Sarjassa sukulaisiani–äidin serkku Rong

Äitini perheeseen kuuluu täällä Phnom Penhissä kuuluu mm. hänen serkkunsa Rong (s.1964).Äiti ja Rong ovat tunteneet toisensa lapsesta asti, jolloin äitini huolehti hänestä ja toimi niin kuin isosiskot täällä usein tekevät: lapsenlikkana. Mieleeni tuli monet kesäpäivät, jolloin olen itsekin huolehtinut nuoremmista sisaruksistani, kun vanhempamme olivat mansikkapellolla ja minä olin saanut ilokseni vapaapäivän! Erotuksena tietenkin se, ettei minun tarvinnut sentään ihan joka päivä kantaa suurimman osan ajastani vastuuta nuoremmista sisaruksistani kuten äidin piti. Rongin vanhemmat ja äitini vanhemmat tekivät yhdessä töitä hankkiakseen elantoa, joten oli luonnollista, että äiti laitettiin huolehtimaan Rongista. Vaarini äidin puolelta ja Rongin isä olivat veljeksiä. Täällä on hyvin tavallista, että perheenjäsenet elävät toinen toistaan auttaen, vaikka olisivatkin perustaneet jo oman perheen. Surullista on se tosiasia, miten paljon Rong on saanut kestää elämässään surua. Pol Potin valtakauden hulluina vuosina hän menetti 10-henkisestä lapsuudenperheestään jokaikisen jäsenen. Hän oli perheensä ainoa elonjäänyt.

Sodan jälkeen äiti ja Rong ovat eläneet yhdessä huolentien toinen toisistaan. Äiti keskittyen elannon hankkimiseen ja Rong hoitaen kotityöt. Yhdessä he ovat kasvattaneet lapsiakin kuusi. Meidän perheemme lapset ja Rongin kaksi poikaa. Rongin mies lähti jo v. 1986 pois jättäen jälkeensä vaimon ja kaksi lasta, joista nuorempi oli hädin tuskin kahden kuukauden ikäinen. Vain kuukautta aiemmin oma isäni oli lähtenyt ottaen minut ja toiseksi vanhimman veljeni mukaansa ja päässyt monen mutkan jälkeen pakolaisleirille Thaimaahan. En edes tiedä kaikkea siihen liittyviä asioita ja se taitaa olla niitä yksi sukumme vaietuista asioista, joita on vaikea puhua.

Ihmekös on, jos äiti ja Rong ovat kaiken kokemansa jälkeen tukeutuneet toisiinsa. Onhan sitä helpompi yrittää selvitä elämässä kahden aikuisen voimin kuin yksin. Rong ei ole koskaan (äitini ja siskoni mukaan) toipunut miehensä lähdöstä (tämä asuu aika lähellä heitä Phnom Penhissä uuden perheensä kera) ja on myös vuosien saatossa saanut monia sairauskohtauksia, joista viimeisin viisi vuotta sitten halvaannutti oikean puoleisen kasvon lihaksista ainakin osan, koska hänen puhuessaan kaikki lihakset eivät liiku. Tosin minä en edes aina huomaa sitä ja tuskinpa sitä muutkaan tutut.

Ennen kuin isä lähti pakomatkalle hän ja Rong sekä äiti tekivät yhdessä raskasta työtä; Isä leikkasi metallista paloja, jotka Rong leikkasi vielä pienempiin paloihin ja sitten äitini muotoili niistä oikean muotoiset palat. Rongin työ oli niin raskasta, että hänellä kehittyi sitä tehdessä todella voimakkaat kädet ja moni sanookin, että Rongilla on voimaa kuin miehillä. Kädet hänellä on hyvin kuluneet, sellaiset työmiehen kädet. Hän hoitaa suurimman osan pyykistäkin edelleen käsivoimalla, vaikka pesukone on hankittu pyykkäystä varten. Säästyypä sähköä ja siten rahaa, hän aina jaksaa meille muistuttaa, vaikka yritämme helpottaa hänen töitään. Äitinikin käyttää usein mieluummin käsivoimaa pyykinpesuun. Yritin joskus sanoa, että käyttäisivät hanskoja, kun pesuaineet ovat nykyään hyvin voimakkaita. Minulla menee nimittäin hetkessä kädet ihan kutiseviksi. Siksi pakkasin tällekin reissulle mukaan talouskäsineet. Äiti ja Rong ovat kuitenkin sitä mieltä, että mitä turhia, kun heillä iho on niin tottunut, ettei se pienistä hätkähdä.

Rong ostaa hädin koskaan mitään itselleen. Aina jos jotain rahaa jää, hän ostaa sillä yhteiseen käyttöön mausteita ynnä muita ruokatarvikkeita perheen yhteiseen käyttöön. Siskoni kertoi, että Rongin kaupassakäyntiin menee usein 2 tuntia. Hän menee torille ja kiertää jokaisen kojun kysyen hintaa. Sitten hän käyttää seuraavan kierroksen kysyäkseen, miten paljon pystyy mistäkin tuotteesta tinkimään ja lopuksi valitaan niiden kesken parhaimmat. Vaikka rahaa olisi annettu niin, ettei tarvitse liian tarkkana olla, niin hän tekee kuitenkin hyvin tarkkaa laskentaa, koska jokainen ylimääräinen jäljelle jäänyt raha on säästöä.

Rong on sellainen ihminen, joka ajattelee ensin muita ja ehkä lopuksi vasta itseään, jos silloinkaan. Olemme vieneet Panun kanssa vaikka mitä tuliaiseksi aina hyväksi havaituista käsivoiteista muuhun, mitä nyt olemme voineet ajatella, että hän pitäisi. Vaan Rong aina säästää ne siskoni ja äitini käytettäväksi. Kysyin viime käynnillämme, miksi hän ei käytä mitään niistä tuliaisista. “En minä osaa sellaisia hienouksilla tehdä mitään, nehän ovat ylellisyyksiä!”. Meng kertoikin, että Rong käyttää vain sellaista, jolla on jotain hyötyä taloustöissä yms. Joten nyt tällä erää toin Wettex-rullia, joista hän voi leikata käyttöön imukykyistä keittiöliinaa, eipä tarvitse enää käyttää käsipyyhkeitä pöytien yms. pyyhkimiseen.

Olen aina tuntenut Rongia kohtaan kunnioitusta, vaikka myös samalla säälinyt häntä. Hän tekee minusta aivan liikaa muiden puolesta (johon minäkin olen sortunut) ja ajattelee liian harvoin itseään. Täälläkin, kun kysyn, miten ja missä voin pestä pyykkini, hän käski tuoda ne hänelle. Estelin ja sanoin voivani pyykätä itse, koska minulla on siihen aikaa. Ei missään tapauksessa! Kun en suostunut antamaan pyykkiäni, hänpä teki poissaollessani “tupatarkastuksen” makuuhuoneeseen, jossa nukun yöt täällä ollessani. Löysin puhtaat vaatteet palattuani.

Hänellä on totisesti hyvä sydän! Ajatelkaa, että hän säästää monet lihanpalatkin koirille, joita perheellä on täällä kaksi; Yuri ja Laska. Keskikokoiset koirat saavat monet paremmat lihapalat, koska Rong ei raaski syödä niitä itse, jollei lihaa satu jostain syystä olemaan tavallista enemmän. Melkeinpä samalla tavalla on monissa tuntemissani eläinperheissä; eläimistä huolehditaan viimeiseen asti, jos tiukkaa tekee! Syödään mieluummin vaikka makaronia, kunhan koira tai pupu saa tarpeeksi hyvää ravintoa.

Eikä Rong koskaan valita mistään. Hän vain on iloinen, jos kaikki menee hyvin ja suree, kun on vaikeuksia. Poikiensa puolesta hän onkin surrut paljon. Koska hän ei ole varakas, ei hän pysty auttamaan poikiaan saamaan töitä tai kyennyt maksamaan heille koulutusta huippukouluissa, joiden todistuksilla olisi helppoa päästä haluamalleen uralle. Onneksi me pystyimme lähettämään aikoinaan rahaa ja he omalla säästeliäisyydellään saivat kaikki neljä lasta kouluihin. Kiitos kuuluu myös osalle sukulaisista ja ystävistä, jotka ovat auttaneet äitiä ja Rongia. Täällä yhteisöllisyys on paljon silmiinpistävämpää kuin esim. Suomessa, jossa sitä joskus kyllä minusta saa hakemalla hakea.

Jos olisin tiennyt, miten vaikeaa täällä on, en olisi ehkä valittanut niin paljon lapsuuteni kesinä tehdystä työstä mansikka- ja kurkkupellolla, pitkistä päivistä ja muusta. Vaikka kyllä se helppoa on valittaa, kun ei joudu elämään itse tilanteessa, että pääsy kouluun ja muuhunkin on riippuvainen siitä, onko vanhemmillasi varaa. Voin hyvin omalla tavallani ymmärtää näitä ihmisiä, koska en minäkään voinut tehdä lapsena kaikkea, mitä olisi tehnyt mieli, koska meidänkään perheellä ei ollut siihen varaa. Kun muut luokallani kävivät taitoluistelukoulut oppiakseen luistelemaan (ja jatkoivat myöhemmin harrastusta aina muodostelmaluisteluun asti), minä menin veljeni perässä yleiseen luisteluvuoroon ja opettelin pysymään pystyssä (ja torjumaan tennispalloja, kun veli halusi oppia laukomaan hyvin).

Yleisurheilu on varmaan ainoa laji, jota olen voinut harrastaa ns. valvotussa harrastuksessa, kun siinä lisenssi ei maksanut kuin 50 markkaa ja senkin hoiti seura puolestani, kun sanoin, ettei meillä ole varaa maksaa semmoisia. Se harrastus kyllä tyssäsi yhden kauden jälkeen. Vihasin kilpailemista, kun siinä jotenkin tuntui että lapset oppivat inhomaan liian helposti toisiaan ja myös kateellisuus näkyi liiaksi asti. Minulle olisi riittänyt hyvin se ilo, mitä urheilu jo itsessään antaa, vaan kun vanhemmat olivat ihan hulluna siihen kilpailemiseen ja sitten olisi pitänyt hankkia kilpailuasu (250mk) ja siihen tuli päätepiste minun uralleni. En kyllä ole siitä mitenkään katkera. Mieluummin olisin käynyt käsityö- tai taideharrastuksessa, mutta niiden summat ja tarvikkeet vasta kalliita olivat.

Onneksi nyt aikuisena olen voinut saada jotain lapsena menetetyistä mahdollisuuksista – kiitos suuresti siitä kuuluu Panulle! Hän kun on halunnut antaa minulle monia asioita, joita en ole aiemmin saanut kokea. Yksi niistä on mm. se, kun sain ensimmäisen kerran oman lemmikin – Jali Rumpalin! En tule koskaan unohtamaan sitä, miten paljon Panu näki vaivaa, että sain 17 vuotta haaveiltuani lemmikin! Sen sijaan, että olisi vain suostunut pupun hankintaan, Panu osallistui rodun valintaan, luki minun laillani opuksia ja mietti mitenkä kannattaa toimia, että pupun olo meillä olisi hyvä. Panu lähti kanssani Tuuriin asti kaninäyttelyyn, koska miellyin kasvattajaan, joka näki vaivaa vastatakseen kysymyksiini eikä vain ilmoittanut kylmästi kanin hintaa ja otanko vai enkö. Lisäksi Panu osallistuu kanien hoitamiseen eikä vain ajattele niiden olemisesta tulevia hyviä puolia. Tiedän hyvinkin pariskuntia, jossa toinen puolisko nauttii niistä eläimen suomista iloista, mutta vaadittavat asiat, kuten siivous ja ruokinta jäävät vähälle.

Minun toteutumatta jääneet harrastus- ja muut unelmat ovat kyllä ihan pieniä sen rinnalla, kun kyse on jostain sellaisesta, jolla on vaikutusta ihmisen tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Siinä mielessä olen todella onnekas, kun sain käydä koulua Suomessa. Ilmainen koulutus (vaikkakin verovaroin katettu) on paljon enemmän, kuin mitä moni täällä voi edes kuvitella. En yhtään ihmettele, että isäni aikoinaan muistutti minulle jatkuvasti, että täytyy ottaa irti kaikki se hyvä mahdollisuus, joka koulunkäynti Suomessa suo. Ihmiset harvoin ymmärtävät olla tyytyväisiä siihen, mitä saavat varsinkin jos on saanut kaiken paljon helpommalla kuin ne, jotka joutuvat tekemään tosissaan töitä pelkästään pysyäkseen hengissä.

Rongilla on se onni kuitenkin, ettei hän ole täysin ilman perheen tai sukulaisten tukea. Hänen poikansakin pystyvät toivon mukaan tulevaisuudessa auttamaan äitiään taloudellisesti, jolloin hän saa edes helpomman vanhuuden. Ainakin minä olen päättänyt, että kun joskus vielä pääsen kiinni taloudellisesti parempaan tilanteeseen (saan töitä), teen parhaani auttaakseni vielä enemmän häntä. Hän on hoitanut minuakin, kun olin vauva, vaikka ei yhtä pitkään kuin Kambodzhassa asuvia sisaruksiani.

Toki kun mietin, olisin monet kerrat voinut antaa kaikki liikenevät varani sukulaisilleni, mutta olen halunnut myös lahjoittaa osan vielä huonommassa asemassa oleville tai niille, jotka yleensä apua tarvitsevat. En nimittäin halua ajatella, että auttamisen lähtökohtana on se, että joku on minulle sukua. Sitä pitää auttaa toista yleensäkin siksi, että hän tarvitsee apua. Olla toiselle laupias samarialainen. Annetaan siis hyvän kiertää. Kun itse tekee toiselle hyvää, saa hyvän moninkertaisena takaisin. Näin minä uskon ja olen saanutkin monesti osakseni hyvää. Ajatus, joka veti minut aikoinaan toimimaan näin on Raamatusta: Rakasta lähimmäistä, niin kuin itseäsi. Olkoon se meille kaikille hyvänä ohjeena elämässämme. Voikaa hyvin!

Teidän, Kieng

<=== Rong pesemässä kodin edustalla olevaa katua, joka on hyvin yleistä Kambodzhassa, kun ei ole olemassa yleistä puhtaanapitolaitosta.

<= Rong leikkaa asiakkaalle jäätä käyttäen mm. sahaa ja isoa japanilaisesta veitsestä jäänyttä teräosaa

<===Sitten rahastetaan. Kassalippaana toimii olkikassi. Jaajaata se kiinnostaa kovastikin

Sarjassa sukulaisiani – siskoni Hieng perheineen

Pikkusiskoni Kong Vutheavy kotoisasti Hieng on syntynyt vuonna 1986. Hän ei ollut montaa kuukautta vanha, kun jouduimme toisistamme erilleen, kun isä lähti Thaimaan pakolaisleirille. Ensimmäisen kerran (jolloin kumpikin muistaa toisensa) tapasimme 1995 syyskuussa. Silloin hämmästelin siskoni samannäköisyyttä toiseksi vanhempaan veljeeni Lengiin. Suomessa ne, jotka ovat nähneet siskoni kuvan väittävät meidän muistuttavan ulkonäöltä toisiamme. Itse en kyllä näe sitä niin. Minusta siskoni on enemmän isoveljeni Lengin näköinen ja enemmän yhdennäköisyyttä näen Mengissä, vanhimmassa veljessäni. Kambodzhassa moni on sanonutkin, että muistutan kovasti Mengiä, kun taas Hieng ja Leng ovat enemmän toistensa näköisiä.

Siskoni meni naimisiin keväällä 2007 miehensä Hong Lyn kanssa. Eikä aikaakaan, kun hän jo odotti esikoistaan, joka syntyi 18.2.2008. Tyttärestä tuli Charejaa (ja kaikkea muutakin, kun siskon ja miehen nimestä tehtiin jonkin sortin yhdistelmä, joka menee minulta yli ymmärryksen). Charejaan nimen merkitys on kuulemma sama kuin Kambodzhan matkailun sloganissa; Cambodia – Kingdom of wonder. Eli sana wonder on se, johon Charejaa yhdistyy. Meng oli kuulemma nimen takana ja sisko naureskeli minulle, että todennäköisesti ihmiset tulevat koulussa nauramaan tytölle, kun kuulevat hänen nimensä. (Minusta aika karmivaa laittaa nimi, joka aiheuttaa lapselle naurunalaiseksi joutumista…mutta enhän minä ole äiti, joten en mene sanomaan onko ihan oikein…). Useimmiten Charejaa kutsutaan kuitenkin vain Jaajaa- tai Ailin-nimellä. (Ailin on kiinalainen nimi).

Hieng ja Hong Ly seurustelivat kaiken kaikkiaan vain 2kk ja sen ajan he olivat myös samalla kihloissa. Siskoni kertoi, että olisi halunnut mennä naimisiin vasta marraskuussa, mutta Kambodzhassa ei ole soveliasta seurustella pidempään kuin max. ehkä 3kk ennen kuin on jo mentävä naimisiin. Siten siskoni joutui myöntymään siihen, että häät ovat kuumimpaan vuodenaikaan, huhtikuussa. Minun ja Panun kihlausaika (vajaa kaksi vuotta) aiheutti aikoinaan siskoni miehessä suurta hämmennystä ja kummastusta. Äidillekin oli hiukan kova pala, miksi meidän pitää olla niin pitkään kihloissa, kun kerroimme, että häät ovat heinäkuussa 2010. Kyse kun oli vain siitä, että halusimme tarpeeksi aikaa suunnitella ja valmistella häitä ja tietenkin säästää niitä varten. (Kihloihin mennessämme oli ajatuksena se, että Panu pääsisi kohta töihin Finnairille eikä kellään ollut aavistustakaan laman tulosta). Enkä minä voinut ajatellakaan, että pistäisimme häittemme maksajaksi Panun tai minun vanhempiani, joka täällä on yleinen tapa.

Kihloissa ollessaan siskoni mies asui äitini luona ja ns. toimi hänen alaisuudessaan. Tänä aikana äidillä oli oikeus katsastaa, onko sulhasesta mieheksi tyttärelleen vai pitäisikö sittenkin vielä peruuttaa häät. Kuvitelkaa, jos Suomessa olisi samanlainen tapa! Mitähän meidän isä olisi Panussa testannut… Häistä sovittiin vanhempien kesken. Tässä tapauksessa meidän isä ei tietenkään ollut mukana, koska asuu Suomessa. Isälle sitten vain tiedotettiin, milloin olisi häät. Kun häistä oli sovittu, keskustelivat vanhemmat myös siitä, kumman luokse nuoripari muuttaisi häiden jälkeen asumaan. Päädyttiin siihen, että sulhanen muuttaa anoppinsa talouteen. (Kuinka moni teistä naimisissa olevista olisi valmis asumaan anoppilassa?)

Useimmiten juuri sulhanen muuttaa appivanhempiensa luokse ensialkuun ja kun yhdessä on säästetty tarpeeksi rahaa, muutetaan omilleen. Tämä kyllä tuntuu toteutuvan lähinnä rikkailla kambodzhalaisilla. Yleensä samassa taloudessa asuu montakin sukupolvea tai sitten vielä muita sukulaisia. Hiearkinen järjestys on hyvin yleistä täällä. Äitini on täällä matriarkan asemassa (me kun olemme sukujuuriltamme enemmän kiinalaisia kuin kambodzhalaisia). Hänen jälkeensä on tietenkin Rong, sitten Meng ja ikäjärjestyksessä eteenpäin. Tosin minulla on Hiengin mieheen nähden korkeampi asema, koska olen siskoani vanhempi. (Minun kannaltani hyvä, koska saan kutsua miestä hänen etunimellään, joka suomalaisena on paljon kotoisampaa kuin isoveli ja –siskonimitykset). Olen myös Rongin lapsiin nähden korkeammassa asemassa, koska äitini on Rongia vanhempi ja matriarkka. Hyvin monimutkaista tämä hiearkinen systeemi.

Kysyin aikoinaan Mengiltä, pitääkö minun kutsua Panua joksikin “herra”-nimityksellä, kuten siskoni tekee miehelleen. Meng sanoi, ettei kukaan sitä minulta odota, koska kaikki tietävät, ettei se ole luonnollista minulle, joka olen asunut Suomessa. Tietenkin jos Panu vaatisi, niin olisi kohteliasta käyttää sitä nimeä, mitä mies toivoo. Joskus yritin kyllä käyttää sitä nimitystä Panusta, mutta se kuulosti siltä, kuin olisin joku sihteeri pomonsa alaisuudessa kera kielletty suhde – YÖK!

Siskoni opiskeli niin, että valmistui 2009 ja sai odottaa vuoden ennen kuin hänelle annettiin valmistumistodistus. Hän työskentelee miehensä kanssa yrittäjänä. Heillä on elektroniikkaa ja miesten vaatteita ja kenkiä myyvässä vanhassa ostoskeskuksessa oma piste, jossa he myyvät käytettyjä matkapuhelimia. Siskoni keskittyy myyntiin ja hänen miehensä puolestaan osaa korjata puhelimia, joten siinä mielessä heillä on hyvä yritysidea. Valitettavasti kauppa ei ole laman tultua käynyt samalla tavalla kuin ennen sitä. Siskoni sanoi, että haluaa kuitenkin olla mieluummin yrittäjä, koska hyvinä kuukausina tulot ovat paremmat kuin jossakin toimistotyössä, jossa palkka voi jäädä 100-200 dollariin.

Jaajaa käy nyt reilut 3-vuotiaana jo koulussa aamuisin klo 7-10. Tänä aikana vanhemmat voivat olla töissä. Sitten siskoni tuo tyttärensä kotiin ja syöttää tämän ja useimmiten myös nukuttaa päiväunille. Sitten hän lähtee takaisin töihin ja vaihtelevasti tulee kotiin 15-18 välillä. Jaajaa jää tänä aikana usein mumminsa (äitini) tai äitimme serkun Rongin hoidettavaksi. Tästä ei sitten makseta mitään kodinhoidontukea tms. Joten siinä mielessä siskoni on hyvässä tilanteessa, että hänellä on sukulaisia, jotka voivat auttaa lapsenhoidossa, kun hän haluaa olla töissä. Vanhemmat ovat täysin hullaantuneita tyttäreensä ja vaikka minä en ole vielä äiti, minusta kasvatusmetodi on hiukan vinksahtanut.

Jaajaa saa nimittäin lähestulkoon koko ajan tahtonsa läpi. Isä pelkää tyttärensä huutamista ja itkua, että antaa kaikessa periksi, jotta ei tarvitsisi kuunnella valitusta. Hemmottelua tulee myös Rongin ja äitini taholta (mikä sinänsä on ihan ymmärrettävää) ja myös siskoni tykkää tehdä monesti Jaajaan mielihalujen mukaan. On kuulemma helpompaa antaa tytön tehdä niin kuin tämä tahtoo kuin kuunnella itkuhuutoraivaria. Minusta on täysin käsittämätöntä antaa noin pienen lapsen pompottaa aikuisia miten tahtoo. Siinä tuskin opitaan hyviä käytöstapoja ja joustamista puolin ja toisin. Luulisi lapsenkin oppivan vain siihen, että tietyllä keinolla hän saa aina tahtonsa läpi. Mutta tätinä en voi puuttua tilanteeseen, kun en ole edes tytön elämässä kovin usein ja muutenkin eihän kasvatusvastuu ole minulla. Tosin jos asuisin heidän kanssaan, niin voisin myös kasvattaa lasta, koska Kambodzhassa kasvatukseen osallistuvat muutkin kuin vanhemmat.

Pikkasen olen kyllä täällä käyttänyt oikeuttani kasvattaa Jaajaata. En ole oikein hyvä, kun vertaan tyttöä serkkuunsa (Suomessa asuvaan Mariaan), mutta se on osoittautunut sangen hyväksi keinoksi saada tyttö lopettamaan raivonpuuskansa. Sanon aina, että Maria ei ollut kolmevuotiaana noin kova raivoamaan (Maria ei tosiaan ollut sellainen, oli enempi ujo ja kiltteyteen taipuvainen kuin tulinen luonne) ja jos Jaajaa tahtoo olla iso tyttö, niin asioita ei saa läpi raivoamalla. Pitää osata neuvotella; joustaa omissa pyynnöissään ja ajatella myös aikuisia. Tyttö on kyllä tosi fiksu ikäisekseen.

Ollessaan tässä muutama päivä sitten sairaalassa kovan vatsakivun takia, hän kertoi lääkärille, ettei otetakaan vatsalääkettä, koska hänen vatsaansa ei enää koske. Lääkäri kyseli, oletko aivan varma. Hän oli vastannut, mitä hän tekee sellaisella lääkkeellä, kun ei vatsaan koske enää ja sitä paitsi lääke maksaa liikaa ja hänen vanhempiensa yritys ei tällä hetkellä myy niin hyvin. Jätetään siis lääke väliin ja otetaan vain kurkkutulehdukseen lääkettä. (Arvatkaa kuinka moni nauroi?!)

Ikävin asia kasvatussuhteissa on täällä minusta tapa kurittaa lasta. Tiedän, kyllä miten jotkut vetoavat Suomessakin Raamatun sanaan; Se joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa. Mutta en jotenkin usko, että vitsalla tarkoitettaisi sitä, että lasta voi suorastaan pahoinpidellä, kuten täällä käytetyt metodit minusta ovat. Jos nimittäin läpsitään – läpsitään kovaa! Vitsan paksuus valitaan iän mukaan ja lapselta kysytään, montako vitsaa laitetaan…! Itselleni tulee ihan lapsuus kyllä mieleen, kun katselen tilannetta täällä. Kasvatusäitini oli aikamoinen vitsankäyttäjä bambu- tai pajunkissaoksineen. Onneksi en ole ihan törmännyt siihen, että tulisi verestäviä haavoja, joita minä sain aikoinaan tai mustelmia…

En usko, että vitsaa käyttämällä pystyy opettamaan lapselleen hyvää käytöstä jne. Enemmän sillä saa helposti aikaan sen, että lapsi oppii pelkäämään auktoriteetteeja tai sitten vihaamaan niitä. Sekään ei ole kovin terveellistä kuunneltavaa, että uhataan lasta joko A) jos et heti lopeta, lyön tai B) jos et heti lopeta, en rakasta sinua enää. Ehkä täällä se toimii, kun se on hyväksyttävää, eikä kukaan ihmettele jos lasta piestään, kunhan se ei mene liiallisuuksiin. Onneksi Panu on myös sitä mieltä, ettei lasta mennä hakkaamaan, vaan asioista pitää puhua ja hän on kertonut, miten hänen vanhempansa saivat jo puhumalla hänelle niin pahan mielen (myös se, että he pahoittivat mielensä pahoitti Panun mielen), ettei siinä voinut kuin tuntea syyllisyyttä ja pyytää anteeksi eikä kertaakaan tarvinnut turvautua mihinkään väkivaltaiseen ratkaisuun. Panusta on varmaan siksi kasvanutkin niin tasapainoinen ihminen – kyllä lapsuuden perheen arjella on suuri merkitys aikuisenakin. Ainakin minusta se auttaa paljon, miten asiat vaikuttavat mieleen.

Muistan itse, miten 9-vuotiaana kerroin äidilleni, että ei Suomessa ketään saa mennä lyömään, ei edes vaikka tämä ei osaisi läksynsä (täällä koulussa niin saa tehdä!). Jos opettaja tekisikin niin, poliisi tulisi kyllä viemään hänet asemalle ja opettaja saisi syytteen pahoinpitelystä! Silloin olin käynyt juuri siskoni ala-asteen koululla ja nähnyt, miten opetusluokassa toinen opettajista istui bambukepin kanssa ja kävi läpsimässä “tarpeen mukaan” lapsia. Lyöminen kuulemma kasvattaa lasta, täällä sanotaan. Itse voisin omasta kokemuksestani sanoa, että ei todellakaan kasvata lasta kuin ehkä henkisesti sairaaksi ihmiseksi, koska siinä tulee pelko satutetuksi tulemisesta (pieni välähdys kun joku tuo käden yhtäkkiä lähellesi!). Ainakin jos on yhtä herkkä ihminen kuin mitä minä olin ja olen.

Uhkailu ja pakottaminen taitavat olla täkäläisille myös sallitut kasvatusmetodit. Itse käyttäisin sitä porkkana-menetelmää ja jos pitää rangaista lasta, niin iän mukaan esim. jäähyjä. Nurkkaan istumaan tai seisomaan ja niin moneksi minuutiksi kuin ikää löytyy ja jos tulee kesken kaiken pois, aloitetaan alusta. Mariaan en ole edes voinut testata tätä ajatusta, kun likka ei ole koskaan minun hoidossani tehnyt mitään sellaista, mitä ei saisi tehdä. Ehdotin tuota jäähytapaa täällä. Ongelma on kuulemma se, ettei kellään ole aikaa vahtia, pysyykö lapsi paikallaan vaiko ei, jos vaikka lapsi päättää olla “kovapäinen”, niin siinä tuhraantuu aikaa ihan liikaa. Täällä kun pitää lasten hoidon ohella usein myös hankkia elantonsa. Äitini ja Rong pitävät kotinsa edustalla pientä kioskia, ja siinä käy yllättävän paljon ihmisiä päivän mittaan.

Aika usein Jaajaa on onneksi ihan kiltti lapsi, hiukan turhan ylienerginen, mutta johtunee suurimmaksi osaksi siitä, ettei nuku tarpeeksi ja juo sopimattoman määrän limsaa ja muuta sellaista. Nyt Jaajaalla on menossa jo khmerin kielen aakkosten opettelu. Hankin täällä ollessani siskoni pyynnöstä hänelle opetustaulut, joissa on kirjaimia sekä vihkoja, joissa voi harjoitella länsimaisia aakkosia ja numeroita. En vain kyllä tiennyt, että täällä otetaan opettaminen niin tosissaan tuon ikäisillekin. Vaikka olisi kyllä pitänyt muistaa omakohtaiset kokemukseni… Eipä tullut mieleen. Onneksi Jaajaa tuntuu olevan innoissaan, ainakin sellaiset 10 minuuttia ennen kuin tavarat lentävät tai mieli herpaantuu muuhun. Monissa kohdin hän muistuttaa Lengiä. Enkä ole edes ainoa, joka on niin sanonut.

Monet naapureista täällä sanovat, että Jaajaa on kuin enonsa; innostuu helposti ja luovuttaa myös helposti, kun kyllästyy. Lisäksi on raisu leikkiessään ja tavarat kohtaavat helposti ennenaikaisen loppunsa, kun hermostus ottaa vallan. Huvittuneesti täällä muistellaan usein, miten Leng on aikoinaan onnistunut rikkomaan jonkun leikkiautonsa 15 minuutissa ja Jaajaa on tehnyt saman mutta nopeammassa ajassa! Käyttäytymisessä hän tulee myös siinäkin enoonsa, että hän on vieraiden edessä kuin prinsessa (Leng siis tosi prinssi) ja sitten vasta pistää tulen irti, kun kukaan vieras ei ole näkemässä. Näin mm. Panun vanhempien edessä, kun he kävivät täällä meidän häitä juhliessamme. Jaajaa sanoi, ettei hän nyt voi sellaisten ihmisten edessä käyttäytyä huonosti, mitä ne suomalaisetkin ajattelisivat hänestä!  

Syy sille, miksi vanhemmat ja myös äitimme ja Rong haluavat, että Jaajaa saa opetusta jo 3-vuotiaasta lähtien on tietenkin se, että he toivovat lapsen kasvavan fiksuksi ja onnistuvan koulussa niin, että tämä voi koulutuksensa avulla saada hyvän elämän ja kenties jopa auttaa sukulaisiaan. Aika lailla paineitahan tämä luo lapselle, mikäli lapsi vain ottaa asian hyvin herkästi.

Minutkin kasvatettiin lapsena siihen, että pitää menestyä koulussa, jotta elämässä menestyisi. Sepä ei vain Suomessa oikein toimi. Sillä vaikka olisitkin ollut hyvä koulussa, ei se takaa yhtään sitä, että irtoaa hyvä työpaikka, ja paljon rahaa, jolla auttaa sukulaisiaan. Onneakin pitää minusta olla mukana, ja valitettavasti myös jossain tilanteissa hyvät suhteet auttavat. Näin minun on pitänyt selittää täällä oleville, miksi en ole hyvissä töissä. Tietenkin myös mielenterveysongelmat ovat yksi syy, etten voi olla töissä tällä hetkellä, mutta sellaisesta on vaikea täällä puhua, kun sitä ihmetellään, mikä se sellainen oikein on. Ei se kyllä ole helppo asia suomalaisillekaan, vaikka asia ei ole samalla tavalla tabu kuin täällä.

Perhekeskeisyys näkyy täällä hyvin selkeästi. Välillä näin suomalaisiin olosuhteisiin tottuneena tulee hiukan ahdistava olo, kun ollaan niin tiiviisti tekemisissä ja omaa rauhaa ei saa kuin nukkuessaan. Täällä ihmetellään juuri sitä, miksi länsimaalaiset tahtovat aina sitä omaa rauhaa. Itse onneksi saan sitä täällä, kun lukitsen itseni huoneeseen, jossa myös nukun. Sanon aina, että pitää kirjoittaa tai lukea. Siihen riittää aina ymmärrystä. Teen nimittäin jotain hyvin sivistävää… Enpä kyllä tiedä, miten paljon Me Naiset-lehti tai Stieg Larssonin dekkari minua sivistävät, mutta en kyllä ala selittämään, ettei näitä asioita ihan yliopistossa opiskella. Parempi näin, minun kannaltani

Kasvatuksellisten asioiden tunnelmissa, voikaa hyvin!

Teidän, Kieng

 <=== Jaajaa silloin, kun kaikki on perfecto! <=== Aina joskus me tulemme oikein hyvin toimeen

<=== Hm….nyt menee suu pikkasen mutruksi…ei taida bayon-leipanen oikein maistua <=== Siskoni Hieng kevytmoottoripyoransa kanssa.

Kuva Hong Lysta tulee myohemmin, kun saan sellaisen otettua.

Nauru pidentää ikää!

Isäni on ehtinyt olla täällä jo kuukauden päivät ja sukulaisia on äidin ja siskon mukaan ravannut enemmän kuin laki sallisi… Ei kuulemma sukulaisia näy niin kovin usein, kun isä on Suomessa, mutta heti kun saapuu Kambodzhaa alkaa melkein kansanvaellus. Taitaa olla aika yleistä joka paikassa. Kun saadaan harvinaisempia vieraita, sitä tulee helpommin lähdettyä vierailemaan kuin muutoin.

Isä on sitä paitsi hupaisaa seuraa – minä ainakin voin allekirjoittaa sen! Monesti olen nauranut melkein silmät päästäni, vatsa kippurassa ja katketakseni! Isä on tällä erää ehtinyt jo naurattaa oman korttelimme naapurit joka päivä – äidin harmiksi! Isä kun tykkää kuljeskella melkein Uuno Turhapuron tyylillä; valkoinen paita, joka on ollut hänellä iät ja ajat (mainospaita) ja vuosien saatossa siihen on ehtinyt kehkeytyä hiukan reikiä. Sitten suomalaiset pitkät kalsarit, jotka on kevennetty shortsiksi. Äidistä isä näyttää ihan pelleltä ja ei sovi vanhan herran arvolle käppäillä sellaisessa asussa pitkin kortteleita. Isän mielestä paita on vallan hyvässä kunnossa, kun se pysyy ilman ongelmia päällä ja on vilpoisa ja mitä väliä jos naapurit nauravat – saavatpa mukavasti huvia elämäänsä. Nauru keventää päivää – näin iskä sanoi ja tottahan se on. Niin ja eikös se pidennä myös ikää

Harmi vaan, ettei äiti ja sisko ole ihan samaa mieltä. Lohdutukseksi kerroin, että kyllä me olemme kanssa Suomessa saaneet iskän touhuista osamme; Sei Wha varsinkin (vanhempi pikkusiskoistani). Kerran talvella isä lähti pelkissä yöpyjamassa viemään roskia ja unohti kotiavaimet tietenkin kotiin! Noh, hänestä oli ihan luonnollista, että kävellään sitten flip flopit jalassa koululle kyselemään Sei Whalta avaimia. Isä ehti käydä Varissuon ala-asteella ja ihmetteli, kun ei löytänyt siskoani sieltä. Onneksi paikalla sattui olemaan tuttumme, joka tajusi ketä isä oikein etsi ja ohjasi hänet viereiseen Turun normaalikoulun lukioon. Siellä Sei Wha oli – liikuntatunnilla! Isä käveli reippaasti poikien salin ohi ja sai joukon uteliaita peräänsä ja voin vain kuvitella, kuinka punaiseksi siskoni on mennyt nähdessään isämme! Vielä hupaisammaksi (näin jälkikäteen sitä on helppo naureskella!) tilanteen teki se, kun kello soi ja oppilaita virtasi välitunnille ja Sei Wha sai pitää vauhtia ohjatakseen isän vauhdilla kotimatkalle.

On meidän isä saanut aikaiseksi monia muitakin hupaisia tilanteita ja suoranaisia väärinkäsityksiä, joita joskus on ollut meidän lasten kannalta “mukava” korjata. Muistan elävästi senkin tilanteen, miten isä kutsui ystäväni äitiä ihan muuksi kuin Hissuksi, jota häntä kutsuttiin. Isä sanoi vaan V**** (tiedätte varmaan, mikä ruma sana se on) ja onneksi sattui olemaan Hissu, jota hän siksi kutsui (isällämme on tunnetusti myös huono kuulo ja välillä vaikeuksia lausua oikein), koska hän osasi ymmärtää tilanteen ja naureskeli itse katketakseen tyttärensä kanssa. Heillä oli kuulemma ollut vaikeuksia pidätellä pokkaa, kun isä niin iloisen tyytyväisesti toisteli väärin Hissu-nimeä.

No, voitte kuvitella, kun isä jaksaa toitottaa oppimiaan sanoja joskus turhankin äänekkäästi. Onneksi Päddy on vain Tatti! Olisi siinä selittämistä ostoskeskuksen parkkipaikalla, miksi isä huutelee, että istu kiltisti V*****! Nyt se on Tatti tai Vatti! Tai kuten usein tapahtuu Itäkeskuksen ostoskeskuksessa, jonne saa mukavasti viedä koiria myös. Siellä Wenla ja Päddy viihtyvät usein ja isä aina jaksaa niiden kanssa touhottaakin ja näyttää ihmisille, miten hassuja koiria meillä on. (Isän mielestä ne ovat sangen hupaisia!).

Äiti-parkani joutuu ehkä nyt hiukan koville, kun isä on vierailemassa parin kuukauden ajan, samoin sisko. Mutta onneksi muut täällä samassa talossa asuvat; serkkuni Keng, äitinsä Rong, siskoni mies Hong Ly tuntevat enemmän iloa kuin punastumista isän touhuille. Minä sanon aina leikilläni ihmisille; “Miettikää, mitä minä ja Panu saamme kestää Suomessa, jossa isä sentään viettää suurimman osan ajastaan!”. Se saa äidin ja siskonkin rauhoittumaan joksikin aikaa. Ihmettelevät vain, eikö suomalaisia pelota, kun isä on sellainen. Sanon aina, että ovat tottuneet Uuno Turhapuroon ja jos siihen on tottunut, isän touhut eivät ole sen rinnalla yhtään mitään. Ja kerroin, millaisesta tv-hahmosta on kyse. Isä opetteli tunnollisesti toimimaan, kuten meitä kotouttaessa Suomeen “opetettiin”. (Meille näytettiin mm. suomalaista elokuvaa ja mikäpä muu kuin Uuno Turhapuro). Jos suomalaiset tykkää Uuno Turhapurossa, niin ei siinä voi olla mitään ongelmaa, jos isä taapertaa pihalle roskia viedessään pelkissä kalsareissa, eihän? ;)

Ah, maltan tuskin odottaa, millaisiin tilanteisiin joudumme vielä täällä Kambodzhassa isän kanssa. Hän on ehtinyt huvittaa ihmisiä jo rajatarkastuksesta lähtien. Onneksi isä tuntee myös monia ihmisiä myös yhden virkailijan lentoasemalla, joten ainakaan lentokentällä häntä ei ole pidätetty! Joissakin tilanteissa on poliisikin joskus jotain isän kanssa jutellut ja useimmiten se päättyy siihen, että molemmat nauravat katketakseen . Isän olisi pitänyt ehdottomasti ryhtyä koomikoksi! Siis täällä Kambodzhassa ja on täällä itse asiassa yksi aivan meidän isän näköinen koomikko, jonka touhuille isä aina nauraa ja minusta tuntuu välillä, että isä tahtoo melkeinpä matkia herraa. Saas nähdä, milloin isä päivittää koomikon tyyliä siihen, mitä tämä legendaarinen hahmo on tehnyt viime vuosina – ryhtynyt rap-artistiksi!…. Sitä odotellessa…Voikaa hyvin!

Teidän, Kieng

<--- Isä eli khmeriksi kong *isoisä* ja siskon tyttö Jaajaa (myös Ailing, Ling Ling & Charejaa…)