Paluu menneisyyteen – askeleeni eteenpäin…

Lapsena mietin usein, mistä mahdan tulla. Monta kertaa oppitunneilla (historia, uskonto, filosofia, psykologia…) annettiin tehtäväksi piirtää oma sukupuu. Reilut 9-vuotiaaksi asia oli minulle selvä, vaikka aina ihmettelinkin isäni puhumattomuutta, kun kyselin tädeistä, sedistä, isovanhemmista jne. Mennessäni vuonna 1995 syksyllä kuukaudeksi Kambodzhaan isäni kanssa, elämäni muuttui enemmän, kuin olin kuvitellut. Se muuttui oikeastaan totaalisen lopullisesti, eikä siihen tarvittu kuin yksi pieni hetki ihmisen elämässä.

Kun Phnom Penhin lentokentällä pääsin passintarkastuksesta (pelkäsin kuollakseni, että meidät käännytettäisiin takaisin, kun meillä oli ne muukalaispassit) isän kanssa ja tulimme kentän ulostuloaulaan, minulle täysin tuntematon nainen syöksähti itkien kaulaani ja rutistaa puristi minut syliinsä. Sitten saman teki veljeni Lengin näköinen poika (hetken luulin tulleeni hulluksi, juurihan jätimme Lengin Helsinki-Vantaan lentokentälle edellisenä iltana!) ja lopulta vielä minua reilusti päätä lyhyempi tyttö, hänkin pelottavasti Lengin näköinen kiepsahti kaulaani. Siinä hötäkässä isää käteltiin, päätäni taputeltiin ja jos olisin jotain siinä tilanteessa tehdä, niin haihtua savuna ilmaan. Minusta tilanne oli pelottava! Olin nimittäin miettinyt koko lennon ajan pääni puhki, miltä tuntuisi tavata isoäitini ja äitini sisaruksia eli tätejä ja enoja. Automatkalla kohti paikkaa, jossa tulisimme viettämään seuraavan kuukauden päässäni pyöri.

Vieras nainen kaappasi itsepintaisesti minut vierelleen autossa ja höpötti koko ajan, miten kovasti oli ikävöinyt minua menneinä vuosina. En pystynyt pyristelemään irti siitä otteesta, jolla nainen minua piteli, vaikka muistan tunteneeni kasvavaa pakokauhua siitä, mitä ihmettä minulle tapahtuu, ja kuka tuo vieras, jollain tapaa kuitenkin tutunnäköinen nainen oikein oli?!

Perillä pöytä levitettiin nopeasti esiin ja ruokaa kannettiin useissa lautasissa esille ja ihmisiä lappoi talon edustalle, sisällekin tuijottelemaan, taputtelemaan isää ja minua. Naurua raikui kaikkialla.Tunsin osittain olleeni jonkin sirkuspelle, jota tultiin joukolla katsomaan tai ehkäpä kuin saalis, jota hyeenalauma ahdisteli. Korvat höröllä kuuntelin, mitä minulle tai isälle sanottiin, mutta menetin kykyni vastata mihinkään kysymykseen. Päässäni kyllä risteili vastauksia, muodostin niitä khmeriksi sitä mukaan, kun joku kysyi jotakin minulta. En vain saanut sanaa suustani. Muistan, miten vieras nainen kehotti minua riisumaan liivini pois, jotta kuumuus ei vaivaisi niin kovasti. Rong tuli vierelleni ja yritti elein irrottaa liivini. Minä säpsähdin ja vetäydyin nopein liikkein ja puristin itseäni kuin olisin halunnut halata itseäni. Kuulin, miten asialle naureskeltiin. Kylläpäs tyttö tykkää liivistään!

Halusin kovasti vastata naureskelijoille, suorastaan kivahtaa heille: En minä tästä liivistä niin pidä, mutta jos otan tämän pois, lähtee tämä alla oleva paitakin ja sitten jäisi yläkroppa paljaaksi ja en minä sentään niin tyhmä ole, että rupeaisin ventovieraiden ihmisten edessä olemaan puolialaston! Ettäs tiedätte! Mutta vaikka muotoilin vastauksen ja se oli huulillani, tuntui kuin jokin voima oli sulkenut suuni. En saanut ulos pihaustakaan. Piiloliivi-paitapuseroni jätettiin rauhaan ja sen sijaan minut ohjattiin istumaan pihalle levitetyn pöydän äärelle, johon oli tuotu useampaa sorttia ruokalajeja ja riisiä oli pienissä kupeissa.

Ruokailun ohella isältä udeltiin kaikenlaista, minä keskityin tiiviisti syömiseen, vaikka päässä risteili samaan aikaan varmaan tuhat kysymystä! Muistan, miten yksi pöydän äärellä istuneista, aika vanhahko mies puheli minulle sanoen, minun varmana pitävän herkkusienistä. Olin tosiaan napannut puikoillani kiinni herkkusieniä täynnä olevan ruokalajin paloja ja syönyt niitä riisin kera. En tohtinut sanoa miehelle, että ne muut ruokalajit olivat minusta niin liukkaan näköisiä, etten kehtaisi kokeilla puikoilla onneani niiden saamiseksi omalle lautaselleni. Muistan ajatelleeni, etten halua sotkea pöytää pudottamalla vahingossakaan mitään sille. Koska syömäpuikkokäsi tuntui toimivan epämääräisen epävakaasti, päätin ottaa vain sitä, minkä varmasti saisin ongittua lautaselle siististi. En tietenkään sanonut tätä ystävällisen näköiselle miehelle. Tyydyin vain hymyilemään hänelle ja nyökytin samalla.

Ruokailu kesti ja kesti (luulin, ettei se koskaan lopukaan) ja siinä ohella tuli vuolaana virtana ihmisiä meitä taputtelemaan ja kyselemään kuulumisiamme. Erotin sellaisia lauseita kuin; Kyllä on tyttö veljensä näköinen!, Voi, miten onkin kasvanut sitten viime näkemän! Miten onkin niin vaalea!, Hyvänen aika, onpa hänestä tullut pitkä ja sitä rataa… Lopulta ilta kääntyi yöksi ja väen mentyä pois käytiin yöpuulle. Minulle oli valjennut siihen mennessä jo, että emme olleet menneet ainakaan isoäitini luokse, koska en ollut nähnyt ketään vanhaa rouvaa, joka olisi ollut samannäköinen kuin kuvassa ollut isoäiti, jonka olin juuri pannut merkille ennen lähtöämme Suomesta.

Sitten kentällä minua halannut Lengin näköinen poika (joka tuntui olevan hyvin paljon myös minun näköinen) kertoi nimensä olevan Meng ja selitti, olevansa vanhin isoveljeni. Sitten se Lengin näköinen tyttö kertoi olevansa pikkusiskoni Hieng. Sitten olivat pojat Keng ja Heng ja heidän äitinsä Rong. Sukulaisuussuhteita siinä kerrottiin minulle, mutta en ymmärtänyt kunnolla, mitä ne sanat oikein tarkoittivat. Meillä ei ollut (eikä ole nykyäänkään) muita sukulaisia kuin perheenjäsenet, joten en ymmärtänyt silloin muita sukulaisuussanoja kuin äiti, isä, veli, sisko, isoäiti, täti ja setä. Yksikään niistä sanoista ei kuvannut sitä, mitä Rong ja hänen poikansa ovat minulle. Sitten putosi se atomiluokan uutispommi; se nainen, joka niin kovasti oli itkenyt ja rutistanut minua lentokentällä on minun äitini! Siis oikeasti; hän on minut synnyttänyt ja se äiti, jonka olin hyvästellyt edellisenä päivänä lentokentällä Suomessa, on äitipuoleni ei biologinen.

Isäni oli silloin tällöin puhellut Suomessa, että minulla ja Lengillä on äiti Kambodzhassa. Tuohon päivään asti pidin isän kertomaa asiaa suuren luokan narrausyrityksenä! Eihän kukaan äiti jäisi asumaan maapallon toiselle puolelle, jos omat lapset asuvat Suomessa?! Olin vakaasti sitä mieltä, että isä vaan hassutteli ja koitti saada minut taas uskomaan johonkin hulluun tarinaansa. Isäni kun on aina ollut hyvä narraamaan ja vitsailemaan ja naureskelemaan eri asioille. Minä taas olin aina ollut hyväuskoinen. Muistan jopa sen, miten pakolaisleirillä asuessamme Leng kavereineen huijasi minua laskemaan silmät kiinni 100 ja sinä aikana pojat ottivat jalat alleen. Minä kun olin veljelleni usein sellainen kiusankappale, takiainen, joka tahtoi joka paikkaan mukaan, mutta joka myös osasi parkua, jos loukkasin itseni. Leng inhosi sitä, kun en pysynyt vauhdissa mukana (pojat tykkäsivät juosta paikasta toiseen), varoittelin ettei jotain saanut tehdä, koska se oli kiellettyä tai kertoisin asiasta aikuisille jne. Olin siis riippakivi ja pojista oli aina hauskaa, jos he onnistuivat huijaamaan minua niin, että pääsisivät minusta joksikin aikaa eroon.

Tuona iltana, kun tarina eri äidistä kerrottiin muiden kuin isän suulla, saatoin vasta uskoa sen olevan totta. Etenkin kun sain katsottavakseni valokuvia itsestäni vauvana tämän vieraan naisen kanssa. Olin Suomessa aikaisemmin jo ihmetellyt, miksi minusta ei ollut oikein mitään kuvia vauva-ajalta, vain taaperoikäisestä lähtien. Selitin asian itselleni, että pakolaisleirille mennessämme kuvia ei voinut ottaa mukaan. En koskaan kysellyt asiasta vanhemmiltani, koska ajattelin kysymykseni voivan aiheuttaa heille huonoja muistoja entisestä elämästämme Kambodzhassa. Ja niissä kuvissa olin tosiaan minä, sitä en epäillyt hetkeäkään. Olin ajatellut, että kun saisin joskus nähdä kuvia itsestäni vauvana, olisin valtavan iloinen! Olin näet surrut sitä, ettei minulla ollut luokkatoverieni tapaan näyttää itsestäni vauvakuvaa. Asia oli tullut esille uskonnon tunnilla, kun käsittelimme lapsen kastamista. (Silloin kouluun sai tuoda oman kaste- tai vauvakuvansa näytettäväksi, ja minulta ei löytynyt kumpaakaan.).

Toisin kuin olin kuvitellut, en ollut valtavan iloinen nähdessäni ne kaipaamani vauvakuvat. En osannut sanoa mitään, vaikka näin kuvista, että nyt ei ollut kyse mistään isän hupsuista narrausyrityksistä. Kovasti yritettiin udella, olinko ikävöinyt heitä. Ajatuksissani vastasin; Miten voi ikävöidä jotain, mistä ei tiedä eikä muista? Hämmennyksen vallassa en osannut oikein antaa mitään järkevää vastausta ja toisaalta pelkäsin kovasti loukkaavani heitä, jos vastaisin vaan kieltävästi. Nyökyttelin vain hiljaisena ja päässäni risteili hyvin monia kysymyksiä, joita en kuitenkaan pystynyt lausumaan ääneen. Jos ihminen voisi särkyä kuten lasi, sinä iltana minä hajosin tuhansiksi sirpaleiksi. Asiat, joihin olin uskonut ja kuvitellut olevan itsestään selvä asia, olikin valhetta. Minulla oli äiti täällä… Miten ihmeessä sellainen oli päässyt käymään?!

Vuosien myötä olen kuullut eri versioita asiasta. Yhden mukaan sisällissodan jälkeen vanhempani palasivat takaisin Phnom Penhiin vanhaan taloonsa, joka oli säilynyt ehjänä (joka on nykyään verho- ja kangaskauppana) ja ryhtyivät yrittäjiksi rakentaen mm. tuoleja. He saivat neljä lasta; Meng (-79), Leng (-83), minä (-85) ja Hieng (-86) ennen kuin isä lähti vuoden 1986 lopulla Thaimaan pakolaisleirille ja päätyi vuoden 1989 lopulla Suomeen. Äiti sanoi, ihmetelleensä, kun eräs perheemme tuttu tuli kertomaan nähneensä isän ja meidät lapset (Leng ja minut) Kompong Somissa (Sihanoukville), kun meidän olisi pitänyt olla isäni synnyinseuduilla aivan toisessa suunnassa. Äiti oli lähtenyt saman tien peräämme, mutta tullut muutaman tunnin liian myöhään. Olimme ehtineet lähteä veneellä kohti Thaimaata ja hän joutui palaamaan tyhjin käsin kotiimme. Samalla äidin piti luopua hänen ja isän yrityksestä, koska alaiset lakkasivat tekemästä töitään, kun isä ei ollut enää johtamassa heitä ja äiti ei pärjännyt yksinään Rongin kanssa raskaan työn kanssa.

Äiti on kertonut, että hänen elämänsä romahti isän lähtiessä kirjaimellisesti. Ennen sitä oli ollut ihan mukavasti varallisuutta. Yhtäkkiä äidin oli keksittävä toinen keino ansaita toimeentulonsa. He ryhtyivät myymään leipäsiä, joita ihmiset usein söivät aamuisin. Työ oli tietenkin raskasta, koska sitä varten oli herättävä aamuyöstä (kuten leipurit tekevät Suomessakin!), vaivattava taikina ja paistettava leipäset ajoissa valmiiksi ennen kuin niitä voisi myydä nälkäisille ihmisille heti aamutuimaan. Täällähän ihmiset aloittavat päivänsä yleensä siinä 5.30-6.30 välillä. Äidin mukaan hänen kasvonsa menivät yhteisön edessä. Osa naapureista oli avoimen vahingoniloisia, toiset taas tunsivat sääliä, jotkut ehkä myötätuntoakin. Äidille tilanne oli vaikea ja hänen oli vaikea katsoa ihmisiä silmiin tuntematta suurta häpeää. Mutta hän on selvinnyt menneistä vuosista sinnikkyytensä ja periksi antamattomuutensa ansiosta.

Minulle tämä tarina isän lähdöstä on suuri kysymys-merkki!! Olen saanut kuulla kasvattiäidiltäni ja isältäni aivan toisenlaisen tarinan tapahtumien kulusta. Sen mukaan heidän tiensä erosivat pakomatkamme aikana, kun jotain tapahtui (mitä, se on edelleen epäselvää minulle), ja äiti joutui palaamaan Mengin ja Hiengin kanssa takaisin ja vain isäni, kasvattiäitini sekä minä ja Leng pääsimme päämäärään – Panat Nikhomin pakolaisleirille. Myöhemmin kun pääsimme Suomeen isä sitten lähetti äidille sanan meidän olevan hengissä ja sen mukana myös rahaa ja kuvia minusta ja Lengistä.

Äitini on täällä ollessani kertonut, ettei ole ollut menneinä yli 24 vuoden aikana ollut isälleni vihainen isälle ennen kuin vasta nyt. En tiedä, mikä on sitten syynä, mutta äidillä on kiehunut täällä ollessani hyvin usein ja isä lähtee melkein joka aamu kotoamme johonkin koko päiväksi palaten takaisin vasta yöksi. Muutaman kerran hän on tosin mennyt yöksi sukulaistensa luokse, kun on käynyt maalla asuvan sukulaisensa luona. En tosin ihmettele isäni “pakoilua”, äidin ripitykset ovat olleet sitä luokkaa, että voin helposti uskoa teidänkin korvien punehtuvan, jos kuulisitte niitä sanoja ja äänenpainoa, mitä äitini on päästänyt suustaan pihalle! Nimittäin jos olen joskus ollut sitä mieltä, että Leng ja Sei Wha ovat tosi pelottavia kirotessaan vihaisena jotakin, niin äitini lyö heidät siinä mennen tullen 100-0!

Meng ehdotti, että vanhempani olisivat nyt viettäneet 38-vuotisyhdessäolopäivää ja sitten eroaisivat sovussa. Toistaiseksi jokaisella isäni vierailukerroilla (-95, –97, –99, –07, –10 ja nyt 2011) he ovat kyenneet eroamaan sovussa… Toivon sitä pyhästi tälläkin kerralla, ihan heidän oman mielenrauhansakin kannalta. Äidistäni paistaa näet aika vahvasti ajoittain katkeruus (jota en toki väheksy enkä myöskään ihmettele) ja se syö ihmistä sisältä eikä auta yhtään hyvän mielenrauhan saavuttamisessa, joka auttaisi paljon mm. terveyden suhteen. Kerroin äidille omista mielenterveysongelmistani ja niistä ahdistus- ja pelkotiloista joita tulee, kun huudetaan vihaisena (vaikkei se kohdistuisikaan minuun itseeni) ja se kyllä onneksi on saanut äidin hiukan miettimään sanomisiaan ja tekemisiään. Taitaa kuitenkin vaatia aikamoista itsekuria äidiltä ettei tee tottumustensa mukaisesti eli huuda mitä sylki suuhun tuo. Ainakin Jaajaan kanssa on hänelläkin mennyt hermot päivittäin, kun tyttö huutaa kurkku suorana, jos hänen tahtoonsa ei myönnytä. Ainakin äänenkäytön suhteen voidaan olla varma, että Jaajaa on sukua isoäidilleen!

Luin eilen turkulaisen ystäväni Kirsin Facebook-tilapäivitystä, jossa hän kertoi (todennäköisesti) vitsillä palkanneensa tonnilla jonkun tekemään suvustaan selvityksen ja sitten maksaneen samaiselle herralle pari tonnia, että tämä pitäisi suunsa kiinni selville saamistaan asioista.  Tuo kuvastaa, minusta hyvin tilannetta, minkä itsekin olen tässä vuosien myötä ja etenkin tällä matkallani kohdannut. Kun kaivaa juuriaan, pitää olla valmis kohtaamaan yllätyksiä…ei ole uusi juttu, että yksi jos toinenkin löytää sukututkimuksen tehdessään piilotettuja, vaiettuja asioita, ehkä suoranaisia salaisuuksia. Useinhan tämän luontoiset asiat pulpahtavat esiin hautajaisten jälkeen, kun esimerkiksi selvitetään perintöasiat On toinen asia, miten sitten ottaa vastaan ne yllätykset, joita selviää matkan varrella.

En tiedä vielä itsekään, miten selviän oman sukuni yllätysten kanssa. Mutta ainakin yritän selvittää niitä ja koota itsestäni vielä sen eheän (vaikkakin lasissa onkin säröjä) ihmisen, jollaisena toivon tulevaisuudessa itseni näkevän. Silloin olisin selvinnyt kaikesta kohtaamistani asioista voittajana! Eikä mikään olisi niin ihanaa, kuin tuntea voivansa olla normaali ja pystyä taas tekemään asioita, jotka olivat mahdollisia minulle vielä silloin, kun tapasin Panun. Harmi, että juuri turvallinen ilmapiiri ja rakastava läheinen saa aikaan mielen sille tuulelle, että se tahtoo selvittää asioita ja silloin ns. sairaus puhkeaa.

Olen äärettömän kiitollinen siitä, että rinnallani on sellainen ihminen kuin Panu! Heikompi ihminen olisi juossut jo pois kauas minusta. Mutta Panu on pysynyt rinnallani. Siksi voin oikeasti sanoa, miten paljon meille merkitsi sanoa viime kesänä papin edessä; Tahdon. Ei elämä helppoa ole ollut, vaikka sitä varmaan ajattelisi vasta-avioituneiden olevan onnensa kukkuloilla. Minulle jokainen päivä on oma haasteensa. Kiitos Panun ja eläimienkin, olen voinut selvitä niistä vaikeista hetkistä, joita tulee. Lisäksi muutamat hyvät ystävät (te tiedätte kyllä keitä tarkoitan!), ovat olleet tärkeä tuki kuten myös terapeuttini. Kiitos teille kaikille, olette minulle rakkaita!

Täällä olo vahvistaa entisestään sen, mitä olen jo aikoja sitten tiennyt – elämäni on Suomessa, minä olen enemmän suomalainen kuin tämä maa, josta lähdin pikkutyttönä maailmalle. Ja eikös ne kambodzhalaisetkin näe minut muuna kuin maanmiehinään; minä olen täällä aina “ranskalainen = ulkomaalainen”. Mitähän se Taivaan Isä oikein tarkoitti, kun loi minut muista lapsuudenperheenjäsenistä poiketen niin paljon vaaleammaksi? Ainakin olen saanut hupia kuunnellessani ihmisten mielenkiintoisia tarinoita ja olettamuksia minun mahdollisista aikomuksista tai alkuperässä, kun kuljeskelen heidän keskellä. Ei Isältä puuttunut ainakaan huumorintajua!

Näissä tunnelmissa tällä kertaa… Voikaa hyvin!

Teidän, Kieng

Sarjassa sukulaisiani – äitini Sieng Phaly

Tänään minulle on selvinnyt, etteivät äiti ja Rong olekaan serkuksia vaan äitini on Rongin täti! Äitini Sieng Phaly (sukunimi, etunimi) on syntyisin kiinalaisista vanhemmista. Hän on vanhempiensa 10. ja nuorin lapsi. Äitini on itse syntynyt Kambodzhassa, mutta hänen vanhempansa ehtivät saada 5 lasta Kiinassa ennen kuin he muuttivat isoisäni työn perässä tänne.

Äidin sisaruksista neljäntenä lapsena syntynyt sisko annettiin lapsena kasvatettavaksi perheeseen, jonka pojan kanssa hän sitten aikuisena meni naimisiin. Tapa oli hyvin yleinen entisajan Kiinassa. Vanhemmat saattoivat tehdä keskenään sopimuksia lastensa naittamisesta toisilleen näiden ollessa sylivauvoja. Joskus lapsi myös vietiin tulevan sukunsa (nainen siirtyi aina siihen suku, johon hänen aviomiehensä kuului) luokse kasvatettavaksi. 5. syntynyt sisarus, äidin isoveli annettiin äidinisän eli ukkini vanhimmalle veljelle. Äidinäiti eli mammani ei olisi halunnut tehdä niin, mutta isoisäi sanoi, että hänen veljensä (perheen esikoinen) oli pyytänyt saada kasvattaa lasta, koska ei ollut saanut vaimonsa kanssa yrityksistä huolimatta lasta.

Kiinalaisessa kulttuurissa pidetään tärkeänä sitä, että esikoispoika saa pojan, jotta suku jatkuisi. Poika jää naimisiin mentyään esi-isänsä suvun luokse (nimi säilyy), kun taas tytär siirtyy toiseen sukuun. Enoni on edelleen elossa ja äitini tapasi hänet ensi kerran vasta viime vuonna ollessaan enoni ollessa jo yli 70-vuotias ja äitinikin oli jo 60-vuotias! Ensitapaaminen mahtoi olla tunteikas…Samalla äiti tapasi myös siskonsa.

Äitini 9 sisaruksesta kaksi jäi siis Kiinaan perheen muuttaessa Kambodzhaan. Täällä perheen kolmas lapsi, enoni katosi sen jälkeen, kun ison riidan päätteeksi isoisäni käski häntä lähtemään talosta. Enoni lakkasi nimittäin pitämästä yhteyttä lähdettyään kotoa. Äidilläni ei ole muistikuvia kadonneesta veljestään eikä siten myöskään mitään tietoa, onko tämä nykyään hengissä vai kuollut. Kun ei ole mitään muistikuvia, äiti ei voisi myöskään tunnistaa veljeään vaikka tämä kävelisi kadulla vastaan (ellei tämä satu olemaan hyvin samannäköinen!). Enoni olisi iältään varmaan lähemmäs 70-80-vuotias, mikäli on elossa. Äitini puhuu hänestä aina kadonneena veljenään ei koskaan kuolleena. Tässä olisikin haastetta kerrakseen maikkarin “Kadonneen jäljillä”-ohjelman tekijöille!

Äidin 6. ja 7. sisarukset kuolivat molemmat alle kouluikäisinä johonkin sairauteen. 8. sisarus taas sairastui tuberkuloosiin tai muuhun tautiin, johon on nyt olemassa rokotus, mutta tuolloin siitä ei tiedetty Kambodzhassa ja hän kuoli vajaa vuoden ikäisenä. 9. syntynyt lapsi, enoni toimi sotilaana Lon Nolin (hallitsi USA;n tuella) hallinnon aikana ja katosi sen jälkeen, kun punakhmerit ottivat vallan 1975. Äiti uskoo veljensä kuolleen, koska Punakhmerit tunnetusti tappoivat kaikki Lon Nolin hallinnon aikaiset virkamiehet ja monet sotilaat syyttäen näitä kapitalismista ja ystävällismielisyydestä USA;ta kohtaan.

Äidin vanhin veli ja samalla perheensä esikoinen ja Rongin isä menehtyi Pol Potin hallinnon aikana. Tuolloin menehtyi myös äidin toisena lapsena syntynyt sisar sekä äidinäiti eli isoäitini. Äitini on siten ainoa perheestään, joka on vielä jäljellä ja Kambodzhassa asuneesta perheestään ainoa, jonka tiedetään varmasti olevan hengissä.

Itselläni monet tärkeät etapit elämässäni ovat olleet osittain myös surun hetkiä, vaikka itse tilaisuus olisikin ollut iloinen. Esimerkiksi, kun valmistuin ylioppilaaksi, surin sitä, ettei äitini ollut näkemässä tilaisuutta. (Kuten ei ollut näkemässä muitakaan koulun päättäjäisiäni ja muita tärkeitä hetkiä). Lisäksi kirjoitusten alla oli Konginkankaan bussiturma, jossa menetin ystäväni, ja valkolakkia painaessani tuli väkisinkin mieleen, miten hän ei ikinä painaisi sitä päähänsä. Viime vuonna taas pelkäsin häitten alla, että joko Panu tai joku muu tärkeä ihminen kuolisi. (Jotenkin tuuriini on kuulunut, että tärkeinä päivinä sattuu jotain inhottavaa…) Onneksi mitään sellaista ei tapahtunut. Äitini on sen sijaan joutunut kohtaamaan sellaisen surun. Äidinisä nimittäin menehtyi vain viikko ennen äidin ja isän häitä. En tiedä, miltä hänestä on mahtanut sellainen tapahtuma tuntua… Ainakin suru on varmasti varjostanut muuten iloista tapahtumaa.

Äitini ja isäni menivät naimisiin vuonna 1973. Suruaika, mitä täällä vietetään on yleensä 100 päivää, jolloin perheenjäsenet pukeutuvat valkoisiin vaatteisiin ja muutenkin vietetään ns. “hiljaiseloa”. Sinä aikana otetaan vastaan surunvalittelijoita ja myös munkki tulee rukoilemaan kuolemaa kohdanneen perheen talon luokse. Mutta, koska häät oli ns. “kuulutettu”, niin suruaikaa piti lyhentää ja häät pidettiin sovitusti ajallaan. Nuoripari, kun ei tavan mukaan voi olla kihloissa kuin korkeintaan pari kuukautta. 100 vuorokautta ylittäisi ajan reilusti ja sitten toisaalta, kun hääpäivä on sovittu, myös siihen eteen tehdyt valmistelut vaativat sen, että juhlat piti toteuttaa. Samoin kaikille kutsutuille vieraille ei olisi ehditty toimittaa sanaa häitten perumisesta ja se olisi taas ollut hyvin epäkohteliasta. Täällähän häihin kutsuttaessa on itse kutsu toimitettava perille kädestä käteen-menetelmällä. Joko hääpari itse tai joku kummankin perheestä (vanhemmat, sisarukset, isovanhemmat) voi toimittaa kutsun perille. Täällä kutsun lähettäminen postitse on epäkohteliaisuuden huippu. Joten äitinikin sai juosta aika lailla, kun meidän häitä juhlittiin täällä…(Sisko sanoi, että se osuus oli kaikkein rasittavinta, kun piti välillä matkustaa todella pitkän matkan päähän.)

Äitini ja isä ehtivät saada ensimmäisen tyttärensä v. 1975 ennen kuin täällä tapahtui se, mistä monet Kambodzhan yleensä tuntevat – Pol Potin ja punakhmerien valtaannousu. Isosiskoni eli nelivuotiaaksi ja menehtyi ennen vuoden 1978 lopulla, vain vähän ennen kuin olisi koittanut vapaus. Vietnamin armeijan tuo Kambodzhaan v. 1979 alussa lopetti vihdoin sisällissodan.Olen aina kuvitellut isosiskoni kuolleen aliravitsemuksesta johtuneeseen sairauteen, johon monet ihmisistä kuolivat, koska ruokaa annettiin niin niukalti. Äiti kertoi kuitenkin nyt kysellessäni, että yhtenä päivänä palatessaan myöhään illalla takaisin kommuuniinsa nukkumaan hän ei löytänyt siskoa mistään. Äiti kertoi toivoneensa tuolloin, että kyse olisi jostain uudelleenkouluttamisajanjaksosta. Punakhmereillä oli tapana näet kouluttaa ihmisiä niin aikuisia kuin lapsia uskomaan omaan ideologiaansa. Lapset kasvatettiin mm. vihaamaan perhekeskeisyyttä ja omia vanhempiaan. Äiti toivoi, että siskoni olisi viety tällaiselle leirille. Jonkun ajan kuluttua hänelle kuitenkin kerrottiin, ilmoitusluontoisesti, että hänen tyttärensä on viety hävitettäväksi. Äiti ei saanut koskaan tietää, miten hänen tyttärensä “hävitettiin”. Hän saattoi ja saattaa edelleen kuvitella, miten tytär kuoli. Ehkä “kivuttomasti” ja nopeasti luodilla tai sitten kuten monet pienet lapset kohtasivat loppunsa – jaloista kiinni ja pää puuhun, jotta luoteja säästettäisiin. Toivottavasti siskoni kuoli nopeasti…ettei hänen tarvinnut kärsiä kivuista kovin pitkään.

Samana päivänä kun siskoni oli viety pois, äiti ei löytänyt myöskään isoäitiäni. Äiti kertoi, että heidän “leirillään” saivat perheenjäsenet asua samalla alueella, samassa talossakin, mutta työmääräyksiä oli noudatettava. Joten äiti ei voinut tietää tullessaan “kotiin”, milloin isoäiti oli lähtenyt sieltä ja minne. Työpäivät kun olivat hyvin pitkiä ja usein he ehtivät vain nukkua talossa. Isoäidin tehtävänä oli ollut katsoa leirin lasten perään. Myöhemmin äiti sai sitten tietää, että isoäitikin oli hävitetty. Äiti arvelee, että syynä oli ollut se, ettei isoäidistä ollut enää hyötyä. kun lapsia oli hävitetty. Äidin mielestä syy isoäidin ja tyttären tappamiseen oli varmaan se, että Vietnam oli päässyt tunkeutumaan Kambodzhaan eikä ollut varmaan enää paljoakaan aikaa sille, ennen kuin punakhmerit menettäisivät valtansa. Piti siis hävittää mahdollisimman paljon ihmisiä, kun vielä ehti.

Tietenkään äiti ei tuolloin tiennyt, että Vietnam oli tunkeutumassa Kambodzhaan, mutta näin hän on pähkäillyt vuosien kuluessa tapahtumien kulkua. Sisällissodan aikana äiti menetti kaikki lähisukulaisensa. Jäljelle jäi vain isäni…Sinänsä hän oli onnekas toisin kuin serkkunsa Rong, jonka perheestä kukaan muu ei selvinnyt sodasta hengissä. Äitini lupasi tuolloin, että huolehtisi veljentyttärestään, eikä koskaan jättäisi tätä. Sen lupauksen äitini on kyllä pitänyt. Hän ja Rong ovat yhdessä pettämätön parivaljakko, vaikka äitini onkin selkeästi tämän perheen pää. En voi olla kuin ihailematta heidän sisukkuuttaan, sitä tahtoa, jota on tarvittu kasvattaessa 4 lasta aikuisiksi yhteisössä, jossa kasvojen menetys ajaa monet niin helposti kurjuuteen. Äidissä ja Rongissa on roppakaupalla takavuosien mainostettua Girl Poweria – vai olisiko kohteliaampaa sanoa Woman Poweria?

Näissä tunnelmissa, voikaa hyvin!

Teidän, Kieng

Sataa sataa ropisee–sukulaisia!

Täällä ollessani olen törmännyt jo useampaan sukulaiseen tai ainakin kuullut puhuttavan heistä. Kuvittelin, että tiedän suurin piirtein, missä meillä on sukulaisia – olin niin väärässä! Äidin puolelta tilanteen pitäisi olla suhteellisen helppo; Hänellä on yksi isoveli, joka syntyi Kiinassa (ja asuu siellä edelleen) ja jota äitini ei ole nähnyt kuin harvakseltaan. (Pitkään oli käsittääkseni niin, ettei edes tiedetty, missä enoni asuu ja onko hän yleensäkin hengissä). Käsittääkseni äidinisä eli vaarini antoi poikansa vanhimmalle veljelleen (joka oli vaimonsa kanssa lapseton), jotta suvun esi-isä-mikälie-uskomukseen pohjautuva riitti saatiin tehtyä. Esikoisen antaminen omalle veljelleen on ollut vaarille varmaan aika itsestään selvää, mikäli hän on ollut yhtään niin riitteihin uskova kuin esim. äitini. Äitini itse on syntynyt Kambodzhassa ja asunut täällä koko ikänsä.

Pol Potin vainojen aikaan äidin vanhemmat joutuivat teloitettaviksi (toivon mukaan oli nopea teloitus) ja sitä myöten äitini on ollut tavallaan aivan yksin ilman lähisukulaisia. Siksi hän on varmasti tullut niin hyvin toimeen serkkunsa Rongin ja hänen perheensä kanssa. Kun Rongilta meni myös kaikki lähisukulaiset, on naisten ollut varmaan helppoa tukeutua toisiinsa.

Isäni puolelta tilanne on sitten monimutkaisempi. Tiedän, että isäni lapsuudenperheessä oli 3 poikaa ja 3 tyttöä. Hengissä on enää kolme; isäni, setäni ja tätini. Isää lukuun ottamatta muut asuvat Kanadan Vancouverissa, jonne he muuttivat aivan 80-luvun alussa. Isän perheestä kuolivat vanhemmat, kaksi siskoa ja yksi pikkuveli. Pikkuveli oli joutunut punakhmerien hallinnon aikana vankilaan, koska oli leikkimielisessä tappelussa aiheuttanut vastustajalleen naarmun. Ukkini ja mammani olivat kovasti yrittäneet pitää poikansa hengissä viemällä hänelle kaikkea mahdollista ruokaa, minkä vain saivat käsiinsä vankilaan. Kun isän veli sitten vapautui, tapahtui jotain, jonka seurauksena veli vietiin saman tien teloitettavaksi. En tiedä syytä sille, eikä isäni halua puhua asiasta ja tuntuisi kurjalta kysyäkään.

Isälläni on serkkuja useampia mm. Ruotsissa, Göteborgissa. Heitä taitaa olla siellä ainakin 3. Näiden serkkujen isä asui Kiinassa viime vuoteen asti, jolloin hän paluumatkalla Ruotsiin sairastui keuhkokuumeeseen ja joutui Vantaan Peijaksen sairaalaan hoidettavaksi. Vanha mies kieltäytyi hoidosta ja nukkui pois toisena yönä. Ihmettelin, miksi hän oli kieltäytynyt hoidosta, mutta isän serkut kertoivat, että hän sairasti parantumatonta syöpää ja halusi siksi kuolla nopeasti, koska kivut olivat aika pahat.

Isän serkkuja oli aika jännää tavata niin pitkän ajan jälkeen (tapasin heidät viimeksi –94), mutta muistin edelleen oikein yhden serkun vanhimman pojan nimen; David! Pikkuserkkuni asuu nykyään kuulemma Singaporessa! Meidän ollessa pieniä en osannut ruotsia, David ei ymmärtänyt suomea ja kumpikaan ei osannut toistensa äidinkieltä (kiina ja khmer), ainoat sanat, jotka tajusimme olivat niinkin tyypillisiä kuin kirosanat! Davidin isä oli töissä jossakin tehtaassa, jossa oli paljon suomalaisia ja David osasi sanoa suomeksi saakeli. Hän opetti minulle ja Lengille joitain ruotsalaisia kirosanoja, mutta en edes muista niitä… Kun jos totta puhutaan, ruotsiksi kiroileminen ei edes kuulosta niin pahalta, mitä suomalaiset sanat…

Täällä olen tavannut kaksi isän pikkuserkkua. Toinen heistä asuu Minnesotassa, Yhdysvalloissa ja on täällä lomalla. Hänen vaimonsa on ollut täällä jo lokakuusta lähtien. Heillä on mm. elektroniikkaa myyvä liike Soraya-kauppakeskuksessa, joka on täkäläisille “kallis”. Heidän liikkeessä oli myynnissä mm. iPadeja, pelikonsoleita ja niiden pelejä. Pikkuserkku vaikuttaa kyllä mukavalta. Äidin mukaan hän on ainoa isän sukulaisista, joka käy säännöllisesti aina tapaamassa äitiä ja perhettäni täällä, silloin kun tulee Kambodzhaan.

Yksi isän pikkuserkuista asuu sitten Phnom Penhissä ja on töissä juurikin lentokentällä. Yhden pikkuserkun tai serkun kuulin asuvan maaseudulla, samalla alueella, josta isäni on alkujaan kotoisin. Isä on käynyt siellä jo kahdesti minun ollessani täällä. En ole vielä kärttänyt mukaanpääsyä, kun ei oikein innosta mennä miesten kesken. Eikä se sitä paitsi ole täällä edes sopivaa. (Siis minä, nuori nainen ja vanhat miehet).

Joku isän serkuista tai pikkuserkuista asuu Pariisissa ja sukulaisia taisi olla myös Utrechtissa. Minulla on vielä aikamoinen työsarka, jos tahdon selvittää juurta jaksain isän sukulaisten olinpaikkoja… Meinasin unohtaa jo, onhan minulla pikkuserkku Bellewuessa, Seattlen naapurikaupungissa. Hän on kyllä hyvää matkaa lähemmäs 50 ja hänellä on aikuinen tytär. Joten hän sopisi paremmin minun isäni serkuksi. Ihan mukava ihminen, jota voisin mennä tapaamaan uudelleenkin. Ainakin olen sitä mieltä, että Seattle kannattaa käydä vielä tarkemmin katsastamassa ja toivottavasti tällä erää saisin mukaani Panun.

Täällä on satanut minun ollessani muutaman kerran, joten se tietää takuulla hyvää sienisatoa,   toivottavasti myös sukulaistenkin osalta tihkuisi enemmän tietoja!

Salapoliisitunnelmissa, voikaa hyvin!

Teidän Kieng

<== Isän pikkuserkku, joka työskentelee lentokentällä.