Paluu menneisyyteen – askeleeni eteenpäin…

Lapsena mietin usein, mistä mahdan tulla. Monta kertaa oppitunneilla (historia, uskonto, filosofia, psykologia…) annettiin tehtäväksi piirtää oma sukupuu. Reilut 9-vuotiaaksi asia oli minulle selvä, vaikka aina ihmettelinkin isäni puhumattomuutta, kun kyselin tädeistä, sedistä, isovanhemmista jne. Mennessäni vuonna 1995 syksyllä kuukaudeksi Kambodzhaan isäni kanssa, elämäni muuttui enemmän, kuin olin kuvitellut. Se muuttui oikeastaan totaalisen lopullisesti, eikä siihen tarvittu kuin yksi pieni hetki ihmisen elämässä.

Kun Phnom Penhin lentokentällä pääsin passintarkastuksesta (pelkäsin kuollakseni, että meidät käännytettäisiin takaisin, kun meillä oli ne muukalaispassit) isän kanssa ja tulimme kentän ulostuloaulaan, minulle täysin tuntematon nainen syöksähti itkien kaulaani ja rutistaa puristi minut syliinsä. Sitten saman teki veljeni Lengin näköinen poika (hetken luulin tulleeni hulluksi, juurihan jätimme Lengin Helsinki-Vantaan lentokentälle edellisenä iltana!) ja lopulta vielä minua reilusti päätä lyhyempi tyttö, hänkin pelottavasti Lengin näköinen kiepsahti kaulaani. Siinä hötäkässä isää käteltiin, päätäni taputeltiin ja jos olisin jotain siinä tilanteessa tehdä, niin haihtua savuna ilmaan. Minusta tilanne oli pelottava! Olin nimittäin miettinyt koko lennon ajan pääni puhki, miltä tuntuisi tavata isoäitini ja äitini sisaruksia eli tätejä ja enoja. Automatkalla kohti paikkaa, jossa tulisimme viettämään seuraavan kuukauden päässäni pyöri.

Vieras nainen kaappasi itsepintaisesti minut vierelleen autossa ja höpötti koko ajan, miten kovasti oli ikävöinyt minua menneinä vuosina. En pystynyt pyristelemään irti siitä otteesta, jolla nainen minua piteli, vaikka muistan tunteneeni kasvavaa pakokauhua siitä, mitä ihmettä minulle tapahtuu, ja kuka tuo vieras, jollain tapaa kuitenkin tutunnäköinen nainen oikein oli?!

Perillä pöytä levitettiin nopeasti esiin ja ruokaa kannettiin useissa lautasissa esille ja ihmisiä lappoi talon edustalle, sisällekin tuijottelemaan, taputtelemaan isää ja minua. Naurua raikui kaikkialla.Tunsin osittain olleeni jonkin sirkuspelle, jota tultiin joukolla katsomaan tai ehkäpä kuin saalis, jota hyeenalauma ahdisteli. Korvat höröllä kuuntelin, mitä minulle tai isälle sanottiin, mutta menetin kykyni vastata mihinkään kysymykseen. Päässäni kyllä risteili vastauksia, muodostin niitä khmeriksi sitä mukaan, kun joku kysyi jotakin minulta. En vain saanut sanaa suustani. Muistan, miten vieras nainen kehotti minua riisumaan liivini pois, jotta kuumuus ei vaivaisi niin kovasti. Rong tuli vierelleni ja yritti elein irrottaa liivini. Minä säpsähdin ja vetäydyin nopein liikkein ja puristin itseäni kuin olisin halunnut halata itseäni. Kuulin, miten asialle naureskeltiin. Kylläpäs tyttö tykkää liivistään!

Halusin kovasti vastata naureskelijoille, suorastaan kivahtaa heille: En minä tästä liivistä niin pidä, mutta jos otan tämän pois, lähtee tämä alla oleva paitakin ja sitten jäisi yläkroppa paljaaksi ja en minä sentään niin tyhmä ole, että rupeaisin ventovieraiden ihmisten edessä olemaan puolialaston! Ettäs tiedätte! Mutta vaikka muotoilin vastauksen ja se oli huulillani, tuntui kuin jokin voima oli sulkenut suuni. En saanut ulos pihaustakaan. Piiloliivi-paitapuseroni jätettiin rauhaan ja sen sijaan minut ohjattiin istumaan pihalle levitetyn pöydän äärelle, johon oli tuotu useampaa sorttia ruokalajeja ja riisiä oli pienissä kupeissa.

Ruokailun ohella isältä udeltiin kaikenlaista, minä keskityin tiiviisti syömiseen, vaikka päässä risteili samaan aikaan varmaan tuhat kysymystä! Muistan, miten yksi pöydän äärellä istuneista, aika vanhahko mies puheli minulle sanoen, minun varmana pitävän herkkusienistä. Olin tosiaan napannut puikoillani kiinni herkkusieniä täynnä olevan ruokalajin paloja ja syönyt niitä riisin kera. En tohtinut sanoa miehelle, että ne muut ruokalajit olivat minusta niin liukkaan näköisiä, etten kehtaisi kokeilla puikoilla onneani niiden saamiseksi omalle lautaselleni. Muistan ajatelleeni, etten halua sotkea pöytää pudottamalla vahingossakaan mitään sille. Koska syömäpuikkokäsi tuntui toimivan epämääräisen epävakaasti, päätin ottaa vain sitä, minkä varmasti saisin ongittua lautaselle siististi. En tietenkään sanonut tätä ystävällisen näköiselle miehelle. Tyydyin vain hymyilemään hänelle ja nyökytin samalla.

Ruokailu kesti ja kesti (luulin, ettei se koskaan lopukaan) ja siinä ohella tuli vuolaana virtana ihmisiä meitä taputtelemaan ja kyselemään kuulumisiamme. Erotin sellaisia lauseita kuin; Kyllä on tyttö veljensä näköinen!, Voi, miten onkin kasvanut sitten viime näkemän! Miten onkin niin vaalea!, Hyvänen aika, onpa hänestä tullut pitkä ja sitä rataa… Lopulta ilta kääntyi yöksi ja väen mentyä pois käytiin yöpuulle. Minulle oli valjennut siihen mennessä jo, että emme olleet menneet ainakaan isoäitini luokse, koska en ollut nähnyt ketään vanhaa rouvaa, joka olisi ollut samannäköinen kuin kuvassa ollut isoäiti, jonka olin juuri pannut merkille ennen lähtöämme Suomesta.

Sitten kentällä minua halannut Lengin näköinen poika (joka tuntui olevan hyvin paljon myös minun näköinen) kertoi nimensä olevan Meng ja selitti, olevansa vanhin isoveljeni. Sitten se Lengin näköinen tyttö kertoi olevansa pikkusiskoni Hieng. Sitten olivat pojat Keng ja Heng ja heidän äitinsä Rong. Sukulaisuussuhteita siinä kerrottiin minulle, mutta en ymmärtänyt kunnolla, mitä ne sanat oikein tarkoittivat. Meillä ei ollut (eikä ole nykyäänkään) muita sukulaisia kuin perheenjäsenet, joten en ymmärtänyt silloin muita sukulaisuussanoja kuin äiti, isä, veli, sisko, isoäiti, täti ja setä. Yksikään niistä sanoista ei kuvannut sitä, mitä Rong ja hänen poikansa ovat minulle. Sitten putosi se atomiluokan uutispommi; se nainen, joka niin kovasti oli itkenyt ja rutistanut minua lentokentällä on minun äitini! Siis oikeasti; hän on minut synnyttänyt ja se äiti, jonka olin hyvästellyt edellisenä päivänä lentokentällä Suomessa, on äitipuoleni ei biologinen.

Isäni oli silloin tällöin puhellut Suomessa, että minulla ja Lengillä on äiti Kambodzhassa. Tuohon päivään asti pidin isän kertomaa asiaa suuren luokan narrausyrityksenä! Eihän kukaan äiti jäisi asumaan maapallon toiselle puolelle, jos omat lapset asuvat Suomessa?! Olin vakaasti sitä mieltä, että isä vaan hassutteli ja koitti saada minut taas uskomaan johonkin hulluun tarinaansa. Isäni kun on aina ollut hyvä narraamaan ja vitsailemaan ja naureskelemaan eri asioille. Minä taas olin aina ollut hyväuskoinen. Muistan jopa sen, miten pakolaisleirillä asuessamme Leng kavereineen huijasi minua laskemaan silmät kiinni 100 ja sinä aikana pojat ottivat jalat alleen. Minä kun olin veljelleni usein sellainen kiusankappale, takiainen, joka tahtoi joka paikkaan mukaan, mutta joka myös osasi parkua, jos loukkasin itseni. Leng inhosi sitä, kun en pysynyt vauhdissa mukana (pojat tykkäsivät juosta paikasta toiseen), varoittelin ettei jotain saanut tehdä, koska se oli kiellettyä tai kertoisin asiasta aikuisille jne. Olin siis riippakivi ja pojista oli aina hauskaa, jos he onnistuivat huijaamaan minua niin, että pääsisivät minusta joksikin aikaa eroon.

Tuona iltana, kun tarina eri äidistä kerrottiin muiden kuin isän suulla, saatoin vasta uskoa sen olevan totta. Etenkin kun sain katsottavakseni valokuvia itsestäni vauvana tämän vieraan naisen kanssa. Olin Suomessa aikaisemmin jo ihmetellyt, miksi minusta ei ollut oikein mitään kuvia vauva-ajalta, vain taaperoikäisestä lähtien. Selitin asian itselleni, että pakolaisleirille mennessämme kuvia ei voinut ottaa mukaan. En koskaan kysellyt asiasta vanhemmiltani, koska ajattelin kysymykseni voivan aiheuttaa heille huonoja muistoja entisestä elämästämme Kambodzhassa. Ja niissä kuvissa olin tosiaan minä, sitä en epäillyt hetkeäkään. Olin ajatellut, että kun saisin joskus nähdä kuvia itsestäni vauvana, olisin valtavan iloinen! Olin näet surrut sitä, ettei minulla ollut luokkatoverieni tapaan näyttää itsestäni vauvakuvaa. Asia oli tullut esille uskonnon tunnilla, kun käsittelimme lapsen kastamista. (Silloin kouluun sai tuoda oman kaste- tai vauvakuvansa näytettäväksi, ja minulta ei löytynyt kumpaakaan.).

Toisin kuin olin kuvitellut, en ollut valtavan iloinen nähdessäni ne kaipaamani vauvakuvat. En osannut sanoa mitään, vaikka näin kuvista, että nyt ei ollut kyse mistään isän hupsuista narrausyrityksistä. Kovasti yritettiin udella, olinko ikävöinyt heitä. Ajatuksissani vastasin; Miten voi ikävöidä jotain, mistä ei tiedä eikä muista? Hämmennyksen vallassa en osannut oikein antaa mitään järkevää vastausta ja toisaalta pelkäsin kovasti loukkaavani heitä, jos vastaisin vaan kieltävästi. Nyökyttelin vain hiljaisena ja päässäni risteili hyvin monia kysymyksiä, joita en kuitenkaan pystynyt lausumaan ääneen. Jos ihminen voisi särkyä kuten lasi, sinä iltana minä hajosin tuhansiksi sirpaleiksi. Asiat, joihin olin uskonut ja kuvitellut olevan itsestään selvä asia, olikin valhetta. Minulla oli äiti täällä… Miten ihmeessä sellainen oli päässyt käymään?!

Vuosien myötä olen kuullut eri versioita asiasta. Yhden mukaan sisällissodan jälkeen vanhempani palasivat takaisin Phnom Penhiin vanhaan taloonsa, joka oli säilynyt ehjänä (joka on nykyään verho- ja kangaskauppana) ja ryhtyivät yrittäjiksi rakentaen mm. tuoleja. He saivat neljä lasta; Meng (-79), Leng (-83), minä (-85) ja Hieng (-86) ennen kuin isä lähti vuoden 1986 lopulla Thaimaan pakolaisleirille ja päätyi vuoden 1989 lopulla Suomeen. Äiti sanoi, ihmetelleensä, kun eräs perheemme tuttu tuli kertomaan nähneensä isän ja meidät lapset (Leng ja minut) Kompong Somissa (Sihanoukville), kun meidän olisi pitänyt olla isäni synnyinseuduilla aivan toisessa suunnassa. Äiti oli lähtenyt saman tien peräämme, mutta tullut muutaman tunnin liian myöhään. Olimme ehtineet lähteä veneellä kohti Thaimaata ja hän joutui palaamaan tyhjin käsin kotiimme. Samalla äidin piti luopua hänen ja isän yrityksestä, koska alaiset lakkasivat tekemästä töitään, kun isä ei ollut enää johtamassa heitä ja äiti ei pärjännyt yksinään Rongin kanssa raskaan työn kanssa.

Äiti on kertonut, että hänen elämänsä romahti isän lähtiessä kirjaimellisesti. Ennen sitä oli ollut ihan mukavasti varallisuutta. Yhtäkkiä äidin oli keksittävä toinen keino ansaita toimeentulonsa. He ryhtyivät myymään leipäsiä, joita ihmiset usein söivät aamuisin. Työ oli tietenkin raskasta, koska sitä varten oli herättävä aamuyöstä (kuten leipurit tekevät Suomessakin!), vaivattava taikina ja paistettava leipäset ajoissa valmiiksi ennen kuin niitä voisi myydä nälkäisille ihmisille heti aamutuimaan. Täällähän ihmiset aloittavat päivänsä yleensä siinä 5.30-6.30 välillä. Äidin mukaan hänen kasvonsa menivät yhteisön edessä. Osa naapureista oli avoimen vahingoniloisia, toiset taas tunsivat sääliä, jotkut ehkä myötätuntoakin. Äidille tilanne oli vaikea ja hänen oli vaikea katsoa ihmisiä silmiin tuntematta suurta häpeää. Mutta hän on selvinnyt menneistä vuosista sinnikkyytensä ja periksi antamattomuutensa ansiosta.

Minulle tämä tarina isän lähdöstä on suuri kysymys-merkki!! Olen saanut kuulla kasvattiäidiltäni ja isältäni aivan toisenlaisen tarinan tapahtumien kulusta. Sen mukaan heidän tiensä erosivat pakomatkamme aikana, kun jotain tapahtui (mitä, se on edelleen epäselvää minulle), ja äiti joutui palaamaan Mengin ja Hiengin kanssa takaisin ja vain isäni, kasvattiäitini sekä minä ja Leng pääsimme päämäärään – Panat Nikhomin pakolaisleirille. Myöhemmin kun pääsimme Suomeen isä sitten lähetti äidille sanan meidän olevan hengissä ja sen mukana myös rahaa ja kuvia minusta ja Lengistä.

Äitini on täällä ollessani kertonut, ettei ole ollut menneinä yli 24 vuoden aikana ollut isälleni vihainen isälle ennen kuin vasta nyt. En tiedä, mikä on sitten syynä, mutta äidillä on kiehunut täällä ollessani hyvin usein ja isä lähtee melkein joka aamu kotoamme johonkin koko päiväksi palaten takaisin vasta yöksi. Muutaman kerran hän on tosin mennyt yöksi sukulaistensa luokse, kun on käynyt maalla asuvan sukulaisensa luona. En tosin ihmettele isäni “pakoilua”, äidin ripitykset ovat olleet sitä luokkaa, että voin helposti uskoa teidänkin korvien punehtuvan, jos kuulisitte niitä sanoja ja äänenpainoa, mitä äitini on päästänyt suustaan pihalle! Nimittäin jos olen joskus ollut sitä mieltä, että Leng ja Sei Wha ovat tosi pelottavia kirotessaan vihaisena jotakin, niin äitini lyö heidät siinä mennen tullen 100-0!

Meng ehdotti, että vanhempani olisivat nyt viettäneet 38-vuotisyhdessäolopäivää ja sitten eroaisivat sovussa. Toistaiseksi jokaisella isäni vierailukerroilla (-95, –97, –99, –07, –10 ja nyt 2011) he ovat kyenneet eroamaan sovussa… Toivon sitä pyhästi tälläkin kerralla, ihan heidän oman mielenrauhansakin kannalta. Äidistäni paistaa näet aika vahvasti ajoittain katkeruus (jota en toki väheksy enkä myöskään ihmettele) ja se syö ihmistä sisältä eikä auta yhtään hyvän mielenrauhan saavuttamisessa, joka auttaisi paljon mm. terveyden suhteen. Kerroin äidille omista mielenterveysongelmistani ja niistä ahdistus- ja pelkotiloista joita tulee, kun huudetaan vihaisena (vaikkei se kohdistuisikaan minuun itseeni) ja se kyllä onneksi on saanut äidin hiukan miettimään sanomisiaan ja tekemisiään. Taitaa kuitenkin vaatia aikamoista itsekuria äidiltä ettei tee tottumustensa mukaisesti eli huuda mitä sylki suuhun tuo. Ainakin Jaajaan kanssa on hänelläkin mennyt hermot päivittäin, kun tyttö huutaa kurkku suorana, jos hänen tahtoonsa ei myönnytä. Ainakin äänenkäytön suhteen voidaan olla varma, että Jaajaa on sukua isoäidilleen!

Luin eilen turkulaisen ystäväni Kirsin Facebook-tilapäivitystä, jossa hän kertoi (todennäköisesti) vitsillä palkanneensa tonnilla jonkun tekemään suvustaan selvityksen ja sitten maksaneen samaiselle herralle pari tonnia, että tämä pitäisi suunsa kiinni selville saamistaan asioista.  Tuo kuvastaa, minusta hyvin tilannetta, minkä itsekin olen tässä vuosien myötä ja etenkin tällä matkallani kohdannut. Kun kaivaa juuriaan, pitää olla valmis kohtaamaan yllätyksiä…ei ole uusi juttu, että yksi jos toinenkin löytää sukututkimuksen tehdessään piilotettuja, vaiettuja asioita, ehkä suoranaisia salaisuuksia. Useinhan tämän luontoiset asiat pulpahtavat esiin hautajaisten jälkeen, kun esimerkiksi selvitetään perintöasiat On toinen asia, miten sitten ottaa vastaan ne yllätykset, joita selviää matkan varrella.

En tiedä vielä itsekään, miten selviän oman sukuni yllätysten kanssa. Mutta ainakin yritän selvittää niitä ja koota itsestäni vielä sen eheän (vaikkakin lasissa onkin säröjä) ihmisen, jollaisena toivon tulevaisuudessa itseni näkevän. Silloin olisin selvinnyt kaikesta kohtaamistani asioista voittajana! Eikä mikään olisi niin ihanaa, kuin tuntea voivansa olla normaali ja pystyä taas tekemään asioita, jotka olivat mahdollisia minulle vielä silloin, kun tapasin Panun. Harmi, että juuri turvallinen ilmapiiri ja rakastava läheinen saa aikaan mielen sille tuulelle, että se tahtoo selvittää asioita ja silloin ns. sairaus puhkeaa.

Olen äärettömän kiitollinen siitä, että rinnallani on sellainen ihminen kuin Panu! Heikompi ihminen olisi juossut jo pois kauas minusta. Mutta Panu on pysynyt rinnallani. Siksi voin oikeasti sanoa, miten paljon meille merkitsi sanoa viime kesänä papin edessä; Tahdon. Ei elämä helppoa ole ollut, vaikka sitä varmaan ajattelisi vasta-avioituneiden olevan onnensa kukkuloilla. Minulle jokainen päivä on oma haasteensa. Kiitos Panun ja eläimienkin, olen voinut selvitä niistä vaikeista hetkistä, joita tulee. Lisäksi muutamat hyvät ystävät (te tiedätte kyllä keitä tarkoitan!), ovat olleet tärkeä tuki kuten myös terapeuttini. Kiitos teille kaikille, olette minulle rakkaita!

Täällä olo vahvistaa entisestään sen, mitä olen jo aikoja sitten tiennyt – elämäni on Suomessa, minä olen enemmän suomalainen kuin tämä maa, josta lähdin pikkutyttönä maailmalle. Ja eikös ne kambodzhalaisetkin näe minut muuna kuin maanmiehinään; minä olen täällä aina “ranskalainen = ulkomaalainen”. Mitähän se Taivaan Isä oikein tarkoitti, kun loi minut muista lapsuudenperheenjäsenistä poiketen niin paljon vaaleammaksi? Ainakin olen saanut hupia kuunnellessani ihmisten mielenkiintoisia tarinoita ja olettamuksia minun mahdollisista aikomuksista tai alkuperässä, kun kuljeskelen heidän keskellä. Ei Isältä puuttunut ainakaan huumorintajua!

Näissä tunnelmissa tällä kertaa… Voikaa hyvin!

Teidän, Kieng