Sarjassa sukulaisiani – äitini Sieng Phaly

Tänään minulle on selvinnyt, etteivät äiti ja Rong olekaan serkuksia vaan äitini on Rongin täti! Äitini Sieng Phaly (sukunimi, etunimi) on syntyisin kiinalaisista vanhemmista. Hän on vanhempiensa 10. ja nuorin lapsi. Äitini on itse syntynyt Kambodzhassa, mutta hänen vanhempansa ehtivät saada 5 lasta Kiinassa ennen kuin he muuttivat isoisäni työn perässä tänne.

Äidin sisaruksista neljäntenä lapsena syntynyt sisko annettiin lapsena kasvatettavaksi perheeseen, jonka pojan kanssa hän sitten aikuisena meni naimisiin. Tapa oli hyvin yleinen entisajan Kiinassa. Vanhemmat saattoivat tehdä keskenään sopimuksia lastensa naittamisesta toisilleen näiden ollessa sylivauvoja. Joskus lapsi myös vietiin tulevan sukunsa (nainen siirtyi aina siihen suku, johon hänen aviomiehensä kuului) luokse kasvatettavaksi. 5. syntynyt sisarus, äidin isoveli annettiin äidinisän eli ukkini vanhimmalle veljelle. Äidinäiti eli mammani ei olisi halunnut tehdä niin, mutta isoisäi sanoi, että hänen veljensä (perheen esikoinen) oli pyytänyt saada kasvattaa lasta, koska ei ollut saanut vaimonsa kanssa yrityksistä huolimatta lasta.

Kiinalaisessa kulttuurissa pidetään tärkeänä sitä, että esikoispoika saa pojan, jotta suku jatkuisi. Poika jää naimisiin mentyään esi-isänsä suvun luokse (nimi säilyy), kun taas tytär siirtyy toiseen sukuun. Enoni on edelleen elossa ja äitini tapasi hänet ensi kerran vasta viime vuonna ollessaan enoni ollessa jo yli 70-vuotias ja äitinikin oli jo 60-vuotias! Ensitapaaminen mahtoi olla tunteikas…Samalla äiti tapasi myös siskonsa.

Äitini 9 sisaruksesta kaksi jäi siis Kiinaan perheen muuttaessa Kambodzhaan. Täällä perheen kolmas lapsi, enoni katosi sen jälkeen, kun ison riidan päätteeksi isoisäni käski häntä lähtemään talosta. Enoni lakkasi nimittäin pitämästä yhteyttä lähdettyään kotoa. Äidilläni ei ole muistikuvia kadonneesta veljestään eikä siten myöskään mitään tietoa, onko tämä nykyään hengissä vai kuollut. Kun ei ole mitään muistikuvia, äiti ei voisi myöskään tunnistaa veljeään vaikka tämä kävelisi kadulla vastaan (ellei tämä satu olemaan hyvin samannäköinen!). Enoni olisi iältään varmaan lähemmäs 70-80-vuotias, mikäli on elossa. Äitini puhuu hänestä aina kadonneena veljenään ei koskaan kuolleena. Tässä olisikin haastetta kerrakseen maikkarin “Kadonneen jäljillä”-ohjelman tekijöille!

Äidin 6. ja 7. sisarukset kuolivat molemmat alle kouluikäisinä johonkin sairauteen. 8. sisarus taas sairastui tuberkuloosiin tai muuhun tautiin, johon on nyt olemassa rokotus, mutta tuolloin siitä ei tiedetty Kambodzhassa ja hän kuoli vajaa vuoden ikäisenä. 9. syntynyt lapsi, enoni toimi sotilaana Lon Nolin (hallitsi USA;n tuella) hallinnon aikana ja katosi sen jälkeen, kun punakhmerit ottivat vallan 1975. Äiti uskoo veljensä kuolleen, koska Punakhmerit tunnetusti tappoivat kaikki Lon Nolin hallinnon aikaiset virkamiehet ja monet sotilaat syyttäen näitä kapitalismista ja ystävällismielisyydestä USA;ta kohtaan.

Äidin vanhin veli ja samalla perheensä esikoinen ja Rongin isä menehtyi Pol Potin hallinnon aikana. Tuolloin menehtyi myös äidin toisena lapsena syntynyt sisar sekä äidinäiti eli isoäitini. Äitini on siten ainoa perheestään, joka on vielä jäljellä ja Kambodzhassa asuneesta perheestään ainoa, jonka tiedetään varmasti olevan hengissä.

Itselläni monet tärkeät etapit elämässäni ovat olleet osittain myös surun hetkiä, vaikka itse tilaisuus olisikin ollut iloinen. Esimerkiksi, kun valmistuin ylioppilaaksi, surin sitä, ettei äitini ollut näkemässä tilaisuutta. (Kuten ei ollut näkemässä muitakaan koulun päättäjäisiäni ja muita tärkeitä hetkiä). Lisäksi kirjoitusten alla oli Konginkankaan bussiturma, jossa menetin ystäväni, ja valkolakkia painaessani tuli väkisinkin mieleen, miten hän ei ikinä painaisi sitä päähänsä. Viime vuonna taas pelkäsin häitten alla, että joko Panu tai joku muu tärkeä ihminen kuolisi. (Jotenkin tuuriini on kuulunut, että tärkeinä päivinä sattuu jotain inhottavaa…) Onneksi mitään sellaista ei tapahtunut. Äitini on sen sijaan joutunut kohtaamaan sellaisen surun. Äidinisä nimittäin menehtyi vain viikko ennen äidin ja isän häitä. En tiedä, miltä hänestä on mahtanut sellainen tapahtuma tuntua… Ainakin suru on varmasti varjostanut muuten iloista tapahtumaa.

Äitini ja isäni menivät naimisiin vuonna 1973. Suruaika, mitä täällä vietetään on yleensä 100 päivää, jolloin perheenjäsenet pukeutuvat valkoisiin vaatteisiin ja muutenkin vietetään ns. “hiljaiseloa”. Sinä aikana otetaan vastaan surunvalittelijoita ja myös munkki tulee rukoilemaan kuolemaa kohdanneen perheen talon luokse. Mutta, koska häät oli ns. “kuulutettu”, niin suruaikaa piti lyhentää ja häät pidettiin sovitusti ajallaan. Nuoripari, kun ei tavan mukaan voi olla kihloissa kuin korkeintaan pari kuukautta. 100 vuorokautta ylittäisi ajan reilusti ja sitten toisaalta, kun hääpäivä on sovittu, myös siihen eteen tehdyt valmistelut vaativat sen, että juhlat piti toteuttaa. Samoin kaikille kutsutuille vieraille ei olisi ehditty toimittaa sanaa häitten perumisesta ja se olisi taas ollut hyvin epäkohteliasta. Täällähän häihin kutsuttaessa on itse kutsu toimitettava perille kädestä käteen-menetelmällä. Joko hääpari itse tai joku kummankin perheestä (vanhemmat, sisarukset, isovanhemmat) voi toimittaa kutsun perille. Täällä kutsun lähettäminen postitse on epäkohteliaisuuden huippu. Joten äitinikin sai juosta aika lailla, kun meidän häitä juhlittiin täällä…(Sisko sanoi, että se osuus oli kaikkein rasittavinta, kun piti välillä matkustaa todella pitkän matkan päähän.)

Äitini ja isä ehtivät saada ensimmäisen tyttärensä v. 1975 ennen kuin täällä tapahtui se, mistä monet Kambodzhan yleensä tuntevat – Pol Potin ja punakhmerien valtaannousu. Isosiskoni eli nelivuotiaaksi ja menehtyi ennen vuoden 1978 lopulla, vain vähän ennen kuin olisi koittanut vapaus. Vietnamin armeijan tuo Kambodzhaan v. 1979 alussa lopetti vihdoin sisällissodan.Olen aina kuvitellut isosiskoni kuolleen aliravitsemuksesta johtuneeseen sairauteen, johon monet ihmisistä kuolivat, koska ruokaa annettiin niin niukalti. Äiti kertoi kuitenkin nyt kysellessäni, että yhtenä päivänä palatessaan myöhään illalla takaisin kommuuniinsa nukkumaan hän ei löytänyt siskoa mistään. Äiti kertoi toivoneensa tuolloin, että kyse olisi jostain uudelleenkouluttamisajanjaksosta. Punakhmereillä oli tapana näet kouluttaa ihmisiä niin aikuisia kuin lapsia uskomaan omaan ideologiaansa. Lapset kasvatettiin mm. vihaamaan perhekeskeisyyttä ja omia vanhempiaan. Äiti toivoi, että siskoni olisi viety tällaiselle leirille. Jonkun ajan kuluttua hänelle kuitenkin kerrottiin, ilmoitusluontoisesti, että hänen tyttärensä on viety hävitettäväksi. Äiti ei saanut koskaan tietää, miten hänen tyttärensä “hävitettiin”. Hän saattoi ja saattaa edelleen kuvitella, miten tytär kuoli. Ehkä “kivuttomasti” ja nopeasti luodilla tai sitten kuten monet pienet lapset kohtasivat loppunsa – jaloista kiinni ja pää puuhun, jotta luoteja säästettäisiin. Toivottavasti siskoni kuoli nopeasti…ettei hänen tarvinnut kärsiä kivuista kovin pitkään.

Samana päivänä kun siskoni oli viety pois, äiti ei löytänyt myöskään isoäitiäni. Äiti kertoi, että heidän “leirillään” saivat perheenjäsenet asua samalla alueella, samassa talossakin, mutta työmääräyksiä oli noudatettava. Joten äiti ei voinut tietää tullessaan “kotiin”, milloin isoäiti oli lähtenyt sieltä ja minne. Työpäivät kun olivat hyvin pitkiä ja usein he ehtivät vain nukkua talossa. Isoäidin tehtävänä oli ollut katsoa leirin lasten perään. Myöhemmin äiti sai sitten tietää, että isoäitikin oli hävitetty. Äiti arvelee, että syynä oli ollut se, ettei isoäidistä ollut enää hyötyä. kun lapsia oli hävitetty. Äidin mielestä syy isoäidin ja tyttären tappamiseen oli varmaan se, että Vietnam oli päässyt tunkeutumaan Kambodzhaan eikä ollut varmaan enää paljoakaan aikaa sille, ennen kuin punakhmerit menettäisivät valtansa. Piti siis hävittää mahdollisimman paljon ihmisiä, kun vielä ehti.

Tietenkään äiti ei tuolloin tiennyt, että Vietnam oli tunkeutumassa Kambodzhaan, mutta näin hän on pähkäillyt vuosien kuluessa tapahtumien kulkua. Sisällissodan aikana äiti menetti kaikki lähisukulaisensa. Jäljelle jäi vain isäni…Sinänsä hän oli onnekas toisin kuin serkkunsa Rong, jonka perheestä kukaan muu ei selvinnyt sodasta hengissä. Äitini lupasi tuolloin, että huolehtisi veljentyttärestään, eikä koskaan jättäisi tätä. Sen lupauksen äitini on kyllä pitänyt. Hän ja Rong ovat yhdessä pettämätön parivaljakko, vaikka äitini onkin selkeästi tämän perheen pää. En voi olla kuin ihailematta heidän sisukkuuttaan, sitä tahtoa, jota on tarvittu kasvattaessa 4 lasta aikuisiksi yhteisössä, jossa kasvojen menetys ajaa monet niin helposti kurjuuteen. Äidissä ja Rongissa on roppakaupalla takavuosien mainostettua Girl Poweria – vai olisiko kohteliaampaa sanoa Woman Poweria?

Näissä tunnelmissa, voikaa hyvin!

Teidän, Kieng