Paluu menneisyyteen – askeleeni eteenpäin…

Lapsena mietin usein, mistä mahdan tulla. Monta kertaa oppitunneilla (historia, uskonto, filosofia, psykologia…) annettiin tehtäväksi piirtää oma sukupuu. Reilut 9-vuotiaaksi asia oli minulle selvä, vaikka aina ihmettelinkin isäni puhumattomuutta, kun kyselin tädeistä, sedistä, isovanhemmista jne. Mennessäni vuonna 1995 syksyllä kuukaudeksi Kambodzhaan isäni kanssa, elämäni muuttui enemmän, kuin olin kuvitellut. Se muuttui oikeastaan totaalisen lopullisesti, eikä siihen tarvittu kuin yksi pieni hetki ihmisen elämässä.

Kun Phnom Penhin lentokentällä pääsin passintarkastuksesta (pelkäsin kuollakseni, että meidät käännytettäisiin takaisin, kun meillä oli ne muukalaispassit) isän kanssa ja tulimme kentän ulostuloaulaan, minulle täysin tuntematon nainen syöksähti itkien kaulaani ja rutistaa puristi minut syliinsä. Sitten saman teki veljeni Lengin näköinen poika (hetken luulin tulleeni hulluksi, juurihan jätimme Lengin Helsinki-Vantaan lentokentälle edellisenä iltana!) ja lopulta vielä minua reilusti päätä lyhyempi tyttö, hänkin pelottavasti Lengin näköinen kiepsahti kaulaani. Siinä hötäkässä isää käteltiin, päätäni taputeltiin ja jos olisin jotain siinä tilanteessa tehdä, niin haihtua savuna ilmaan. Minusta tilanne oli pelottava! Olin nimittäin miettinyt koko lennon ajan pääni puhki, miltä tuntuisi tavata isoäitini ja äitini sisaruksia eli tätejä ja enoja. Automatkalla kohti paikkaa, jossa tulisimme viettämään seuraavan kuukauden päässäni pyöri.

Vieras nainen kaappasi itsepintaisesti minut vierelleen autossa ja höpötti koko ajan, miten kovasti oli ikävöinyt minua menneinä vuosina. En pystynyt pyristelemään irti siitä otteesta, jolla nainen minua piteli, vaikka muistan tunteneeni kasvavaa pakokauhua siitä, mitä ihmettä minulle tapahtuu, ja kuka tuo vieras, jollain tapaa kuitenkin tutunnäköinen nainen oikein oli?!

Perillä pöytä levitettiin nopeasti esiin ja ruokaa kannettiin useissa lautasissa esille ja ihmisiä lappoi talon edustalle, sisällekin tuijottelemaan, taputtelemaan isää ja minua. Naurua raikui kaikkialla.Tunsin osittain olleeni jonkin sirkuspelle, jota tultiin joukolla katsomaan tai ehkäpä kuin saalis, jota hyeenalauma ahdisteli. Korvat höröllä kuuntelin, mitä minulle tai isälle sanottiin, mutta menetin kykyni vastata mihinkään kysymykseen. Päässäni kyllä risteili vastauksia, muodostin niitä khmeriksi sitä mukaan, kun joku kysyi jotakin minulta. En vain saanut sanaa suustani. Muistan, miten vieras nainen kehotti minua riisumaan liivini pois, jotta kuumuus ei vaivaisi niin kovasti. Rong tuli vierelleni ja yritti elein irrottaa liivini. Minä säpsähdin ja vetäydyin nopein liikkein ja puristin itseäni kuin olisin halunnut halata itseäni. Kuulin, miten asialle naureskeltiin. Kylläpäs tyttö tykkää liivistään!

Halusin kovasti vastata naureskelijoille, suorastaan kivahtaa heille: En minä tästä liivistä niin pidä, mutta jos otan tämän pois, lähtee tämä alla oleva paitakin ja sitten jäisi yläkroppa paljaaksi ja en minä sentään niin tyhmä ole, että rupeaisin ventovieraiden ihmisten edessä olemaan puolialaston! Ettäs tiedätte! Mutta vaikka muotoilin vastauksen ja se oli huulillani, tuntui kuin jokin voima oli sulkenut suuni. En saanut ulos pihaustakaan. Piiloliivi-paitapuseroni jätettiin rauhaan ja sen sijaan minut ohjattiin istumaan pihalle levitetyn pöydän äärelle, johon oli tuotu useampaa sorttia ruokalajeja ja riisiä oli pienissä kupeissa.

Ruokailun ohella isältä udeltiin kaikenlaista, minä keskityin tiiviisti syömiseen, vaikka päässä risteili samaan aikaan varmaan tuhat kysymystä! Muistan, miten yksi pöydän äärellä istuneista, aika vanhahko mies puheli minulle sanoen, minun varmana pitävän herkkusienistä. Olin tosiaan napannut puikoillani kiinni herkkusieniä täynnä olevan ruokalajin paloja ja syönyt niitä riisin kera. En tohtinut sanoa miehelle, että ne muut ruokalajit olivat minusta niin liukkaan näköisiä, etten kehtaisi kokeilla puikoilla onneani niiden saamiseksi omalle lautaselleni. Muistan ajatelleeni, etten halua sotkea pöytää pudottamalla vahingossakaan mitään sille. Koska syömäpuikkokäsi tuntui toimivan epämääräisen epävakaasti, päätin ottaa vain sitä, minkä varmasti saisin ongittua lautaselle siististi. En tietenkään sanonut tätä ystävällisen näköiselle miehelle. Tyydyin vain hymyilemään hänelle ja nyökytin samalla.

Ruokailu kesti ja kesti (luulin, ettei se koskaan lopukaan) ja siinä ohella tuli vuolaana virtana ihmisiä meitä taputtelemaan ja kyselemään kuulumisiamme. Erotin sellaisia lauseita kuin; Kyllä on tyttö veljensä näköinen!, Voi, miten onkin kasvanut sitten viime näkemän! Miten onkin niin vaalea!, Hyvänen aika, onpa hänestä tullut pitkä ja sitä rataa… Lopulta ilta kääntyi yöksi ja väen mentyä pois käytiin yöpuulle. Minulle oli valjennut siihen mennessä jo, että emme olleet menneet ainakaan isoäitini luokse, koska en ollut nähnyt ketään vanhaa rouvaa, joka olisi ollut samannäköinen kuin kuvassa ollut isoäiti, jonka olin juuri pannut merkille ennen lähtöämme Suomesta.

Sitten kentällä minua halannut Lengin näköinen poika (joka tuntui olevan hyvin paljon myös minun näköinen) kertoi nimensä olevan Meng ja selitti, olevansa vanhin isoveljeni. Sitten se Lengin näköinen tyttö kertoi olevansa pikkusiskoni Hieng. Sitten olivat pojat Keng ja Heng ja heidän äitinsä Rong. Sukulaisuussuhteita siinä kerrottiin minulle, mutta en ymmärtänyt kunnolla, mitä ne sanat oikein tarkoittivat. Meillä ei ollut (eikä ole nykyäänkään) muita sukulaisia kuin perheenjäsenet, joten en ymmärtänyt silloin muita sukulaisuussanoja kuin äiti, isä, veli, sisko, isoäiti, täti ja setä. Yksikään niistä sanoista ei kuvannut sitä, mitä Rong ja hänen poikansa ovat minulle. Sitten putosi se atomiluokan uutispommi; se nainen, joka niin kovasti oli itkenyt ja rutistanut minua lentokentällä on minun äitini! Siis oikeasti; hän on minut synnyttänyt ja se äiti, jonka olin hyvästellyt edellisenä päivänä lentokentällä Suomessa, on äitipuoleni ei biologinen.

Isäni oli silloin tällöin puhellut Suomessa, että minulla ja Lengillä on äiti Kambodzhassa. Tuohon päivään asti pidin isän kertomaa asiaa suuren luokan narrausyrityksenä! Eihän kukaan äiti jäisi asumaan maapallon toiselle puolelle, jos omat lapset asuvat Suomessa?! Olin vakaasti sitä mieltä, että isä vaan hassutteli ja koitti saada minut taas uskomaan johonkin hulluun tarinaansa. Isäni kun on aina ollut hyvä narraamaan ja vitsailemaan ja naureskelemaan eri asioille. Minä taas olin aina ollut hyväuskoinen. Muistan jopa sen, miten pakolaisleirillä asuessamme Leng kavereineen huijasi minua laskemaan silmät kiinni 100 ja sinä aikana pojat ottivat jalat alleen. Minä kun olin veljelleni usein sellainen kiusankappale, takiainen, joka tahtoi joka paikkaan mukaan, mutta joka myös osasi parkua, jos loukkasin itseni. Leng inhosi sitä, kun en pysynyt vauhdissa mukana (pojat tykkäsivät juosta paikasta toiseen), varoittelin ettei jotain saanut tehdä, koska se oli kiellettyä tai kertoisin asiasta aikuisille jne. Olin siis riippakivi ja pojista oli aina hauskaa, jos he onnistuivat huijaamaan minua niin, että pääsisivät minusta joksikin aikaa eroon.

Tuona iltana, kun tarina eri äidistä kerrottiin muiden kuin isän suulla, saatoin vasta uskoa sen olevan totta. Etenkin kun sain katsottavakseni valokuvia itsestäni vauvana tämän vieraan naisen kanssa. Olin Suomessa aikaisemmin jo ihmetellyt, miksi minusta ei ollut oikein mitään kuvia vauva-ajalta, vain taaperoikäisestä lähtien. Selitin asian itselleni, että pakolaisleirille mennessämme kuvia ei voinut ottaa mukaan. En koskaan kysellyt asiasta vanhemmiltani, koska ajattelin kysymykseni voivan aiheuttaa heille huonoja muistoja entisestä elämästämme Kambodzhassa. Ja niissä kuvissa olin tosiaan minä, sitä en epäillyt hetkeäkään. Olin ajatellut, että kun saisin joskus nähdä kuvia itsestäni vauvana, olisin valtavan iloinen! Olin näet surrut sitä, ettei minulla ollut luokkatoverieni tapaan näyttää itsestäni vauvakuvaa. Asia oli tullut esille uskonnon tunnilla, kun käsittelimme lapsen kastamista. (Silloin kouluun sai tuoda oman kaste- tai vauvakuvansa näytettäväksi, ja minulta ei löytynyt kumpaakaan.).

Toisin kuin olin kuvitellut, en ollut valtavan iloinen nähdessäni ne kaipaamani vauvakuvat. En osannut sanoa mitään, vaikka näin kuvista, että nyt ei ollut kyse mistään isän hupsuista narrausyrityksistä. Kovasti yritettiin udella, olinko ikävöinyt heitä. Ajatuksissani vastasin; Miten voi ikävöidä jotain, mistä ei tiedä eikä muista? Hämmennyksen vallassa en osannut oikein antaa mitään järkevää vastausta ja toisaalta pelkäsin kovasti loukkaavani heitä, jos vastaisin vaan kieltävästi. Nyökyttelin vain hiljaisena ja päässäni risteili hyvin monia kysymyksiä, joita en kuitenkaan pystynyt lausumaan ääneen. Jos ihminen voisi särkyä kuten lasi, sinä iltana minä hajosin tuhansiksi sirpaleiksi. Asiat, joihin olin uskonut ja kuvitellut olevan itsestään selvä asia, olikin valhetta. Minulla oli äiti täällä… Miten ihmeessä sellainen oli päässyt käymään?!

Vuosien myötä olen kuullut eri versioita asiasta. Yhden mukaan sisällissodan jälkeen vanhempani palasivat takaisin Phnom Penhiin vanhaan taloonsa, joka oli säilynyt ehjänä (joka on nykyään verho- ja kangaskauppana) ja ryhtyivät yrittäjiksi rakentaen mm. tuoleja. He saivat neljä lasta; Meng (-79), Leng (-83), minä (-85) ja Hieng (-86) ennen kuin isä lähti vuoden 1986 lopulla Thaimaan pakolaisleirille ja päätyi vuoden 1989 lopulla Suomeen. Äiti sanoi, ihmetelleensä, kun eräs perheemme tuttu tuli kertomaan nähneensä isän ja meidät lapset (Leng ja minut) Kompong Somissa (Sihanoukville), kun meidän olisi pitänyt olla isäni synnyinseuduilla aivan toisessa suunnassa. Äiti oli lähtenyt saman tien peräämme, mutta tullut muutaman tunnin liian myöhään. Olimme ehtineet lähteä veneellä kohti Thaimaata ja hän joutui palaamaan tyhjin käsin kotiimme. Samalla äidin piti luopua hänen ja isän yrityksestä, koska alaiset lakkasivat tekemästä töitään, kun isä ei ollut enää johtamassa heitä ja äiti ei pärjännyt yksinään Rongin kanssa raskaan työn kanssa.

Äiti on kertonut, että hänen elämänsä romahti isän lähtiessä kirjaimellisesti. Ennen sitä oli ollut ihan mukavasti varallisuutta. Yhtäkkiä äidin oli keksittävä toinen keino ansaita toimeentulonsa. He ryhtyivät myymään leipäsiä, joita ihmiset usein söivät aamuisin. Työ oli tietenkin raskasta, koska sitä varten oli herättävä aamuyöstä (kuten leipurit tekevät Suomessakin!), vaivattava taikina ja paistettava leipäset ajoissa valmiiksi ennen kuin niitä voisi myydä nälkäisille ihmisille heti aamutuimaan. Täällähän ihmiset aloittavat päivänsä yleensä siinä 5.30-6.30 välillä. Äidin mukaan hänen kasvonsa menivät yhteisön edessä. Osa naapureista oli avoimen vahingoniloisia, toiset taas tunsivat sääliä, jotkut ehkä myötätuntoakin. Äidille tilanne oli vaikea ja hänen oli vaikea katsoa ihmisiä silmiin tuntematta suurta häpeää. Mutta hän on selvinnyt menneistä vuosista sinnikkyytensä ja periksi antamattomuutensa ansiosta.

Minulle tämä tarina isän lähdöstä on suuri kysymys-merkki!! Olen saanut kuulla kasvattiäidiltäni ja isältäni aivan toisenlaisen tarinan tapahtumien kulusta. Sen mukaan heidän tiensä erosivat pakomatkamme aikana, kun jotain tapahtui (mitä, se on edelleen epäselvää minulle), ja äiti joutui palaamaan Mengin ja Hiengin kanssa takaisin ja vain isäni, kasvattiäitini sekä minä ja Leng pääsimme päämäärään – Panat Nikhomin pakolaisleirille. Myöhemmin kun pääsimme Suomeen isä sitten lähetti äidille sanan meidän olevan hengissä ja sen mukana myös rahaa ja kuvia minusta ja Lengistä.

Äitini on täällä ollessani kertonut, ettei ole ollut menneinä yli 24 vuoden aikana ollut isälleni vihainen isälle ennen kuin vasta nyt. En tiedä, mikä on sitten syynä, mutta äidillä on kiehunut täällä ollessani hyvin usein ja isä lähtee melkein joka aamu kotoamme johonkin koko päiväksi palaten takaisin vasta yöksi. Muutaman kerran hän on tosin mennyt yöksi sukulaistensa luokse, kun on käynyt maalla asuvan sukulaisensa luona. En tosin ihmettele isäni “pakoilua”, äidin ripitykset ovat olleet sitä luokkaa, että voin helposti uskoa teidänkin korvien punehtuvan, jos kuulisitte niitä sanoja ja äänenpainoa, mitä äitini on päästänyt suustaan pihalle! Nimittäin jos olen joskus ollut sitä mieltä, että Leng ja Sei Wha ovat tosi pelottavia kirotessaan vihaisena jotakin, niin äitini lyö heidät siinä mennen tullen 100-0!

Meng ehdotti, että vanhempani olisivat nyt viettäneet 38-vuotisyhdessäolopäivää ja sitten eroaisivat sovussa. Toistaiseksi jokaisella isäni vierailukerroilla (-95, –97, –99, –07, –10 ja nyt 2011) he ovat kyenneet eroamaan sovussa… Toivon sitä pyhästi tälläkin kerralla, ihan heidän oman mielenrauhansakin kannalta. Äidistäni paistaa näet aika vahvasti ajoittain katkeruus (jota en toki väheksy enkä myöskään ihmettele) ja se syö ihmistä sisältä eikä auta yhtään hyvän mielenrauhan saavuttamisessa, joka auttaisi paljon mm. terveyden suhteen. Kerroin äidille omista mielenterveysongelmistani ja niistä ahdistus- ja pelkotiloista joita tulee, kun huudetaan vihaisena (vaikkei se kohdistuisikaan minuun itseeni) ja se kyllä onneksi on saanut äidin hiukan miettimään sanomisiaan ja tekemisiään. Taitaa kuitenkin vaatia aikamoista itsekuria äidiltä ettei tee tottumustensa mukaisesti eli huuda mitä sylki suuhun tuo. Ainakin Jaajaan kanssa on hänelläkin mennyt hermot päivittäin, kun tyttö huutaa kurkku suorana, jos hänen tahtoonsa ei myönnytä. Ainakin äänenkäytön suhteen voidaan olla varma, että Jaajaa on sukua isoäidilleen!

Luin eilen turkulaisen ystäväni Kirsin Facebook-tilapäivitystä, jossa hän kertoi (todennäköisesti) vitsillä palkanneensa tonnilla jonkun tekemään suvustaan selvityksen ja sitten maksaneen samaiselle herralle pari tonnia, että tämä pitäisi suunsa kiinni selville saamistaan asioista.  Tuo kuvastaa, minusta hyvin tilannetta, minkä itsekin olen tässä vuosien myötä ja etenkin tällä matkallani kohdannut. Kun kaivaa juuriaan, pitää olla valmis kohtaamaan yllätyksiä…ei ole uusi juttu, että yksi jos toinenkin löytää sukututkimuksen tehdessään piilotettuja, vaiettuja asioita, ehkä suoranaisia salaisuuksia. Useinhan tämän luontoiset asiat pulpahtavat esiin hautajaisten jälkeen, kun esimerkiksi selvitetään perintöasiat On toinen asia, miten sitten ottaa vastaan ne yllätykset, joita selviää matkan varrella.

En tiedä vielä itsekään, miten selviän oman sukuni yllätysten kanssa. Mutta ainakin yritän selvittää niitä ja koota itsestäni vielä sen eheän (vaikkakin lasissa onkin säröjä) ihmisen, jollaisena toivon tulevaisuudessa itseni näkevän. Silloin olisin selvinnyt kaikesta kohtaamistani asioista voittajana! Eikä mikään olisi niin ihanaa, kuin tuntea voivansa olla normaali ja pystyä taas tekemään asioita, jotka olivat mahdollisia minulle vielä silloin, kun tapasin Panun. Harmi, että juuri turvallinen ilmapiiri ja rakastava läheinen saa aikaan mielen sille tuulelle, että se tahtoo selvittää asioita ja silloin ns. sairaus puhkeaa.

Olen äärettömän kiitollinen siitä, että rinnallani on sellainen ihminen kuin Panu! Heikompi ihminen olisi juossut jo pois kauas minusta. Mutta Panu on pysynyt rinnallani. Siksi voin oikeasti sanoa, miten paljon meille merkitsi sanoa viime kesänä papin edessä; Tahdon. Ei elämä helppoa ole ollut, vaikka sitä varmaan ajattelisi vasta-avioituneiden olevan onnensa kukkuloilla. Minulle jokainen päivä on oma haasteensa. Kiitos Panun ja eläimienkin, olen voinut selvitä niistä vaikeista hetkistä, joita tulee. Lisäksi muutamat hyvät ystävät (te tiedätte kyllä keitä tarkoitan!), ovat olleet tärkeä tuki kuten myös terapeuttini. Kiitos teille kaikille, olette minulle rakkaita!

Täällä olo vahvistaa entisestään sen, mitä olen jo aikoja sitten tiennyt – elämäni on Suomessa, minä olen enemmän suomalainen kuin tämä maa, josta lähdin pikkutyttönä maailmalle. Ja eikös ne kambodzhalaisetkin näe minut muuna kuin maanmiehinään; minä olen täällä aina “ranskalainen = ulkomaalainen”. Mitähän se Taivaan Isä oikein tarkoitti, kun loi minut muista lapsuudenperheenjäsenistä poiketen niin paljon vaaleammaksi? Ainakin olen saanut hupia kuunnellessani ihmisten mielenkiintoisia tarinoita ja olettamuksia minun mahdollisista aikomuksista tai alkuperässä, kun kuljeskelen heidän keskellä. Ei Isältä puuttunut ainakaan huumorintajua!

Näissä tunnelmissa tällä kertaa… Voikaa hyvin!

Teidän, Kieng

Sarjassa sukulaisiani – pikkuserkut Keng & Heng

Esittelen teille nyt pikkuserkkuni Lay Tith Guitar eli meille Keng. Hän on syntynyt 1984 eli täytti juuri tänä vuonna 27 vuotta. Hänellä on pikkuveli Lay Tith Visal eli Heng, joka on kaksi vuotta häntä nuorempi. Poikien isä jätti perheensä kuukausi sen jälkeen, kun isäni oli lähtenyt vuonna 1986 pakolaisleirille Thaimaahan. Pojat ovat nykyään väleissä isänsä kanssa ja tapaavat tätä silloin tällöin, asuuhan mies lähellä heitä uuden perheensä kanssa. Olen nähnyt hänet kerran vuonna 1995. Sen jälkeen en ole törmännyt häneen, enkä totta puhuakseni edes välitä, kun ei olisi mitään puhuttavaakaan. (Paitsi ehkä voisin kysyä, mikä saa miehen jättämään vaimonsa ja kaksi pientä lasta, varsinkin kun toinen on vasta pari kuukautta vanha? Sitähän en tietenkään kysyisi, mutta aina voi leikitellä ajatuksella…).

Kun 1995 tapasin Kengin ensimmäistä kertaa, meistä ei todellakaan tullut heti kavereita. Keng oli minusta rasittava hölmö! Hän kun oli meitä vanhempi ja uskoi olevansa siten myös parempi. Minä sitten suutahdin siitä ja kun selvisi, että osasin englantia paremmin (minähän osasin peräti numerot ja värit ja joitakin mielialasanoja), aloin kutsua Kengiä hölmöksi! Taisin kuukauden reissumme aikana nimitellä häntä useammankin kerran hölmöksi ennen kuin teimme aselevon. Siitä asti emme ole riidelleet kertaakaan.

Jollei täällä ole ns. hyvää nimeä (toisin sanoen rikkaat sukulaiset, tai valtaa omistavat sukulaiset), ja vaikka olisi koulutus, ei työtä noin vain saa. Onneksi Keng sai työpaikan DHL:stä, jossa siskoni ystävä on esimiesasemassa. Siten Keng valittiin useista työnhakijoista koulutettavaksi työhön firmaan. Vaikka hänellä on käsittääkseni yliopistotason koulutus kaupallisella puolella, ei se olisi riittänyt siltikään. Hänellä kun oli työkokemustakin vain auton vuokrausyrityksessä, joka ei ole tarpeeksi hieno paikka.

Nykyään työhakutilanteessa sitä pidetään tärkeänä, miten hienoja edelliset työpaikat ovat olleet. Ei ole väliä, miten pitkään olet jossakin ollut töissä tai oletko vaikka koko elämäsi auttanut vanhempia yrityksessä. Suhteet otetaan huomioon. Jos vanhemmat ovat hyvämaineisissa yrityksissä töissä tai tienaavat paljon tai vaikkapa joku sukulainen on korkeassa asemassa – työpaikka irtoaa helpommin.

DHL:ään pääseminen oli siinä mielessä todellinen onnenpotku! Keng vastaa DHL;n kirjanpidosta (ei tietenkään yksin) ja on töissä usein 6 päivänä viikossa. Sunnuntaisin on lepopäivä, ellei hän halua tehdä ylitöitä tai niihin on tarvetta. Siskoni mielestä työ tietokoneen parissa on ihan liian raskasta, minkä vuoksi hän ei halunnut aikoinaan jäädä toimistotöihin, vaan halusi yrittäjäksi. Kengin työ on kuitenkin siinä suhteessa hyvä, että hyvässä lykyssä se avaa tulevaisuudessa ovet moniin mahdollisuuksiin. Keng voi nimittäin tulevaisuudessa hakea töihin mihin vain DHL:n toimipisteeseen (jopa siis Suomeen), kun hän on saanut tietyn asiapaperin, joka sen mahdollistaa. Siten, jos hän joskus niin päättää ja onnistuu, hän voi lähteä tienaamaan parempipalkkaiseen maahan, ja saada enemmän tuloja. Tietysti pitää ajatella myös sen maan yleistä hintatasoa, jääkö oikeasti niin paljon säästöön, että sellainen kannattaa.

On keskusteltu toki mahdollisuudesta, että jos joskus aukeaa tilaisuus tulla Suomeen töihin (mietin vain, miten sen kielitaidon kanssa…), Keng voisi asua isän luona ja säästää palkkansa kotimaahan vietäväksi. Tosin saa nähdä, miten se käytännössä onnistuisi, koska Suomen olosuhteet eivät ole mitään ihan herkkua täällä oleville. Äitini valitti yhden viikon Suomessa oltuaan, että maa on kovin hiljainen ja joka paikassa on niin paljon metsää! Miten ihmeessä ihmiset eivät sekoa?! Noh, minä kerroin että haluaisimme Panun kanssa asumaan sellaiseen paikkaan, jossa olisi oma piha ja usein se tarkoittaa sitä, että on hiukan metsän keskellä. Olisitte nähneet näitten ilmeet, kun kerroin haaveemme!

Keng ansaitsee työssään kuukaudessa 200dollaria, mikä on hyvä tulos, kun ottaa huomioon, että hän saa useimmiten pitää kunnon lounastauon, jolloin Keng tulee kotiin syömään. Siten tulee säästöä, kun ei tarvitse ostaa erikseen lounasta. Tietenkin ruokaa voisi kuljettaa mukaan töihin, mutta sepä ei ole ihan yksinkertaista kaikille. Jos työpaikassa ei ole jääkaappia tai jonkinlaista viileää paikkaa, niin harva viitsii kuljettaa ruokaa pilaantumaan. Lämpötila kun laskee täällä harvoin alle 20 astetta! Nytkin täällä ollessani alin lämpötila on ollut 25 astetta. Öisin nukun tuuletin päällä, jotta pystyisin yleensäkin nukahtamaan. Tosin vielä v. 1995 vierailulla piti nukkua, vaikka ei tuuletin toiminut sähkökatkosten vuoksi. Yleensä sähköt palautuivat silloin katkettuaan keskellä yötä ja sen huomasi siitä, kun kesken unien tunsi, miten tuuletin lähti pyörimään ja sai mukavan helpotuksen kaiken kuumuuden keskellä.

Heng serkkuni on tällä hetkellä koulutettavana armeijatyöhön niinkin lähellä kuin Venäjällä! (Täällä kaikki sanovat Venäjää Russiaksi… minä taas aina isän kanssa käytän sanaa Soviet eli taitaapi olla Neuvostoliitto…) Heng teki ennen armeijaan menoa töitä mallina. Siinä työssä ei ansainnut hyvin. Maksimissaan 80 dollaria kuussa, mutta ruuat yms. kyllä maksettiin. Heng tykkää kovasti hauskanpidosta eikä ole järin hyvä koulussa, jonka vuoksi sekä hänen äitinsä että minun äitini ovat olleet huolissaan, mitä hän saa elämässään aikaiseksi. Äitini maksoi käsittääkseni muutama tuhat dollaria lähettääkseen Hengin armeijakoulutukseen. Täällä on asia niin, että mikäli saat armeijakoulutuksen, tietää se hyvää työelämässä. Pystyy etenemään uralla ja saa suhteiden takia voi olla avuksi myös omille sukulaisilleen. Ei menisi läpi minun moraalini kanssa, mutta täällä saisi päänsä vaan kipeäksi, jos ajattelisi jokaista vikaa, jonka näkee ja kuulee…

Isäni pikkuserkku (sukulaissuhteemme selvisi minulle vasta nyt) on jonkinlainen armeija/valvovan viranomaisen asemassa oleva mies. Hänet tapasin ensi kerran lentokentällä, kun olimme lentämässä Panun kanssa takaisin Suomeen ensimmäisen Kambodzhan matkamme päätteeksi. Isän pikkuserkku otti silloin matkalippumme ja luulin, että hän vain sai meidät chekattua siten nopeammin lennolle, mutta yllätys olikin silloin melkoinen, kun pääsimme istumaan business-luokkaan! Noh, eihän tuo tietenkään sinällään ole mikään kauhean iso asia, mutta tietenkin täkäläisittäin hieno juttu, jos voi jotenkin vaikuttaa omassa työssään… Vähän kuin se, että jos osaat puhua khmeriä vakuuttavasti, saat maahan erikoisviisumin, jolla voit oleskella täällä vaikka vuoden, eikä siitä tarvitse erikseen maksaa yhtään mitään. Säästää peräti 25dollaria. Kanadassa asuvan setäni vaimo puhuu khmeriä niin hassusti, ettei häntä kuulemma oltu uskottu kambodzhalaiseksi, vaan häneltä pyydettiin joka paikassa suurempi maksu. Noh, heillä puhutaan kotona pääosin kiinaa. Olen huomannut, että tosi moni sukulaisistani puhuu oikeasti paljonkin kiinaa khmerin rinnalla. Kyllä harmittaa, että itselläni kieli unohtui pian Suomeen muutettuamme, kun isäkin lakkasi puhumasta sitä, ettei lapsista tulisi puolikielisiä. (Mikään kieli ei suju äidinkielen tavoin…)

Suhteet on siis täällä syytä pitää hyvässä kunnossa, koska koskaan et tiedä, josko tarvitsetkin apua. Siksi ihmiset ovat täällä varmaan niin yhteisöllisiäkin. Monta kertaa olen saanut kuulla ihmettelyä siitä, miksi Suomessa ei olla niin yhteisöllisiä – hyvä kysymys! Täällä kaikki osallistuvat lasten kasvattamiseen; naapurin setä voi hyvin ojentaa lasta, joka ei ole hänen omansa. Täällä moni neuvoo vieraidenkin lapsia, miten käyttäytyä, jotta olisi “yhteiskuntakelpoinen”. Se on minusta silmiinpistävin asia ihmisten välisissä suhteissa. Nykyään Suomessa saa varoa sanojaan, kun voi tulla huutia, vaikka ojentaisit ihan oikeasta syystäkin vieraan ihmisen lasta. Onneksi on kuitenkin pyrkimyksiäkin yhteisöllisempään elämiseen ja toimintaan. Olen lukenut monesta Kumpulan ja Käpylän puutalojen kortteleista tms. joissa asukkaat ovat varta vasten luoneet oman piirinsä, jossa yhteisöllisyys kukoistaa. Myös Arabianrannassa on oma piirinsä ja siellä jaetaan ja lainataan tavaroita naapureiden kesken. (Törmäsin tähän eräässä nettifoorumin sivustolla.)

Yhteisöllisyyden hengessä, voikaa hyvin!

Teidän Kieng

Sarjassa sukulaisiani–äidin serkku Rong

Äitini perheeseen kuuluu täällä Phnom Penhissä kuuluu mm. hänen serkkunsa Rong (s.1964).Äiti ja Rong ovat tunteneet toisensa lapsesta asti, jolloin äitini huolehti hänestä ja toimi niin kuin isosiskot täällä usein tekevät: lapsenlikkana. Mieleeni tuli monet kesäpäivät, jolloin olen itsekin huolehtinut nuoremmista sisaruksistani, kun vanhempamme olivat mansikkapellolla ja minä olin saanut ilokseni vapaapäivän! Erotuksena tietenkin se, ettei minun tarvinnut sentään ihan joka päivä kantaa suurimman osan ajastani vastuuta nuoremmista sisaruksistani kuten äidin piti. Rongin vanhemmat ja äitini vanhemmat tekivät yhdessä töitä hankkiakseen elantoa, joten oli luonnollista, että äiti laitettiin huolehtimaan Rongista. Vaarini äidin puolelta ja Rongin isä olivat veljeksiä. Täällä on hyvin tavallista, että perheenjäsenet elävät toinen toistaan auttaen, vaikka olisivatkin perustaneet jo oman perheen. Surullista on se tosiasia, miten paljon Rong on saanut kestää elämässään surua. Pol Potin valtakauden hulluina vuosina hän menetti 10-henkisestä lapsuudenperheestään jokaikisen jäsenen. Hän oli perheensä ainoa elonjäänyt.

Sodan jälkeen äiti ja Rong ovat eläneet yhdessä huolentien toinen toisistaan. Äiti keskittyen elannon hankkimiseen ja Rong hoitaen kotityöt. Yhdessä he ovat kasvattaneet lapsiakin kuusi. Meidän perheemme lapset ja Rongin kaksi poikaa. Rongin mies lähti jo v. 1986 pois jättäen jälkeensä vaimon ja kaksi lasta, joista nuorempi oli hädin tuskin kahden kuukauden ikäinen. Vain kuukautta aiemmin oma isäni oli lähtenyt ottaen minut ja toiseksi vanhimman veljeni mukaansa ja päässyt monen mutkan jälkeen pakolaisleirille Thaimaahan. En edes tiedä kaikkea siihen liittyviä asioita ja se taitaa olla niitä yksi sukumme vaietuista asioista, joita on vaikea puhua.

Ihmekös on, jos äiti ja Rong ovat kaiken kokemansa jälkeen tukeutuneet toisiinsa. Onhan sitä helpompi yrittää selvitä elämässä kahden aikuisen voimin kuin yksin. Rong ei ole koskaan (äitini ja siskoni mukaan) toipunut miehensä lähdöstä (tämä asuu aika lähellä heitä Phnom Penhissä uuden perheensä kera) ja on myös vuosien saatossa saanut monia sairauskohtauksia, joista viimeisin viisi vuotta sitten halvaannutti oikean puoleisen kasvon lihaksista ainakin osan, koska hänen puhuessaan kaikki lihakset eivät liiku. Tosin minä en edes aina huomaa sitä ja tuskinpa sitä muutkaan tutut.

Ennen kuin isä lähti pakomatkalle hän ja Rong sekä äiti tekivät yhdessä raskasta työtä; Isä leikkasi metallista paloja, jotka Rong leikkasi vielä pienempiin paloihin ja sitten äitini muotoili niistä oikean muotoiset palat. Rongin työ oli niin raskasta, että hänellä kehittyi sitä tehdessä todella voimakkaat kädet ja moni sanookin, että Rongilla on voimaa kuin miehillä. Kädet hänellä on hyvin kuluneet, sellaiset työmiehen kädet. Hän hoitaa suurimman osan pyykistäkin edelleen käsivoimalla, vaikka pesukone on hankittu pyykkäystä varten. Säästyypä sähköä ja siten rahaa, hän aina jaksaa meille muistuttaa, vaikka yritämme helpottaa hänen töitään. Äitinikin käyttää usein mieluummin käsivoimaa pyykinpesuun. Yritin joskus sanoa, että käyttäisivät hanskoja, kun pesuaineet ovat nykyään hyvin voimakkaita. Minulla menee nimittäin hetkessä kädet ihan kutiseviksi. Siksi pakkasin tällekin reissulle mukaan talouskäsineet. Äiti ja Rong ovat kuitenkin sitä mieltä, että mitä turhia, kun heillä iho on niin tottunut, ettei se pienistä hätkähdä.

Rong ostaa hädin koskaan mitään itselleen. Aina jos jotain rahaa jää, hän ostaa sillä yhteiseen käyttöön mausteita ynnä muita ruokatarvikkeita perheen yhteiseen käyttöön. Siskoni kertoi, että Rongin kaupassakäyntiin menee usein 2 tuntia. Hän menee torille ja kiertää jokaisen kojun kysyen hintaa. Sitten hän käyttää seuraavan kierroksen kysyäkseen, miten paljon pystyy mistäkin tuotteesta tinkimään ja lopuksi valitaan niiden kesken parhaimmat. Vaikka rahaa olisi annettu niin, ettei tarvitse liian tarkkana olla, niin hän tekee kuitenkin hyvin tarkkaa laskentaa, koska jokainen ylimääräinen jäljelle jäänyt raha on säästöä.

Rong on sellainen ihminen, joka ajattelee ensin muita ja ehkä lopuksi vasta itseään, jos silloinkaan. Olemme vieneet Panun kanssa vaikka mitä tuliaiseksi aina hyväksi havaituista käsivoiteista muuhun, mitä nyt olemme voineet ajatella, että hän pitäisi. Vaan Rong aina säästää ne siskoni ja äitini käytettäväksi. Kysyin viime käynnillämme, miksi hän ei käytä mitään niistä tuliaisista. “En minä osaa sellaisia hienouksilla tehdä mitään, nehän ovat ylellisyyksiä!”. Meng kertoikin, että Rong käyttää vain sellaista, jolla on jotain hyötyä taloustöissä yms. Joten nyt tällä erää toin Wettex-rullia, joista hän voi leikata käyttöön imukykyistä keittiöliinaa, eipä tarvitse enää käyttää käsipyyhkeitä pöytien yms. pyyhkimiseen.

Olen aina tuntenut Rongia kohtaan kunnioitusta, vaikka myös samalla säälinyt häntä. Hän tekee minusta aivan liikaa muiden puolesta (johon minäkin olen sortunut) ja ajattelee liian harvoin itseään. Täälläkin, kun kysyn, miten ja missä voin pestä pyykkini, hän käski tuoda ne hänelle. Estelin ja sanoin voivani pyykätä itse, koska minulla on siihen aikaa. Ei missään tapauksessa! Kun en suostunut antamaan pyykkiäni, hänpä teki poissaollessani “tupatarkastuksen” makuuhuoneeseen, jossa nukun yöt täällä ollessani. Löysin puhtaat vaatteet palattuani.

Hänellä on totisesti hyvä sydän! Ajatelkaa, että hän säästää monet lihanpalatkin koirille, joita perheellä on täällä kaksi; Yuri ja Laska. Keskikokoiset koirat saavat monet paremmat lihapalat, koska Rong ei raaski syödä niitä itse, jollei lihaa satu jostain syystä olemaan tavallista enemmän. Melkeinpä samalla tavalla on monissa tuntemissani eläinperheissä; eläimistä huolehditaan viimeiseen asti, jos tiukkaa tekee! Syödään mieluummin vaikka makaronia, kunhan koira tai pupu saa tarpeeksi hyvää ravintoa.

Eikä Rong koskaan valita mistään. Hän vain on iloinen, jos kaikki menee hyvin ja suree, kun on vaikeuksia. Poikiensa puolesta hän onkin surrut paljon. Koska hän ei ole varakas, ei hän pysty auttamaan poikiaan saamaan töitä tai kyennyt maksamaan heille koulutusta huippukouluissa, joiden todistuksilla olisi helppoa päästä haluamalleen uralle. Onneksi me pystyimme lähettämään aikoinaan rahaa ja he omalla säästeliäisyydellään saivat kaikki neljä lasta kouluihin. Kiitos kuuluu myös osalle sukulaisista ja ystävistä, jotka ovat auttaneet äitiä ja Rongia. Täällä yhteisöllisyys on paljon silmiinpistävämpää kuin esim. Suomessa, jossa sitä joskus kyllä minusta saa hakemalla hakea.

Jos olisin tiennyt, miten vaikeaa täällä on, en olisi ehkä valittanut niin paljon lapsuuteni kesinä tehdystä työstä mansikka- ja kurkkupellolla, pitkistä päivistä ja muusta. Vaikka kyllä se helppoa on valittaa, kun ei joudu elämään itse tilanteessa, että pääsy kouluun ja muuhunkin on riippuvainen siitä, onko vanhemmillasi varaa. Voin hyvin omalla tavallani ymmärtää näitä ihmisiä, koska en minäkään voinut tehdä lapsena kaikkea, mitä olisi tehnyt mieli, koska meidänkään perheellä ei ollut siihen varaa. Kun muut luokallani kävivät taitoluistelukoulut oppiakseen luistelemaan (ja jatkoivat myöhemmin harrastusta aina muodostelmaluisteluun asti), minä menin veljeni perässä yleiseen luisteluvuoroon ja opettelin pysymään pystyssä (ja torjumaan tennispalloja, kun veli halusi oppia laukomaan hyvin).

Yleisurheilu on varmaan ainoa laji, jota olen voinut harrastaa ns. valvotussa harrastuksessa, kun siinä lisenssi ei maksanut kuin 50 markkaa ja senkin hoiti seura puolestani, kun sanoin, ettei meillä ole varaa maksaa semmoisia. Se harrastus kyllä tyssäsi yhden kauden jälkeen. Vihasin kilpailemista, kun siinä jotenkin tuntui että lapset oppivat inhomaan liian helposti toisiaan ja myös kateellisuus näkyi liiaksi asti. Minulle olisi riittänyt hyvin se ilo, mitä urheilu jo itsessään antaa, vaan kun vanhemmat olivat ihan hulluna siihen kilpailemiseen ja sitten olisi pitänyt hankkia kilpailuasu (250mk) ja siihen tuli päätepiste minun uralleni. En kyllä ole siitä mitenkään katkera. Mieluummin olisin käynyt käsityö- tai taideharrastuksessa, mutta niiden summat ja tarvikkeet vasta kalliita olivat.

Onneksi nyt aikuisena olen voinut saada jotain lapsena menetetyistä mahdollisuuksista – kiitos suuresti siitä kuuluu Panulle! Hän kun on halunnut antaa minulle monia asioita, joita en ole aiemmin saanut kokea. Yksi niistä on mm. se, kun sain ensimmäisen kerran oman lemmikin – Jali Rumpalin! En tule koskaan unohtamaan sitä, miten paljon Panu näki vaivaa, että sain 17 vuotta haaveiltuani lemmikin! Sen sijaan, että olisi vain suostunut pupun hankintaan, Panu osallistui rodun valintaan, luki minun laillani opuksia ja mietti mitenkä kannattaa toimia, että pupun olo meillä olisi hyvä. Panu lähti kanssani Tuuriin asti kaninäyttelyyn, koska miellyin kasvattajaan, joka näki vaivaa vastatakseen kysymyksiini eikä vain ilmoittanut kylmästi kanin hintaa ja otanko vai enkö. Lisäksi Panu osallistuu kanien hoitamiseen eikä vain ajattele niiden olemisesta tulevia hyviä puolia. Tiedän hyvinkin pariskuntia, jossa toinen puolisko nauttii niistä eläimen suomista iloista, mutta vaadittavat asiat, kuten siivous ja ruokinta jäävät vähälle.

Minun toteutumatta jääneet harrastus- ja muut unelmat ovat kyllä ihan pieniä sen rinnalla, kun kyse on jostain sellaisesta, jolla on vaikutusta ihmisen tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Siinä mielessä olen todella onnekas, kun sain käydä koulua Suomessa. Ilmainen koulutus (vaikkakin verovaroin katettu) on paljon enemmän, kuin mitä moni täällä voi edes kuvitella. En yhtään ihmettele, että isäni aikoinaan muistutti minulle jatkuvasti, että täytyy ottaa irti kaikki se hyvä mahdollisuus, joka koulunkäynti Suomessa suo. Ihmiset harvoin ymmärtävät olla tyytyväisiä siihen, mitä saavat varsinkin jos on saanut kaiken paljon helpommalla kuin ne, jotka joutuvat tekemään tosissaan töitä pelkästään pysyäkseen hengissä.

Rongilla on se onni kuitenkin, ettei hän ole täysin ilman perheen tai sukulaisten tukea. Hänen poikansakin pystyvät toivon mukaan tulevaisuudessa auttamaan äitiään taloudellisesti, jolloin hän saa edes helpomman vanhuuden. Ainakin minä olen päättänyt, että kun joskus vielä pääsen kiinni taloudellisesti parempaan tilanteeseen (saan töitä), teen parhaani auttaakseni vielä enemmän häntä. Hän on hoitanut minuakin, kun olin vauva, vaikka ei yhtä pitkään kuin Kambodzhassa asuvia sisaruksiani.

Toki kun mietin, olisin monet kerrat voinut antaa kaikki liikenevät varani sukulaisilleni, mutta olen halunnut myös lahjoittaa osan vielä huonommassa asemassa oleville tai niille, jotka yleensä apua tarvitsevat. En nimittäin halua ajatella, että auttamisen lähtökohtana on se, että joku on minulle sukua. Sitä pitää auttaa toista yleensäkin siksi, että hän tarvitsee apua. Olla toiselle laupias samarialainen. Annetaan siis hyvän kiertää. Kun itse tekee toiselle hyvää, saa hyvän moninkertaisena takaisin. Näin minä uskon ja olen saanutkin monesti osakseni hyvää. Ajatus, joka veti minut aikoinaan toimimaan näin on Raamatusta: Rakasta lähimmäistä, niin kuin itseäsi. Olkoon se meille kaikille hyvänä ohjeena elämässämme. Voikaa hyvin!

Teidän, Kieng

<=== Rong pesemässä kodin edustalla olevaa katua, joka on hyvin yleistä Kambodzhassa, kun ei ole olemassa yleistä puhtaanapitolaitosta.

<= Rong leikkaa asiakkaalle jäätä käyttäen mm. sahaa ja isoa japanilaisesta veitsestä jäänyttä teräosaa

<===Sitten rahastetaan. Kassalippaana toimii olkikassi. Jaajaata se kiinnostaa kovastikin