Lee + Kong + Vou + Heikkilä = Pörrönen?!

Yksi asia, mikä mietitytti minua lapsena kovasti oli sukunimemme. Luulin, että Vou olisi varmasti aika yleinen Kambodzhassa tai ainakin sitä esiintyisi jonkin verran. Silloin kun paljastui, kuka on biologinen äitini, tuli myös ilmi, että puolet vanhempani lapsista kantoi sukunimeä Vou ja puolet Kong. Eikä siksi meitä niin helpolla osatakaan yhdistää biologiseksi sisaruksiksi.

Kauhistelin silloin sitä, että sukunimeni voisi olla Kong! En Suomeen palatessani paljastanut kellekään, että sisaruksillani oli sellainen nimi. Siitä olisi tullut varmasti lisää tuulta siihen, miksikä minua jo muutenkin oli ehditty nimitellä; King Kongiksi! Jos esimerkiksi suutuin härnäämisestäni, väänneltiin naureskellen, miten pelottava King Kong onkaan, kun availee suuta noin (totta kai sain hepulit, kun kiusattiin ja yritin pitää puoleni) ja lopulta sitten annoin periksi ja lakkasin sanomasta vastaan ja yritin vain kestää… Aina seuraavaan kertaan, kun sorruin taas laittamaan vastaan ja haukkujat saivat uutta tuulta purjeisiinsa.

Lapsena tykättiin usein tehdä runoista ja muista sanaleikeistä loppusoinnullisia. Harmi vain, että joku on aina turhan hyvä tekemään ilkeitä riimityksiä. Mieleeni välähtää aina joskus ilkein riimitys, jota olen joutunut kuulemaan;  Oli kerran King Kong, oli sellainen Vietkong ja sai lapsen nimeltä Hong Kong… Yritin tehdä itseni kuuroksi kaikelle haukkumiselle, varsinkin tälle viimeiselle riimitykselle. Monet kerrat yritin sanoa takaisin, etten ole kotoisin Vietnamista, jossa Vietkong-sissejä oli. Eipä se koskaan haukkujia hetkauttanut ja lopulta huomasin, että sanoin mitä tahansa, ei se auttaisi kiusaamisen loppumisessa. Se taisi olla pahin hetki elämässäni, kun tajusin että vaikka mitä tekisin, vaikka mitä sanoisin, ei minua tultaisi ikinä hyväksymään osaksi sitä yhteisöä, jossa olin.

Silloin noin kymmenen ikäisenä toivoin tulevani kuuroksi tai oikeastaan olisin halunnut lakata olemasta. Ei ehkä kovin mukavaa kuulla, että pieni lapsi toivoo kuolevansa, ja oikeastaan minä en olisi halunnut tuntea oloni sellaiseksi. Kuka lapsi nyt haluaisi ajatella kuolemaa? Minulle tunne oli kuitenkin hyvin tuttu ja läsnä monet kerrat.

Pääsiäisen aikana mieleeni nousee aina ne pitkäperjantait, jotka elin miettien Jeesuksen kohtaloa. Miten niin hyvä mies, joka auttoi toisia saattoi joutua kuolemaan tuomituksi, vain koska jotkut “viisaat” olivat sitä mieltä, että hän oli uhka heidän vaikutusvallalleen. Miksi he eivät voineet hyväksyä joukkoonsa yhden viisaan lisää? Sitä en voinut jotenkin käsittää, kun toinen ei ollut tehnyt mitään pahaa, ja sai silti kärsiä. Ensimmäisen ja toisen luokan opettajani selitys siitä, miten Jeesus sai kuolemallaan meille kaikille iankaikkisen elämän oli minulle ajoittain aikamoinen kauhistus. Jos saisimme kaikki elää iankaikkisesti, niin kiusattaisiinko minua sitten koko sen iankaikkisen elämäni ajan eli sille ei olisi odotettavissa ollenkaan loppua?!

Opettajani opetti, että voisimme aina rukoilla Taivaan Isää, kun kaipaisimme jotakuta kuuntelijaa, ja emme osaisi puhua asioista vanhemmille tai jollekin aikuiselle. Taivaan Isä ei suuttuisi koskaan siitä, mitä me hänelle kertoisimme, koska juuri Häneen meidän pitäisi luottaa. Isä huolehtisi meistä kuin paimen lampaistaan. Puhuin paljon Taivaan Isälle, sitten joskus lakkasin puhumasta, kun ajattelin ettei se auta. Sitten satuin lukemaan Pikku Heidi-kirjaa, jossa samainen tyttö koki saman kuin minäkin. Lakkasi rukoilemasta, kun rukouksiin ei tullut vastausta. Mutta lopulta Heidi sai onnellisen lopun. Johanna Spyrin kirja on yksi lempikirjoistani varmaan siksi, että se valoi minuun jollain tapaa toivoa, ettei se kaikki paha olisi ikuista. Aika ajoin minun on luettava kirja uudelleen, koska se vain jollain tapaa tuo minulle muistutuksen siitä, miten kaikkiin rukouksiin lopulta vastataan. Aina ei siten, kuten me haluaisimme, vaan vielä paremmalla tavalla. Tajusin juuri, että kirjahyllyssämme oleva kirja on siskoni Sei Whan. En edes muista, miten se päätyi minulle, mutta pitää sitten hankkia uusi, kun sisko tahtoo omansa takaisin.

Isäni on sukunimeltään oikeasti Lee, mutta hän vaihtoi nimensä Kongiksi, jotta sulautuisi häntä Phnom Penhiin asumaan auttaneen tuttavansa kanssa samaan sukuun.  Hallinto kun oli määrännyt, että työtä pääsi tekemään Phnom Penhiin vain jos olisi lukutaitoa ja erityisosaamista. Jos oli saanut luvan pääkaupungissa asumiseen, saattoi saada omat sukulaisensa töihin joko omaan yritykseensä tai jonkun toisen alaisuuteen. Vanhempieni tuttava käytti silloin tuntemaansa kiitollisuutta isovanhempiani kohtaan “adoptoimalla” isäni sukuunsa. Näin isä pääsi töihin Phnom Penhiin ja kun hän sitten menestyi työssään, hän pystyi saamaan luvan työskentelyyn ja asumiseen myös äidilleni. Pelkkä se, että äitini oli isän vaimo ei riittänyt paluumuuttoon, vaikka äitini on nimenomaan kotoisin Phnom Penhistä, koska täällä hän on syntynytkin ja suurimman osan elämästään viettänyt!

Se, miten sukunimestä Kong tuli Vou johtuu sitten siitä, että setäni vaihtoi sukunimensä ennen Kanadaan muuttoa. Setäni pyysi, että isäkin vaihtaisi nimensä, jotta hän voisi myöhemmin saada isän ja perheemme asumaan Kanadaan. Se hanke jäi toteutumatta ja meidän tiemme vei Thaimaasta Suomeen. Sinänsä isälleni olisi ollut helpompaa, jos hän olisi päässyt sukulaistensa pariin vieraassa maassa. Lisäksi Vancouverissa olisi enemmän samaa kieltä puhuviakin. Mutta toisaalta, jos ajattelen vain itseäni ja jossain määrin isääkin, meille oli onni päätyä Suomeen.

Sairastin lapsena jo vauvaikäisestä alkaen todella paljon. Aivokalvontulehduskin tuli sairastettua ja sen takia olin hoidettava sairaalassa useamman kuukauden ennen kuin vaara oli ohi. Jos emme olisi päätyneet Suomeen, olisi monet minun sairauksistani aina silmien karsastamisesta ja kaukonäöstä hampaiden oikomishoitoon olleet sen varassa, että meillä olisi ollut itse rahaa maksaa ne. Suomessa ei onneksi ole niin suuri merkitys sillä, onko ihminen varakas tai onko hänellä vakuutus, ennen kuin hänet voidaan hoitaa. Ketään ei jätetä samalla tavalla kuolemaan kuin täällä. Isän sairastuttua sokeritautiin (1. tyypin), sai hänkin heti apua, eikä rahatilannettamme kyselty sen enempää. Toisin on Kambodzhassa, jossa esimerkiksi isän vanha ystävä menehtyi tautiin, koska sitä ei osattu hoitaa oikein. Täällä ihmisillä on välillä todella pelottavia uskomuksia, miten tietty tauti pitää hoitaa. Olen saanut varoitella isää uskomasta mihinkään kummallisiin poppakonsteihin

Naimisiin mennessämme olisimme ottaneet Panun kanssa yhteiseksi sukunimeksi Vou-Heikkilän. Mutta Suomen nimilaki kielsi sen ja sitten olisi pitänyt hakea poikkeuslupa ja sen kanssa aikaa olisi voinut kulua ainakin puoli vuotta ennen kuin siitä olisi annettu päätös, onko nimi käytettävissä. Täällä lapset saavat usein sukunimekseen muunnoksen vanhempiensa nimestä. Esimerkiksi siskoni tytär on Vyly (Hiengin virallinen nimi on Vutheavy (vy) ja hänen miehensä on Hongly (ly). Tällä logiikalla meidän lapsesta voisi tulla Ngnu tai Kiepa eivätkä ne muutkaan muunnokset kovin fiksuilta kuulosta . Minusta me voisimme ryhtyä Pörrösiksi! Jos siis pitäisi keksiä uusi sukunimi perheellemme. Siinä olisi oikein kuvaava sukunimi meille, kun meillä on näitä pörröisiä lapsiakin ! Tietysti olen nyt miettinyt väkisinkin mahdollisuutta ottaa isäni alkuperäinen sukunimi, jolloin minusta tulisi Kieng Lee, olisi sitten sama sukunimi kuin yhdellä lapsuuteni idolilla Bruce Leellä . Kuvitelkaa, jos Panu ottaisi saman sukunimen, hänestähän tulisi hienosti Panu Lee ja kun se lausutaan (Lii) niin siitähän tulisi Panulii! Ajatelkaas, kuinka hauskaa olisi kuulla Finnairin lennolla kuulutuksen: “Tässä puhuu perämies Panuliii! Olemme jo Skypessä ehtineet naureskella tälle vaihtoehdolle. Eikä Panu edes tyrmännyt sitä suoralta kädeltä . Taidan kuitenkin vielä pysyä tuossa Heikkilässä, vaikka se alkaa rasittaa minun matkusteluani täällä. Jokainen passintarkastus on täynnä ihmettelyä ja kummastelua ja saa selittää syyn sille, miksi sukunimeni on niin kummallinen. Täällä harva nainen ottaa naimisiin mentyään miehensä sukunimeä. Lapselle annetaan nimi joko isän sukunimen mukaan tai tehdään muunnos vanhempien nimistä. On myös niitä, jotka ottavat käyttöön äitinsä nimen.

Sen lisäksi, että olen kokenut useamman nimimuutoksen, olisi oikea etunimeni (virallinen siis) Vutheany (lausuttuna Vutheni). Täällä äidin naapurina ennen asuneessa perheessä on kaksi tytärtä, joiden etunimet ovat samat kuin meillä; vanhemmalla on Vutheany ja nuoremmalla Vutheavy. Ihmettelin sitä, ja kuulemma vanhemmat vain ihastuivat niin kovasti nimiin, että halusivat samanlaiset nimet lapsilleen, vaikka se sitten tarkoittikin, että samannimisiä lapsia oli pihapiirissä useampi. Tosin, koska täällä on tapana, että kotona on ns. kutsumanimi (minulla Seak Kieng), ei virallinen nimi tullut niin usein esille. Koulussa sitten piti käyttää sitä virallista nimeä. Veljelläni Mengillä puolestaan on sekä virallisena että kutsumanimenä samat Kong Meng (Meng on etunimi!). Jostain syystä hänen kohdallaan vanhemmat eivät tulleet keksineeksi muuta nimeä.

Täällä on nykytrendinä se, että lapsille annetaan mahdollisimman pitkiä ja hienoja nimiä. Sillä ikään kuin halutaan varmistaa, että lapsi on ns. hyvästä perheestä. En kyllä oikein tajua koko ideaa, kun minusta on hullua kuunnella, miten jonkun nimi on niin pitkä, ettei sitä sitten enää osata kunnolla lausuakaan. Eikä moniosaista nimeä jaksa koko ajan sanoakaan. Tulee mieleen lähinnä jotkut kuninkaalliset, kun nimet ovat muotoa Aurora Katariina Elisabeth Sofia Karoliina Kristiina…. Siis pelkästään etunimiä on useampi kuin kaksi . Sellainen ihminen, kun päätyy naimisiin vaikka kaksiosaisen sukunimen omistavan kanssa… (esim. Soisalon-Soininen), niin sitten kun ottaa vielä käytössä omankin sukunimensä… Olisi varmaan ainakin puhelinmyyjien painajainen…!

Tämä nimiasian selvittäminen ja selviäminen on ollut varsin outo kokemus. Sinänsä sitä ei pitäisi ihmetellä, että tällaista voi sattua, kun sen verran paljon olen kuullut kuitenkin tarinoita suvustani. Sitä vain, kun ei ole kuullut muiden kokevan samaa, niin on vaikea samaistua kehenkään. Kummallinen tarve ihmisellä, siis ainakin minulla, että olisi joku, jonka kanssa voisi ihmetellä yhdessä sitä hassua asiaa, että nimi on muuttunut ja syynä siihen on ollut sota ja sen jälkeiset ajat. En vielä ole ainakaan kuullut ketään, jolle olisi käynyt näin. Toisaalta, en kyllä yleensäkään ole tavannut ketään toista samasta kulttuuripiiristä tullutta, joka haluaisi yleensäkin jakaa näitä asioita. Täällä ja tämän kulttuurin piirissä opitaan jo aivan pienestä, ettei asioista kuulu puhua. Ei etenkään suuremmalle joukolle. Jos puhut, saatat menettää kasvosi ja samalla voit aiheuttaa sen, että sukusi menettää kasvonsa.

Ei siis ihan helppo asia puhua asioista ääneen, kun luodaan jo pienestä asti paineita siitä, mitä voi ehkä aiheuttaa sanomisillaan. Ainakin minä olen ottanut erittäin tosissani minulle annetut ohjeistukset. Onneksi on ollut aina yksi, jolle olen voinut kertoa kaiken – Taivaan Isä! Nyt elämässäni on tosin myös toinen, jolle olen voinut puhua aivan kaikesta ja hän on tietenkin Panu! En lakkaa korostamasta puhumisen tärkeyttä, kun olen joutunut itse omakohtaisesti kokemaan sen, mitä omien tunteittensa ja tarpeittensa patoaminen aiheuttaa.

Se, että sairastuin ensimmäisen kerran traumaperäiseen stressihäiriöön vuoden 2006 lopulla on monta kertaa saanut minut ihmettelemään, miksi muut eivät ole vielä sairastuneet? Miksi vain minä olen lapsuuden perheestäni ainoa, jonka elämä meni uusiksi sairastumisen myötä? Terapiassa olen vasta ymmärtänyt pikku hiljaa, että kaikki joutuvat ennemmin tai myöhemmin käsittelemään tapahtuneet asiat. Joillekin ne padotut asiat aiheuttavat esim. sen, että aggressiivinen käytös ei ole vierasta. Se, miten itse sitten kohtaa sairautensa on kokonaan toinen juttu. Jotkut valitsevat sen tien, etteivät ole yksinkertaisesti “hulluja”. Minä valitsin tämän kivikkoisemman tien. Tässä hakkaa päätään joskus seinään, toisinaan tuntuu, että on joutunut suohon, josta ei ole ylösnousemista. Mutta vielä minä jaksan uskoa, että koittaa päivä, jolloin nämä kaikki asiat eivät enää tee minua kipeäksi, enkä vajoa helposti dissosiatiiviseen tilaan, kun kohtaan asioita, jotka tuovat omat kokemukseni mieleen.

Uusia nimiä suussani maistellen, voikaahan hyvin siellä koto-Suomessa! Teidän Kieng

Sarjassa sukulaisiani – isäni Hor Vou

Ajattelin kertoa teille myös isästäni, vaikka hän ei varsinaisesti täällä Kambodzhassa asukaan. Isäni on viettänyt kuitenkin 2/3 elämästään täällä, joten onhan se ihan perusteltua kertoa hänestäkin jotain. Sitä paitsi isä on se, joka minulla on aina ollut elämässäni, ainakin se yksi asia, joka on pysynyt muuttumattomana. Muita isiä, joista minun pitäisi tietää ei ole toistaiseksi tullut esille, ihan hyvä niin!

Isäni on syntynyt v. 1944 Kompong Chamissa. Hänen perheessä lapsia oli yhteensä 6; 3 poikaa ja 3 tyttöä. Isäni on lapsista toiseksi vanhin. Hänen isoveljensä (jota minun on kutsuttava kiinalaisittain tuope-sanalla) asuu nykyään Vancouverissa, British Columbia-osavaltiossa, Kanadassa. Sedälläni on vaimonsa kanssa neljä lasta ja tapasin heidät kaikki vuonna 2009, kun olimme isäni ja siskoni Raman kanssa sukuloimassa Kanadassa (ja poikettiin siinä samalla myös Seattlessa ja Bellewuessa, USA;n puolella). Tuope muutti Kanadaan pakolaisleiriltä 1980 ja pian sen jälkeen sinne lähti myös tätini (setäni auttoi katolisen kirkon avulla hänet perheineen Kanadaan). Tätini on perheensä 5. syntynyt lapsi ja nuorin tyttäristä. Häntä minun on kutsuttava keai-sanalla. Khmeriksi täti olisi min (jommankumman vanhempasi sisko) ja setä on om. Keai on kiinaa ja se paljastaa sukulaisuussuhteen enemmän kuin khmerinkielinen vastaava sana, koska se paljastaa kumman puolen vanhemman sisaruksesta on kyse ja samalla myös sen, onko kyseessä (tässä tapauksessa) isäsi nuoremmasta vai vanhemmasta siskosta.

Kambodzhassa (eikä myöskään Kiinassa, josta sukuni suurimmaksi osaksi on) ei ole soveliasta kutsua tätiä tai setää tai ketä tahansa vanhempaa ihmistä etunimellä. Joten minulla on ihan pimennossa se, mikä on setäni etunimi! (Sukunimi on nyt sentään se tuttu; Vou!) Enkä voinut kysyä isältä Kanadan matkalla, kun setä oli aina läsnä asian välähtäessä mieleeni. Ajattelin, että olisi sangen epäkohteliasta kysyä sukulaisensa nimeä (vanhemman ihmisen), kun tämä on läsnä. Sitten kun olimme tädin luona ja setä oli poissa, unohdin tyystin, mikä olikaan se asia, jota minun pitikään kysyä. Tädin nimen olen kuullut todella usein isän puheista (hän kun voi kutsua nuorempaa siskoaan etunimeltä), sedän nimeä en ikinä. Nyt piti sitten kysyä äidiltä sedän nimeä ja se on Chiv Vou.

Isäni ei päässyt lapsena kouluun kuin muutamaksi vuodeksi ja silloinkin kiinalaisille tarkoitettuun kouluun. Aikoinaan Kambodzhassa oli tapa, että kaikki kiinalaissyntyisiä kohdeltiin toisen luokan kansalaisina. Heidän oli esimerkiksi maksettava joka vuosi henkilökortista, joka oli tuohon aikaan pakollinen. Kambodzhalaisten ei sen sijaan tarvinnut sellaisesta maksaa, vaan he saivat sen ilmaiseksi. Nykyään ei ole pakko olla voimassaolevaa passia tai henkilökorttia. En tiedä, miten kukaan ns. tavallinen ihminen kykenisi edes hankkimaan passia, kun se maksaa reilut 100 dollaria (voimassa 3 vuotta). Mikäli laittaa summaan hiukan lisää saa passiinsa 7 vuoden voimassaoloajan. Serkunpoika Keng ansaitsee kuukaudessa noin 150 dollarin verran. Siinä saa säästää jonkin aikaa, että voi saada passin, kun ei koko kuukausipalkkaa voi laittaa kerralla passiin. Keng maksaa vielä skootteristaan kuukausittain 47 dollaria, kun oli pakko ostaa ajopeli varastetun tilalle. Ajokki on taas tarpeen, jotta voi mennä töihin. Täällä ei julkinen liikenne ole kovin kehittynyt, ainakaan vielä.

Kiinalaisten syrjimisen vuoksi isäni ei saanut käydä kovin paljon koulua (ja lisäksi hän joutui auttamaan vanhempiaan sisarusten elättämisessä) ja osaa vain vähäsen kirjoittaa kiinaa. Khmerin kieltä hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa, ainoastaan puhua. Sen lisäksi isäni kyllä puhuu jonkun verran vietnamia ja hiukan suomea. Sinänsä minusta todella hyvin ihmiseltä, joka ei ole käynyt pahemmin kouluja. Vietnaminkin isä on oppinut kuuntelemalla ihmisiä ja panemalla mieleen sanoja ja sanontoja. (Minä osaan siitä kielestä peräti kaksi lausetta!) Nykyään kieltä on myös käytettävä, kun isän vaimon äidinkieli on vietnam. Khmeriä isä sitten puhelee Suomessa vain meidän lasten kanssa ja joskus joidenkin muiden kambodzhalaisten kanssa.

Isän siskoista kaksi; 3. ja 4. syntyneet menehtyivät punakhmerien hallinnon aikana. Perheen nuorin lapsi, isän pikkuveli joutui punakhmerien hallinnon aikana vankilaan. Syynä oli se, että hän oli huvittelumielessä tapellut tutun ihmisen kanssa, mutta tämä olikin myöhemmin menehtynyt sisäiseen vammaan. Ulkoisesti ei ollut näyttänyt siltä, että kumpikaan “tappelun” osapuoli olisi loukannut itseään, mutta jostain syystä toinen kuitenkin kuoli ja isän veli sai siitä vuoden tuomion. Äitini kertoi, että isän vanhemmat tekivät kaikkensa saadakseen pojalleen ruokaa. Vangit kun kärsivät ruuanpuutteesta enemmän kuin ne, jotka tekivät työtä päivittäisen ruoka-annoksensa eteen. Kun veli sitten pääsi vankilasta, hän sanoi jollekin vartijalle jonkin sanan, joka oli tämän mielestä loukkaavaa. Joten sen sijaan, että isoäitini ja isoisä olisivat saaneet halata poikaansa, jota vastaan he olivat tulleet, poika vietiinkin läheiselle nummelle ja siellä hänet sitten teloitettiin. Isän vanhemmatkaan eivät selvinneet sisällissodasta hengissä. Tarkkaa tietoa en ole onnistunut saamaan, mitä heille oikein kävi. Mutta todennäköisesti on tapahtunut kuten äidin puoleisille isovanhemmilleni – muiden mennessä töihin, heidät on viety teloitettavaksi ja heitetty sitten joukkohautaan.

Isä joutui (äiti on kertonut minulle nämä asiat, koska isäni ei ole minulle pystynyt näistä puhumaan) sisällissodan vuosina tekemään työtä ulosteiden kanssa. Hänen piti kerätä joka päivä ihmisten ja eläinten jätökset ja kantaa ne pellolle, joissa ne piti käyttää viljelylannoitteena. Koska työtä ei todellakaan tehty hygieenisesti, isälläni on ollut kirjaimellisesti kädet kakassa! Isän piti välillä myös lähteä pidemmille reissuille ja kaivaa näillä reissuilla kastelukanavia ja salaojia. Isä näytti minun ja Panun ensimmäisellä yhteisellä Kambodzhan matkalla muutamia paikkoja (ajomatkalla Siem Riep – Phnom Penh), joissa hän muistaa tehneensä ojia punakhmerien hallinnon aikana.

Sen lisäksi, että monista töistä tehtiin ilman hygieniasta huolehtimista, työtä piti tehdä paljon. Suomalaisten keskimääräinen 40h työviikko taukoineen ylitettiin reilusti ja ilman niitä taukoja. Työtä tehtiin usein vähintään 12 tuntia päivässä. Joskus aamutuimasta keskiyöhön. Sellaisesta määrästä työtä sai sitten kupillisen riisivelliä, joskus ihan ehtaa riisiä. Riisin seurana saattoi joskus saada joitain kasviksia, hyvällä onnella hiukan lihaa. Sain pienenä jo kuulla, että pieniä eläimiä “metsästettiin” salaa, kun valvova silmä vältti, joten toisinaan ateriaan saattoi saada hiukan “luksusta”. Nämä pienet eläimet tarkoittivat sitten erilaisia pieniä liskoja, matoja, sirkkoja ja sen sellaisia. Näitä tarinoita ruuan puutteesta ja yleensäkin siitä, millaista ruokaa oli tarjolla saimme sisarusteni kanssa lapsuudessamme kuulla vanhemmiltamme monet kerrat. Se on takuulla tärkein syy sille, miksi itse olen onnellinen, kun saan vatsani täyteen päivittäin ja vielä voin syödä monipuolisesti ja minulla on jopa varaa valita vaihtoehdoista! Se on syy myös sillekin, miksi minusta piti lapsena jo olla todella iloinen kouluruuasta – ilmaiseksi (vaikkakin yhteisellä verovaroilla) sai syödä vatsansa täyteen, eikä lounas ollut kiinni vanhempien taloudellisesta tilanteesta!

Olen nähnyt kuvia, joita on otettu isästäni sodan jälkeisinä vuosina ennen Suomeen muuttoa. Täytyy sanoa, että tosi karmivan näköistä, kun isällä paistaa kylkiluut ja muutenkaan hän on kaukana siitä miehestä, miltä hän nyt näyttää – hiukan hyvinvointimasua omistavana! Äiti ja muutkin sukulaiset, joista on jotain kuvia heti sodan jälkeisiltä vuosilta ovat aikamoisia luukasoja! Isä on joskus sanonut, että häneltä taisi jäädä sodasta muistoksi ainakin ainainen nälän tunne. Juuri siksi hän on varmaan ollut koko elämäni aikana sellainen, että syö useita pieniä aterioita päivän aikana. Lisäksi isä on aina huolehtimassa, että ruokaa on varmasti pakastimessakin siltä varalta, ettei ole huomannut ruuan loppuneen jääkaapista. Tosin isä on kova myös säilömään ja säilyttää kotonaan aina kuivamuonaakin, jos vaikka maassa tapahtuisi jotain, mikä eristäisi hänet perheineen kotiinsa joksikin aikaa.

Pol Potin vallan päätyttyä ihmisten kotiinpaluu ei ollut aivan yksinkertaista. Vanhempani olivat asuneet ennen sotaa Phnom Penhissä. Nyt sinne päästäkseen oli ensin saatava työpaikka. Tämä määräys annettiin Vietnamin asettaman hallituksen toimesta Pääkaupunkiin haluttiin ensiksi vain lukutaidon omistavat ihmiset ja sellaiset, joilla oli jokin erikoisosaaminen. Äitini asui sodan jälkeen ainakin puolisen vuotta Prey Veangissa, jonne teimme tuossa viikko sitten päiväretkenkin. Isän onnistui saada tuttavansa kautta työpaikka Phnom Penhistä sillä verukkeella, että olisi tuttavan sukulainen. Äitini kertoi, että kyseinen tuttava oli joutunut punakhmerien aikana samalle työleirille, missä isä vanhempineen oli ollut. Koska tuttava oli yksinään sukulaistensa kuoltua isovanhempani olivat ottaneet hänet ns. pojakseen. He antoivat hänelle mm. ylimääräistä ruokaa, joita saivat kerättyä salaa ja tämä taas auttoi puolestaan isovanhempiani, kun näille annettiin liian suuria kuormia kannettavaksi. Siten kun tämä tuttava pääsi Phnom Penhiin asumaan ja töihin, hän auttoi isääni myös takaisin kaupunkiin.

Isän tuttavan tehtävänä oli olla eräänlainen johtaja laitoksessa, jossa huolehdittiin orvoiksi jääneistä lapsista. Hän auttoi isän saamaan työtä kanojen myyjänä. Isän ei tarvinnut työssään osata lukea khmeriä, mikä oli hyvä asia, koska paljastuminen lukutaidottomaksi olisi ollut ikävämpi juttu. Isäni on ollut aina hyvä kauppamies (vaikken alkuun ollut yhtään tyytyväinen siihen, että isä yritti Prismassa tinkiä banaanin kilohintaa alemmas…!), koska on taitava puhuja (hän varmaan muistuttaa sellaista pohjalaista kauppamiestä) ja tulee toimeen niin hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Hän jos kuka osaa naurattaa toisia, niin että monesti ihmiset taipuvat ostamaan häneltä, vaikka olisivat alkuun olleet liikkeellä “ei osto mielessä”.

Saatuaan säästöön tarpeeksi isä sitten ryhtyi myymään raudasta ja metallista valmistettuja tavaroita. Sitä työtä isäni teki siihen asti, kunnes lähti Thaimaahan. Hän osasi ja osaa nykyäänkin rakennella kaikenlaista. Mieleeni tulee Panun pappa, joka on kuulemma värkännyt eri tavaroiden osista omatekoisia käyttötavaroita aina porista alkaen. Isä korjasi lapsuudessani minun silmälasini sangat useamman kuin kerran, kun veljeni onnistui palloleikkeissämme potkaista se pallo aina suoraan naamaani (minähän yritin torjua kaikki maalipotkut ihan millä tahansa ruumiinosallani!), ja hyvä niin. Emme uskaltaneet käydä optikko-liikkeessä korjauttamassa laseja, kun pelkäsimme laskun olevan liian suuri. Tuli halvemmaksi tehdä asiat omin päin.

Isälläni on kaikkiaan 8 elossa olevaa lasta. Vanhin on vuonna 1971 syntynyt Mom, (isosiskopuoleni) joka asuu nykyään Prey Veangissa, noin 15-30 min. ajomatkan (mopolla) päässä Phnom Penhissä. Momilla on 6 elossa olevaa lasta, joista vanhin on noin 20-vuotias. Mom viljelee perheineen maata saadakseen elantoa. Maata heillä ei ole kovin paljon, joten suurin osa sadosta tulee omaan käyttöön. Mom käy aina välillä täällä Phnom Penhissä ja äitini on vuosien myötä avustanut häntä mm. vaatettamalla lapset ja antamalla rahaa ruokaan ja sen sellaiseen. Itse jätän aina rahaa sen verran, kuin pystyn Momia ja hänen perhettään varten, kun olen täällä käynyt. Tuntuu ikävältä, että Momin lasten koulunkäyntikin on jäänyt vähänlaiseksi, koska heidän on pitänyt auttaa elannon hankkimisessa. Lisäksi lasten sairastelu on vienyt paljon Momin voimia ja perheen varoja. Momin lapsista yksi menehtyi ripulin aiheuttamaan kuivuuteen ja hän ei saanut apua ajoissa, kun ei ollut rahaa maksaa hoidosta. Momin mies on myös riippuvainen alkoholista, joten sekin osaltaan vaikeuttaa hänen ja lasten elämää. Pitää olla tarkkana, etteivät ruokaan tarkoitetut rahat katoa juomiseen.

Isäni toisesta liitostaan (äitini kanssa) 5 lasta, joista siis isosiskoni kuoli Pol Potin vallan aikana ollessaan 4-vuotias. Meistä lapsista nuorimmalla pojalla ja nuorimmalla tyttärellä on lapset (10-vuotias Maria ja 3-vuotias Jaajaa) ja me tyttäret olemme molemmat naimisissa, pojat puolestaan eivät ole naimisiin vielä ennättäneet mennä. Ikäeroa vanhimman (elossa olevan) ja nuorimman lapsen välillä on 7 vuotta, joka on Hiengin mielestä ollut typerää, koska hän ei ikinä saanut olla isoveljensä kanssa samaan aikaan samassa koulussa.

Thaimaan pakolaisleirille isä lähti vuoden 1986 lokakuussa ja hän sai kasvattiäitini kanssa siellä 2 lasta, pikkusiskoni: Sei Wha (-87) ja Rama (-88). Suomeen tullessamme syntyi vielä 1989 isän nuorin biologinen lapsi, joka sai nimekseen Hannes. Tämä nimi tuli joltakin pakolaisvastaanottokeskuksen työntekijältä, kun häneltä oli kysytty, minkä nimen hän antaisi lapselleen. Niin ja vanhemmat halusivat antaa syntyvälle lapselle suomalaisen nimen siksi, että se olisi myös merkki tahdosta sopeutua Suomeen. Hannes saikin olla perheemme ainoa suomalainen aina siihen asti, kunnes presidentti Martti Ahtisaari myönsi meille suomen kansalaisuuden vuoden 1997 heinäkuussa. Nykyään presidentti ei taida enää olla se, joka kansalaisuuden myöntää allekirjoituksellaan. Muistaakseni asian hoitaa ulkomaalaisvirasto. Sillä kansalaisuusasiapaperilla on muuten isän kotona yksi kunniapaikoista – kehystettynä olohuoneen seinällä!

Äitini kertoi, että setäni tuope olisi auttanut meidätkin Kanadaan, mutta isäni ei ollut halunnut silloin lähteä, koska heillä meni hyvin Kambodzhassa ja Kanadassa olisi joutunut aloittamaan ihan puhtaalta pöydältä tuntemattomalla maaperällä. Sitten kun isä ja kasvattiäitini olivat vuorostaan pakolaisleirillä setä ei uskaltanut enää auttaa, kun pelkäsi, että äitini suuttuu. Tässä taas yksi asia, joka on minulle iso ?-merkki! Uskoako vaiko ei? Siinäpä pohdittavaa kerrakseen. Muutenkin isän tarina on joiltain osin minulle silti mysteeri, vaikka olenkin saanut kuulla siitä useamman kerran. On vain vaikeaa päättää, ketä uskoa. Samasta asiasta olen kuullut useamman version, joten välillä tuntuu, että pelaamme jonkin sortin rikkinäistä puhelinta. Täytyy vissiin vähän sulatella näitä asioita, joita täällä kuulee… ja siltikään en tiedä, voinko koskaan olla varma siitä, mikä on totta ja mikä ei.

Paluu menneisyyteen – askeleeni eteenpäin…

Lapsena mietin usein, mistä mahdan tulla. Monta kertaa oppitunneilla (historia, uskonto, filosofia, psykologia…) annettiin tehtäväksi piirtää oma sukupuu. Reilut 9-vuotiaaksi asia oli minulle selvä, vaikka aina ihmettelinkin isäni puhumattomuutta, kun kyselin tädeistä, sedistä, isovanhemmista jne. Mennessäni vuonna 1995 syksyllä kuukaudeksi Kambodzhaan isäni kanssa, elämäni muuttui enemmän, kuin olin kuvitellut. Se muuttui oikeastaan totaalisen lopullisesti, eikä siihen tarvittu kuin yksi pieni hetki ihmisen elämässä.

Kun Phnom Penhin lentokentällä pääsin passintarkastuksesta (pelkäsin kuollakseni, että meidät käännytettäisiin takaisin, kun meillä oli ne muukalaispassit) isän kanssa ja tulimme kentän ulostuloaulaan, minulle täysin tuntematon nainen syöksähti itkien kaulaani ja rutistaa puristi minut syliinsä. Sitten saman teki veljeni Lengin näköinen poika (hetken luulin tulleeni hulluksi, juurihan jätimme Lengin Helsinki-Vantaan lentokentälle edellisenä iltana!) ja lopulta vielä minua reilusti päätä lyhyempi tyttö, hänkin pelottavasti Lengin näköinen kiepsahti kaulaani. Siinä hötäkässä isää käteltiin, päätäni taputeltiin ja jos olisin jotain siinä tilanteessa tehdä, niin haihtua savuna ilmaan. Minusta tilanne oli pelottava! Olin nimittäin miettinyt koko lennon ajan pääni puhki, miltä tuntuisi tavata isoäitini ja äitini sisaruksia eli tätejä ja enoja. Automatkalla kohti paikkaa, jossa tulisimme viettämään seuraavan kuukauden päässäni pyöri.

Vieras nainen kaappasi itsepintaisesti minut vierelleen autossa ja höpötti koko ajan, miten kovasti oli ikävöinyt minua menneinä vuosina. En pystynyt pyristelemään irti siitä otteesta, jolla nainen minua piteli, vaikka muistan tunteneeni kasvavaa pakokauhua siitä, mitä ihmettä minulle tapahtuu, ja kuka tuo vieras, jollain tapaa kuitenkin tutunnäköinen nainen oikein oli?!

Perillä pöytä levitettiin nopeasti esiin ja ruokaa kannettiin useissa lautasissa esille ja ihmisiä lappoi talon edustalle, sisällekin tuijottelemaan, taputtelemaan isää ja minua. Naurua raikui kaikkialla.Tunsin osittain olleeni jonkin sirkuspelle, jota tultiin joukolla katsomaan tai ehkäpä kuin saalis, jota hyeenalauma ahdisteli. Korvat höröllä kuuntelin, mitä minulle tai isälle sanottiin, mutta menetin kykyni vastata mihinkään kysymykseen. Päässäni kyllä risteili vastauksia, muodostin niitä khmeriksi sitä mukaan, kun joku kysyi jotakin minulta. En vain saanut sanaa suustani. Muistan, miten vieras nainen kehotti minua riisumaan liivini pois, jotta kuumuus ei vaivaisi niin kovasti. Rong tuli vierelleni ja yritti elein irrottaa liivini. Minä säpsähdin ja vetäydyin nopein liikkein ja puristin itseäni kuin olisin halunnut halata itseäni. Kuulin, miten asialle naureskeltiin. Kylläpäs tyttö tykkää liivistään!

Halusin kovasti vastata naureskelijoille, suorastaan kivahtaa heille: En minä tästä liivistä niin pidä, mutta jos otan tämän pois, lähtee tämä alla oleva paitakin ja sitten jäisi yläkroppa paljaaksi ja en minä sentään niin tyhmä ole, että rupeaisin ventovieraiden ihmisten edessä olemaan puolialaston! Ettäs tiedätte! Mutta vaikka muotoilin vastauksen ja se oli huulillani, tuntui kuin jokin voima oli sulkenut suuni. En saanut ulos pihaustakaan. Piiloliivi-paitapuseroni jätettiin rauhaan ja sen sijaan minut ohjattiin istumaan pihalle levitetyn pöydän äärelle, johon oli tuotu useampaa sorttia ruokalajeja ja riisiä oli pienissä kupeissa.

Ruokailun ohella isältä udeltiin kaikenlaista, minä keskityin tiiviisti syömiseen, vaikka päässä risteili samaan aikaan varmaan tuhat kysymystä! Muistan, miten yksi pöydän äärellä istuneista, aika vanhahko mies puheli minulle sanoen, minun varmana pitävän herkkusienistä. Olin tosiaan napannut puikoillani kiinni herkkusieniä täynnä olevan ruokalajin paloja ja syönyt niitä riisin kera. En tohtinut sanoa miehelle, että ne muut ruokalajit olivat minusta niin liukkaan näköisiä, etten kehtaisi kokeilla puikoilla onneani niiden saamiseksi omalle lautaselleni. Muistan ajatelleeni, etten halua sotkea pöytää pudottamalla vahingossakaan mitään sille. Koska syömäpuikkokäsi tuntui toimivan epämääräisen epävakaasti, päätin ottaa vain sitä, minkä varmasti saisin ongittua lautaselle siististi. En tietenkään sanonut tätä ystävällisen näköiselle miehelle. Tyydyin vain hymyilemään hänelle ja nyökytin samalla.

Ruokailu kesti ja kesti (luulin, ettei se koskaan lopukaan) ja siinä ohella tuli vuolaana virtana ihmisiä meitä taputtelemaan ja kyselemään kuulumisiamme. Erotin sellaisia lauseita kuin; Kyllä on tyttö veljensä näköinen!, Voi, miten onkin kasvanut sitten viime näkemän! Miten onkin niin vaalea!, Hyvänen aika, onpa hänestä tullut pitkä ja sitä rataa… Lopulta ilta kääntyi yöksi ja väen mentyä pois käytiin yöpuulle. Minulle oli valjennut siihen mennessä jo, että emme olleet menneet ainakaan isoäitini luokse, koska en ollut nähnyt ketään vanhaa rouvaa, joka olisi ollut samannäköinen kuin kuvassa ollut isoäiti, jonka olin juuri pannut merkille ennen lähtöämme Suomesta.

Sitten kentällä minua halannut Lengin näköinen poika (joka tuntui olevan hyvin paljon myös minun näköinen) kertoi nimensä olevan Meng ja selitti, olevansa vanhin isoveljeni. Sitten se Lengin näköinen tyttö kertoi olevansa pikkusiskoni Hieng. Sitten olivat pojat Keng ja Heng ja heidän äitinsä Rong. Sukulaisuussuhteita siinä kerrottiin minulle, mutta en ymmärtänyt kunnolla, mitä ne sanat oikein tarkoittivat. Meillä ei ollut (eikä ole nykyäänkään) muita sukulaisia kuin perheenjäsenet, joten en ymmärtänyt silloin muita sukulaisuussanoja kuin äiti, isä, veli, sisko, isoäiti, täti ja setä. Yksikään niistä sanoista ei kuvannut sitä, mitä Rong ja hänen poikansa ovat minulle. Sitten putosi se atomiluokan uutispommi; se nainen, joka niin kovasti oli itkenyt ja rutistanut minua lentokentällä on minun äitini! Siis oikeasti; hän on minut synnyttänyt ja se äiti, jonka olin hyvästellyt edellisenä päivänä lentokentällä Suomessa, on äitipuoleni ei biologinen.

Isäni oli silloin tällöin puhellut Suomessa, että minulla ja Lengillä on äiti Kambodzhassa. Tuohon päivään asti pidin isän kertomaa asiaa suuren luokan narrausyrityksenä! Eihän kukaan äiti jäisi asumaan maapallon toiselle puolelle, jos omat lapset asuvat Suomessa?! Olin vakaasti sitä mieltä, että isä vaan hassutteli ja koitti saada minut taas uskomaan johonkin hulluun tarinaansa. Isäni kun on aina ollut hyvä narraamaan ja vitsailemaan ja naureskelemaan eri asioille. Minä taas olin aina ollut hyväuskoinen. Muistan jopa sen, miten pakolaisleirillä asuessamme Leng kavereineen huijasi minua laskemaan silmät kiinni 100 ja sinä aikana pojat ottivat jalat alleen. Minä kun olin veljelleni usein sellainen kiusankappale, takiainen, joka tahtoi joka paikkaan mukaan, mutta joka myös osasi parkua, jos loukkasin itseni. Leng inhosi sitä, kun en pysynyt vauhdissa mukana (pojat tykkäsivät juosta paikasta toiseen), varoittelin ettei jotain saanut tehdä, koska se oli kiellettyä tai kertoisin asiasta aikuisille jne. Olin siis riippakivi ja pojista oli aina hauskaa, jos he onnistuivat huijaamaan minua niin, että pääsisivät minusta joksikin aikaa eroon.

Tuona iltana, kun tarina eri äidistä kerrottiin muiden kuin isän suulla, saatoin vasta uskoa sen olevan totta. Etenkin kun sain katsottavakseni valokuvia itsestäni vauvana tämän vieraan naisen kanssa. Olin Suomessa aikaisemmin jo ihmetellyt, miksi minusta ei ollut oikein mitään kuvia vauva-ajalta, vain taaperoikäisestä lähtien. Selitin asian itselleni, että pakolaisleirille mennessämme kuvia ei voinut ottaa mukaan. En koskaan kysellyt asiasta vanhemmiltani, koska ajattelin kysymykseni voivan aiheuttaa heille huonoja muistoja entisestä elämästämme Kambodzhassa. Ja niissä kuvissa olin tosiaan minä, sitä en epäillyt hetkeäkään. Olin ajatellut, että kun saisin joskus nähdä kuvia itsestäni vauvana, olisin valtavan iloinen! Olin näet surrut sitä, ettei minulla ollut luokkatoverieni tapaan näyttää itsestäni vauvakuvaa. Asia oli tullut esille uskonnon tunnilla, kun käsittelimme lapsen kastamista. (Silloin kouluun sai tuoda oman kaste- tai vauvakuvansa näytettäväksi, ja minulta ei löytynyt kumpaakaan.).

Toisin kuin olin kuvitellut, en ollut valtavan iloinen nähdessäni ne kaipaamani vauvakuvat. En osannut sanoa mitään, vaikka näin kuvista, että nyt ei ollut kyse mistään isän hupsuista narrausyrityksistä. Kovasti yritettiin udella, olinko ikävöinyt heitä. Ajatuksissani vastasin; Miten voi ikävöidä jotain, mistä ei tiedä eikä muista? Hämmennyksen vallassa en osannut oikein antaa mitään järkevää vastausta ja toisaalta pelkäsin kovasti loukkaavani heitä, jos vastaisin vaan kieltävästi. Nyökyttelin vain hiljaisena ja päässäni risteili hyvin monia kysymyksiä, joita en kuitenkaan pystynyt lausumaan ääneen. Jos ihminen voisi särkyä kuten lasi, sinä iltana minä hajosin tuhansiksi sirpaleiksi. Asiat, joihin olin uskonut ja kuvitellut olevan itsestään selvä asia, olikin valhetta. Minulla oli äiti täällä… Miten ihmeessä sellainen oli päässyt käymään?!

Vuosien myötä olen kuullut eri versioita asiasta. Yhden mukaan sisällissodan jälkeen vanhempani palasivat takaisin Phnom Penhiin vanhaan taloonsa, joka oli säilynyt ehjänä (joka on nykyään verho- ja kangaskauppana) ja ryhtyivät yrittäjiksi rakentaen mm. tuoleja. He saivat neljä lasta; Meng (-79), Leng (-83), minä (-85) ja Hieng (-86) ennen kuin isä lähti vuoden 1986 lopulla Thaimaan pakolaisleirille ja päätyi vuoden 1989 lopulla Suomeen. Äiti sanoi, ihmetelleensä, kun eräs perheemme tuttu tuli kertomaan nähneensä isän ja meidät lapset (Leng ja minut) Kompong Somissa (Sihanoukville), kun meidän olisi pitänyt olla isäni synnyinseuduilla aivan toisessa suunnassa. Äiti oli lähtenyt saman tien peräämme, mutta tullut muutaman tunnin liian myöhään. Olimme ehtineet lähteä veneellä kohti Thaimaata ja hän joutui palaamaan tyhjin käsin kotiimme. Samalla äidin piti luopua hänen ja isän yrityksestä, koska alaiset lakkasivat tekemästä töitään, kun isä ei ollut enää johtamassa heitä ja äiti ei pärjännyt yksinään Rongin kanssa raskaan työn kanssa.

Äiti on kertonut, että hänen elämänsä romahti isän lähtiessä kirjaimellisesti. Ennen sitä oli ollut ihan mukavasti varallisuutta. Yhtäkkiä äidin oli keksittävä toinen keino ansaita toimeentulonsa. He ryhtyivät myymään leipäsiä, joita ihmiset usein söivät aamuisin. Työ oli tietenkin raskasta, koska sitä varten oli herättävä aamuyöstä (kuten leipurit tekevät Suomessakin!), vaivattava taikina ja paistettava leipäset ajoissa valmiiksi ennen kuin niitä voisi myydä nälkäisille ihmisille heti aamutuimaan. Täällähän ihmiset aloittavat päivänsä yleensä siinä 5.30-6.30 välillä. Äidin mukaan hänen kasvonsa menivät yhteisön edessä. Osa naapureista oli avoimen vahingoniloisia, toiset taas tunsivat sääliä, jotkut ehkä myötätuntoakin. Äidille tilanne oli vaikea ja hänen oli vaikea katsoa ihmisiä silmiin tuntematta suurta häpeää. Mutta hän on selvinnyt menneistä vuosista sinnikkyytensä ja periksi antamattomuutensa ansiosta.

Minulle tämä tarina isän lähdöstä on suuri kysymys-merkki!! Olen saanut kuulla kasvattiäidiltäni ja isältäni aivan toisenlaisen tarinan tapahtumien kulusta. Sen mukaan heidän tiensä erosivat pakomatkamme aikana, kun jotain tapahtui (mitä, se on edelleen epäselvää minulle), ja äiti joutui palaamaan Mengin ja Hiengin kanssa takaisin ja vain isäni, kasvattiäitini sekä minä ja Leng pääsimme päämäärään – Panat Nikhomin pakolaisleirille. Myöhemmin kun pääsimme Suomeen isä sitten lähetti äidille sanan meidän olevan hengissä ja sen mukana myös rahaa ja kuvia minusta ja Lengistä.

Äitini on täällä ollessani kertonut, ettei ole ollut menneinä yli 24 vuoden aikana ollut isälleni vihainen isälle ennen kuin vasta nyt. En tiedä, mikä on sitten syynä, mutta äidillä on kiehunut täällä ollessani hyvin usein ja isä lähtee melkein joka aamu kotoamme johonkin koko päiväksi palaten takaisin vasta yöksi. Muutaman kerran hän on tosin mennyt yöksi sukulaistensa luokse, kun on käynyt maalla asuvan sukulaisensa luona. En tosin ihmettele isäni “pakoilua”, äidin ripitykset ovat olleet sitä luokkaa, että voin helposti uskoa teidänkin korvien punehtuvan, jos kuulisitte niitä sanoja ja äänenpainoa, mitä äitini on päästänyt suustaan pihalle! Nimittäin jos olen joskus ollut sitä mieltä, että Leng ja Sei Wha ovat tosi pelottavia kirotessaan vihaisena jotakin, niin äitini lyö heidät siinä mennen tullen 100-0!

Meng ehdotti, että vanhempani olisivat nyt viettäneet 38-vuotisyhdessäolopäivää ja sitten eroaisivat sovussa. Toistaiseksi jokaisella isäni vierailukerroilla (-95, –97, –99, –07, –10 ja nyt 2011) he ovat kyenneet eroamaan sovussa… Toivon sitä pyhästi tälläkin kerralla, ihan heidän oman mielenrauhansakin kannalta. Äidistäni paistaa näet aika vahvasti ajoittain katkeruus (jota en toki väheksy enkä myöskään ihmettele) ja se syö ihmistä sisältä eikä auta yhtään hyvän mielenrauhan saavuttamisessa, joka auttaisi paljon mm. terveyden suhteen. Kerroin äidille omista mielenterveysongelmistani ja niistä ahdistus- ja pelkotiloista joita tulee, kun huudetaan vihaisena (vaikkei se kohdistuisikaan minuun itseeni) ja se kyllä onneksi on saanut äidin hiukan miettimään sanomisiaan ja tekemisiään. Taitaa kuitenkin vaatia aikamoista itsekuria äidiltä ettei tee tottumustensa mukaisesti eli huuda mitä sylki suuhun tuo. Ainakin Jaajaan kanssa on hänelläkin mennyt hermot päivittäin, kun tyttö huutaa kurkku suorana, jos hänen tahtoonsa ei myönnytä. Ainakin äänenkäytön suhteen voidaan olla varma, että Jaajaa on sukua isoäidilleen!

Luin eilen turkulaisen ystäväni Kirsin Facebook-tilapäivitystä, jossa hän kertoi (todennäköisesti) vitsillä palkanneensa tonnilla jonkun tekemään suvustaan selvityksen ja sitten maksaneen samaiselle herralle pari tonnia, että tämä pitäisi suunsa kiinni selville saamistaan asioista.  Tuo kuvastaa, minusta hyvin tilannetta, minkä itsekin olen tässä vuosien myötä ja etenkin tällä matkallani kohdannut. Kun kaivaa juuriaan, pitää olla valmis kohtaamaan yllätyksiä…ei ole uusi juttu, että yksi jos toinenkin löytää sukututkimuksen tehdessään piilotettuja, vaiettuja asioita, ehkä suoranaisia salaisuuksia. Useinhan tämän luontoiset asiat pulpahtavat esiin hautajaisten jälkeen, kun esimerkiksi selvitetään perintöasiat On toinen asia, miten sitten ottaa vastaan ne yllätykset, joita selviää matkan varrella.

En tiedä vielä itsekään, miten selviän oman sukuni yllätysten kanssa. Mutta ainakin yritän selvittää niitä ja koota itsestäni vielä sen eheän (vaikkakin lasissa onkin säröjä) ihmisen, jollaisena toivon tulevaisuudessa itseni näkevän. Silloin olisin selvinnyt kaikesta kohtaamistani asioista voittajana! Eikä mikään olisi niin ihanaa, kuin tuntea voivansa olla normaali ja pystyä taas tekemään asioita, jotka olivat mahdollisia minulle vielä silloin, kun tapasin Panun. Harmi, että juuri turvallinen ilmapiiri ja rakastava läheinen saa aikaan mielen sille tuulelle, että se tahtoo selvittää asioita ja silloin ns. sairaus puhkeaa.

Olen äärettömän kiitollinen siitä, että rinnallani on sellainen ihminen kuin Panu! Heikompi ihminen olisi juossut jo pois kauas minusta. Mutta Panu on pysynyt rinnallani. Siksi voin oikeasti sanoa, miten paljon meille merkitsi sanoa viime kesänä papin edessä; Tahdon. Ei elämä helppoa ole ollut, vaikka sitä varmaan ajattelisi vasta-avioituneiden olevan onnensa kukkuloilla. Minulle jokainen päivä on oma haasteensa. Kiitos Panun ja eläimienkin, olen voinut selvitä niistä vaikeista hetkistä, joita tulee. Lisäksi muutamat hyvät ystävät (te tiedätte kyllä keitä tarkoitan!), ovat olleet tärkeä tuki kuten myös terapeuttini. Kiitos teille kaikille, olette minulle rakkaita!

Täällä olo vahvistaa entisestään sen, mitä olen jo aikoja sitten tiennyt – elämäni on Suomessa, minä olen enemmän suomalainen kuin tämä maa, josta lähdin pikkutyttönä maailmalle. Ja eikös ne kambodzhalaisetkin näe minut muuna kuin maanmiehinään; minä olen täällä aina “ranskalainen = ulkomaalainen”. Mitähän se Taivaan Isä oikein tarkoitti, kun loi minut muista lapsuudenperheenjäsenistä poiketen niin paljon vaaleammaksi? Ainakin olen saanut hupia kuunnellessani ihmisten mielenkiintoisia tarinoita ja olettamuksia minun mahdollisista aikomuksista tai alkuperässä, kun kuljeskelen heidän keskellä. Ei Isältä puuttunut ainakaan huumorintajua!

Näissä tunnelmissa tällä kertaa… Voikaa hyvin!

Teidän, Kieng