HEL / Finnair AY 0095 – BBK / Bangkok Airways PG 0935– PNH / Phnom Penh

Matkani Helsingistä Finnairin lennolla oli kyllä mieleenpainuva! Sain matkakavereikseni vieruspenkeille kaksi nuorta miestä, Somerosta kotoisin olevia. Toinen jonkin sortin konetekniikan insinööri ja toinen maajussi. Konetekniikan kaverin kanssa tulin oikein loistavasti toimeen. Juttelimme mm. hänen kouluttautumisestaan Helsingin ammattikorkeakoulu Stadiassa (nykyinen Metropolia) ja kerroin tietysti, että lankoni Petri (Panun veli) opiskelee samaisella alalla ja on nyt muuten vaihdossa Malesiassa. Siihen hän sitten tokaisi, että hänenkin opiskeluaikoinaan moni lähti juuri Malesiaan vaihtoon.

Maajussi teki sekä oman insinöörikaverinsa että minun matkastani sitten hankalamman. Kaveri oli jo etukäteen ostanut hiukan vanhempaa kirkasta – Koskenkorvaa ja lantrannut sitä Pepsin kanssa. Siinä istuutuessani omalle paikalleni mietin, mahtaakohan olla kovin laillista touhua tehdä tuota lennolla… Vaan mitäpä minä siihen sanomaan, kun en asiasta ollut varma. Aasialainen lentoemäntä huomasi aika pian, että maajussillamme oli sangen kielletyt menetelmät itsensä viihdyttämiseen. Joten englanniksi selitti sitten, että Suomen lait kieltävät omien juomien nauttimisen lennon aikana ja pullot lähtivät säilöön – ne saisi sitten takaisin kun saavutaan perille Bangkokiin. Maajussi kirosi siinä meille, että johan nyt kun ensin myydään Tax Freessa ja sitten ei saakaan juoda!

Sen verran ehdin maajussiin tutustua (ennen kuin aines nimeltä alkoholi vei miehen selkeän kyvyn puhua tai minun kykyni ymmärtää humalaisen puhetta), että sain kuulla hänen olevan maanviljelijä (pääosin nautakarjaa), jolla ei enää kohta mene mitenkään hyvin, vaan on pakko lopettaa työt, koska se ei tosiaan kannata. Nytkin kuulemma joudutaan myymään tappiolla. Ulkomailta tuodaan paljon lihaa, joka painaa suomalaisen lihan hintaa alas, mikä tarkoittaa suomalaisille huonoa. EU-tuet eivät paljon tilannetta paranna.

Enhän minä voinut kuin pahoitella hänen tilannettaan. En ole aiemmin päässyt juttelemaan kenenkään lihatalouden edustajan kanssa, että tietäisin heidän tilanteensa Suomessa, vaikka jos mietin, niin olenhan minä jonkin verran lukenut talousuutisten näkemyksiä suomalaisen maatalouden tilanteesta EU:ssa.

Maajussi uteli ronskisti, mistäs minä olen kotoisin ja naimisissakin taidan olla. Kyllä vaan, naimisissa minä tosiaan olen ja ei, mieheni ei ole keski-ikäinen tai ikäloppu vaan ihan vastikään 30v. täyttänyt töitä tekevä ja opiskellut mm. TKK:ssa. Ahaa, eli siis mies onkin nuori ja mitenkä minut löysi Thaimaasta? Anteeksi vaan, mutta en minä ole thaimaalainen, minä olen Kambodzhasta kotoisin! Häh, mikä se on? Kambodzha on siinä naapurissa ja Suomeen olen tullut kiintiöpakolaisena. Aijaa…oho, ja entä olenko sitten opiskellut kunnolla koulut ja töitä sentään tehnyt ja etten vaan sitten pelkästään Suomen valtion tuilla elä?! (Tässä kohdin päässäni alkoi jo vähän kiehua, vaan enpä tainnut ulkoisesti sitä näyttää…) Huh, kylläpä oli kaverilla ennakkoluuloiset ajatukset ja kuvitelmat, miten Suomeen oikein tullaan, jos ollaan kotoisin Kaakkois-Aasiasta.

Enpä ole kuuna päivänä joutunut selittämään niin paljon kuin nyt ja oikomaan vääriä kuvitelmia ja ajatuksia. Insinöörikaveri tuntui suorastaan punastuvan häpeästä kaverinsa laukomille jutuille ja pahoittelikin useamman kuin kerran minulle (kun kaveri karkasi hotelli helpotukseen), kaverinsa puolesta tämän päästämiä sammakoita. En minä vähästä loukkaannu tai hätkähdä, sillä olen saanut Suomessa asuessani kohdata todella usein epäluuloa, ennakkoluuloa, rasismia ja ties mitä ja aikojen saatossa sitä on oppinut hiukan kovettamaan itsensä asioille, jotta kestäisi ryöpytykset. Täytyy sanoa, että nyt aikuisena sitä on helpompi kestää näitä ennakkoluuloisia asioita, toista se oli pienenä tyttönä, kun vastassa olivat joskus hyvinkin vanhat aikuiset ihmiset, joita minä koitin parhaani mukaan kunnioittaa. Enkä koskaan uskaltanut sanoa heille takaisin, olinhan oppinut kotona, ettei toisille ihmisille (varsinkaan aikuisille) saa olla epäkohtelias.

Yleensä nukkuminen matkoilla onnistuu minulta helposti, vaan tällä kertaa maajussi vei hyvät unenlahjani totaalisesti. Tuskin olin saanut nukahdettua, kun jussi kyseli auliisti (kovalla äänellä), mitenkä tämä töllö toimii?! Insinöörikaveri koitti kovasti hiljentää häntä ja selittää, miten näyttö toimii, mitenkä siihen saa ääniä jne… “Kun ei kuulu mitää!n” Pienen hetken jälkeen oli pakko repäistä lappu silmiltä ja katsoa, mitä ne kaksi oikein puuhaavat. Jussi kun alkoi hermostua, ja alkoholi ei tunnetusti kasvata pinnaa – ainakaan kovin monilla. Oli pakko laittaa oma lusikkani soppaan; jussi hyvä, saatte näyttönne toimimaan paremmin, kun käytätte näytön omaa kaukosäädintä, ei sitä viereisen istuimelle tarkoitettua kapinetta.

Kun elokuva saatiin pyörimään, syventyi Jussi siihen ja me kaksi muuta saimme nukkua vihdoinkin ja unta riitti minulla ainakin siihen asti, kunnes huomasin, että joku tökkii käsivarsiani. Laput silmiltä; kas, jussihan se siinä, onko kaikki hyvin? Hänelle oli tullut mieleen, josko minulle maistuisi whisky… Jaa, kiitos vaan, mutta nyt maistuisi whiskyä paremmin uni. Okei okei…ja hetken kuluttua; Entä haluatko näitä keksejä? Kiitos, hyvin minä pärjään ilman keksejäkin, uni tosiaan maistuu tällä hetkellä parhaimmalta. (Insinööri, tule pian takaisin vessasta tai mistä vaan tähän mun ja Jussin väliin istumaan!!)… Aah, mitähän hän sitten söisi, kun ei hänelle tosiaan nämä Finnairin crackerit maistu mitenkään… eikä tryffeliäkään tee mieli… (Voi ei, nyt pitää keksiä joku lapselle sopiva pelastus…!) Hei jussi, maistuuko sinulle pähkinät? Minä otin mukaan pähkinöitä, syö vaan ja tosiaan, saa syödä ihan kaikki ja ei, en välitä syödä niitä itse, ajattelin syventyä kuuntelemaan radiota, täällä soi oikein mielenkiintoinen ohjelma Deiltä (tosiasiassa Radio Deissä soi lähinnä musiikkia), joka jäi välistä Suomessa. Aah, no sitten minä ymmärrän, kuuntelehan rauhassa, minä syön sitten näitä pähkinöitä, ovat muuten hyviä, etkö tosiaan halua… Juu juu… okei, kiva ja jos vaan tekee mieli, niin sano. On muuten hyviä oluen kanssa.

Aiemmin lennoilla olen saanut kuunnella nukkumisen ohella pienten lasten itkua, nyt kun lähin lapsi itki vain nousun aikana, sain lähelleni sitten ylitsevuotavaisen puheliaan jussin! Onneksi insinööri tasoitti hyvin jaksamistani. En viitsinyt myöskään valittaa lentoemännille vierustoverin touhuista, koska kaveri oli muuten ystävällinen, poti vain puheripulia ja oli aivan innoissaan ensimmäisestä reissustaan Pattayalle. Ei siinä viitsinyt kenenkään lomailoa pilata, kun vielä jussi kertoi, että maatalouden työntekijänä sitä saa tehdä töitä hiki hatussa ja lomalle pääsee, kun niitä kehtaa pitää. Yrittäjän arkea siis. Kaverit olivat menossa nyt puolentoista viikon lomalle tapaamaan omaa kaveriaan, joka on ollut 8 kuukauden ajan Pattayalla viettämässä vuorotteluvapaata.

Saavuttuamme Bangkokiin toivotin miehille hyvän reissun jatkoa ja läksin vauhdilla jatkolennon terminaalia etsimään. Yllättävän helposti löysin paikan ja sitten piti miettiä, mitenkä kuluttaisi ajan ennen kuin lennolle pääsisi. Huomasin kierteleväni samoilla kulmilla, kuin Panun kanssa reilu vuosi sitten. Erotuksena vain se, että nyt olin varautuneempi, kun selässä oli painava reppu, jonka kanssa piti varoa, ettei vahingossa tiputa vaikka tavaroita, tulisi turhia laskuja vaan.

Eräässä Duty Free-kaupassa silmiini sattui sitten jotain aivan uskomatonta – ilmiselvä Panu-pupu! Ja sehän minun olisi tietenkin kotiutettava mukaani! Kaveri oli vallan pehmeä, luppakorvainen ja kaulassaan vielä hienosti sydän “Hug me”-tekstillä. WOW! Pakkohan sellainen oli saada mukaan, kun sitten olisi joku, jota halata varsinkin nukkuessa! Huh, kyllä olisi rankempaa tämä kuukauden ero puoliskosta (tuntuu oikesti, että toinen puoli minusta jäi Suomeen) jos ei olisi mitään, mitä vähän halia… Panu koitti kyllä saada minut ottamaan ison Pipsa (Ainu)-pupumme mukaan, vaan en minä sitä voinut ottaa, jää vielä tänne, kun siskontyttö 3v. iskisi silmänsä siihen. Siinä vasta siten itku tulisi, jos pitäisi luopua omasta pehmostaan, jota on pitkään säästänyt! Tunnearvoa sillä näet on, vaikkei rahallisesti saisikaan mitään.

Panu-pupun kanssa lähti myös sammakkoreppu, pitäen sisällä 15 Chupa Chups tikkaria. Tuli ihan lapsuus mieleen. Isä osti meille lapsille usein tikkarit, koska ne kestivät pidempään, kuin tavalliset karkit. Nyt ostin tikkarit ja repun ajatellen siskontyttöäni Jaajaata (oikeasti nimi on Charejaa tai AiLin tai Ling Ling, en itse pysy enää perässä, kun täällä kutsutaan niin mahdottoman monella eri nimityksillä….!), jolle matkalaukusta löytyi lisäksi myös veturi, jonka hahmoa painamalla alas saa kapistukseen vauhtia! Ostokset sai maksettua onneksi Visa Electronilla. En nimittäin edes ajatellut, että pitäisi varata mukaan bahteja. Noh, sitten kun piti hakea hiukan syömistä, kävin vaihtamassa 20 euroa ja niistä kulutin vain vähäsen, kun ostin Pringles-purkin ja vesipullon. Sitten lähdinkin etsimään oikeaa paikkaa, jossa levätä ennen lennolle siirtymistä.

Oli taas sangen hauskaa istua penkillä ja tarkkailla sivusilmällä, millaisia ihmisiä on kenties menossa samalle lennolle kuin minä. Siihen tuli kolme nuorta miestä, suurin piirtein ikäisiäni. Heitä kuunnellessani piti sitten pitää naama pokkana. Yksi oli nimittäin sitä mieltä, että tuossa (minä siis) istuu varmasti ulkomaalainen, varmaan on Koreasta kotoisin. Ei! On enemmän eurooppalaisen näköinen, ehkä ranskalainen? No jaa… onkohan siellä ihan tuonnäköistä? Entäs jos hän on Japanista? Niin ja tsunami ajoi tänne?…jaa…hm….ja lopputulokseksi jäi, että ei hän nyt ole ainakaan Kambodzhasta kotoisin! Pyörittelin silmiäni, kun yritin lueskella samalla Me Naiset-lehteä ja pitää ajatukset koossa, etten alkaisi epäystävällisesti naureskella, kun kaverit vielä istuivat vieressäni.

Onneksi ei mennyt kauaa, kun lentomme kuulutettiin ja matka pääsi jatkumaan. Lento Bangkok Airwaysilla Bangkokista Phnom Penhiin sujui toistamiseen – loistavasti! Aiemmin olen lentänyt samaisella lentoyhtiöllä Panun kanssa 2009 lopulla, kun menimme Kambodzhaan juhlistaman häitämme. Kone oli nyt tyypiltään Airbus 319 (jota Panu voisi periaatteessa jopa ohjata, kun on siihen saanut koulutuksen vuonna 2008) ja sain vierustoverikseni ulkomaalaisen ehkä aussi tai kenties amerikkalaisen naisen. Hänellä oli toinen käsi paketissa, joten autoin häntä nostamaan reppunsa matkatavaralokeroon. Oman reppuni laitoin edellä olevan penkin alle, onpa ainakin helppo paikka kaivaa tavaroita esiin, jos jotain kaipaa. Ainakin käsirasvaa kului. Koneiden ilmastointi tekee minulla ainakin kädet hyvin kuviksi ja pidemmän päälle ihokin rikkoutuu, joten osasin onneksi nyt edellisestä reissusta oppineena varautua.

Lento ei kestänyt tuntia kauempaa, mutta saimme silti ruuat ja kanaa pippurikastikkeessa oli kyllä hyvää! Riisilajeja oli annoksessa kahta eri laatua; valkoista jasmiiniriisiä ja tummaksi värjäytynyt tai kenties väriltään ihan oikeastikin tummaa terveelliseltä näyttävää lajiketta. Ruoka maistui, mutta jätin salaatin ja vanukkaan väliin. Tuli vähän pieni pelko, josko onkin käsitelty niin, että saan heti vatsataudin…

Tällä kertaa en perille päästyäni ryhtynyt juttusille virkailijoiden kanssa saadakseni viisumia. Vuodenvaihteessa tehty reissu ja silloin saatu viisumi oikeuttaa minulle vuoden oleskelun Kambodzhassa, joten jonotin suoraan passin tarkastukseen. Hämmästyttävintä oli, ettei virkailija sanonut minulle sanaakaan! Yleensä on heti ryhdytty kyselemään, osaanko tosiaan khmeriä ja mitäs varten olen tullut Kambodzhaan ja miten niin vanhempani ovat täältä kotoisin ja miksi minä näytän niin eurooppalaiselta?! Nyt oli kerrankin kiva päästä vain läpi ilman kummempia selityksiä!

Matkalaukun rahtaaminen oli se haasteellisin osuus, kun painava laukku piti itse nostaa kärryihin liikkuvasta linjastosta. Yleensä Panu on ollut se, joka niitä nostaa ja minä lykin sitten kärryä. Saatuani tavarat kärryihin piti enää kävellä ja suorittaa viimeinen muodollisuus; jättää tullauspaperi (ei tullattavaa) virkailijalle ja sitten huomasinkin jo pikkuserkkuni (Keng) viittoilevan ikkunan läpi minulle. Ulos päästyäni näinkin heti äitini, siskoni ja siskon tytön vastassani. Siinä sitten heti ohjattiin siskontyttö tervehtimään oikeaoppisesti minua (kädet yhteen ja nosto ja Rieb suo ii Kieng) ja sitten minä jo kavahdin siskoni kaulaan ja halasin äitiäkin ja tervehdin Kengiä. Sitten Keng tarrasi kärryistä ja pyysi minua vaan seuraamaan äitiäni ja sitten olimmekin nopeasti taksissa ja Keng sanoi ajavansa takaisin kotiin mopollaan, että nähdään sitten siellä!

Matkalla vaihdoimme pikaiset kuulumiset ja taksikuskikin ehti kertoa pikakelauksella omasta elämästään – hän oli päässyt naimisiin 42-vuotiaana ja nyt hänellä on 4-vuotias poika. Siskoni yritti pitää tyttönsä aisoissa, kun toinen olisi kovasti halunnut kokeilla, miltä tuntuu työntää päänsä taksin ikkunasta ulos tai edes käsi…! Sanoin, että kannattaa vaan istua kunnolla, ettei tule sanomisia. Suomessa poliisi antaa sakot, jos ei istu kiltisti ja käytä turvavyötä. Noh, Kambodzhassa sellainen asia on vähän niin ja näin. Edessä saa istua yhteensä 4 ja takanakin voi olla 4, ja riittää kun vähän maksaa poliisille, niin ei tule sakkoja eikä sanomista.

Kotiin tullessani näin heti äitini serkun Rongin (jota kutsun Jäe Rongiksi, koska hän on minua paljon vanhempi, jolloin nimen eteen tulee kunnioittava etuliite), jota tervehdin. Pian isäkin ilmestyi yläkerran parvelta kysymään, mitenkä matka meni. Kuka vei minut lentokentälle ja joko Suomessa on lumi vihdoinkin sulanut? Kaikkien kuullessa, että samana päivänä kun lähdin, oli vielä tullut lunta lisää, kauhisteltiin jälleen, miten kukaan selviää sellaisessa paikassa (Suomessa). Isä sanoi, ettei se nyt niin vaarallista ole, pitää vaan pukeutua sään mukaan.

Ystävät hyvät, täällä ollaan – # 246eo St. Preahsihanoukin korttelissa – paikasta, josta 1986 loppusyksystä perheemme lähti ja josta puolet päätyi Panat Nikhomin pakolaisleirille Thaimaahan. Sieltä lähdimme elokuussa 1989 Suomeen YK:n UNCHR:n myöntämän kiintiöpakolainen-statuksen saatuamme ja Suomen suostuessa ottamaan meidät vastaan. Suomessa taidettiin elää vielä hyvää nousuaikaa ja lama vasta teki tuloaan.

Elämä on kantanut sitten tänne asti – takaisin kotikulmille. Reilun kuukauden reissu täällä tullee olemaan aikamoinen matka myös menneeseen. Olen ainakin ajatellut, että voisin kuulla enemmän sukumme ja perheemme historiasta, jos vain sukulaiset jaksavat ja pystyvät kertomaan asioista. Nyt olisi ainakin hyvä tilaisuus oppia enemmän ja minulle on tärkeää saada kuulla omista juuristani. Siten pystyisin kokoamaan elämäni tyhjät palat yhteen – ainakin toivon kovasti niin! Paljon tulee varmasti asiaa, ja kaikkea en valitettavasti saa kirjoitettua ylös, kun en omista niin hyvää elefantin muistia. Ja meneehän sitä toki aikaakin, kun asioita sulattelee itsekseen.

Seuraavaan kertaan, voikaa hyvin!!

Teidän, Kieng

<---- Bangkokin lentokentalla asia, joka jaksaa aina ihastuttaa minua – orkideat ja viela elavat sellaiset

<--- Panu-pupu

<--- Peace! *Jaajaa, Kieng & Panu-pupu <3