takuulla tuli, koska vain minä olin ainoa, joka söi ja joi eri tavalla kuin muut. (Makasin paikallisessa klinikassa kaksi ja puoli päivää ripuloiden!) Älkää siis antako ulkonäön pettää! Moni kakku päältä kaunis…niinhän sanontakin kuuluu ;)

Syöminen täällä on todella edullista verrattuna suomalaiseen hintatasoon. Aamiaisemme (keitto, alkupalat, teetä niin paljon kuin jaksaa) maksoi yhteensä vajaa 7000 rieliä eli noin 1,5 dollaria, euron verran! Kerroin äidille, että Helsingissä on paikka (Aikatalo), jonka eräs thaimaalainen kokki on perustanut. Sieltä saa samantyylistä ruokaa ja hinnaltaan se on minusta edullista ajatellen suomalaisia hintoja yleensä. Äidistä se oli kuitenkin aivan karmean hintaista ja ymmärränhän minä sen. 7,90e on iso raha, varsinkin kun suurin osa täällä tienaa helposti vain reilun euron päivässä.

Perheeni täällä elää todella nuukasti. He eivät käy ulkona syömässä illallista tai muuta sellaista ellei ole jokin erikoisempi tilanne, kuten meidän vierailumme. Aamuisin pitäisi herätä aikaisin, jos tahtoo saada ruokaa valmiiksi ennen kuin ihmisten pitäisi rientää töihin. Siksi täällä käydään hakemassa ravintolasta ruokaa, jota siten syödään pikavauhdilla. Aamuisin tarjottavat ruuat eivät ole kovin kalliitakaan. Miettikää vaikka, miten paljon yksi kahvi maksaa mukaan otettuna jostakin suomalaisesta kahvilasta?

Paljon on muuttunut ravintoloissa sitten vuoden 1995, jolloin kävin ensi kerran Kambodzhassa sieltä lähdön jälkeen. Silloin istuimme oikeasti kadulla pienissä lasten muovituoleissa (joita taidetaan Suomessa pitää korokkeina ylöskapuamiseen) ja söimme ruokaa keskellä katua. Nyt asiakkaille voidaan tarjota pöydät ja tuolit, jopa tuuletin! Nyt ei ole enää niin iso juttu, että saa juomansa jäillä tai suoraan jääkaappikylmänä. Niin ja on myös se iso muutos, että tie kotimme edustalla on nyt päällystetty asvaltilla, eikä hiekkaa siten lentele tuulen mukana niin kovasti kuin ennen. Niin se kehitys kulkee, täälläkin puolella maapalloa. Voikaa hyvin ja muistakaa syödä kunnon aamiainen, sillä se päivä lähtee käyntiin, ainakin täällä!

Teidän, Kieng

 

<--- Dim Su-alkupalat (Jätin tällä kertaa väliin.)

<--- Jauhoista tehty leipänen. (Yleensä puolitetaan.) On friteerattu ja yksi lemppareistani, vaikka ei sovellu rasvaisuutensa takia kovin usein syötäväksi.

<--- Varsinainen pääaamiainen: naudanlihasuikale ohutriisinuudelikeitto kasviksilla. Ruoka juomana teetä (keskellä) ja vieressä ovat Dim Sumit ja dippikastike sille. Nami!

<--- äitini ja isän serkku, josta minulla ei ollut mitään hajua ennen kuin ilmestyi Phnom Penhin kotiimme , asuu Minnesotassa, USAssa.